Kadottamisen ja löytämisen tuska

Kuva: Tammi
Kuva: Tammi

Alussa on tyttö, jonka isä on vankilassa. Alussa on poika, jonka isä auttaa ihmisiä näiden kulttuurisesta taustasta tai etnisyydestä riippumatta. Alussa on myös poikkeuksellisen voimakas kiintymyssuhde kahden lapsen välillä. Suhde muuttuu lapsuuden leikkejä suuremmaksi, mutta nuorten väliin tulee serbien ja albaanien välinen Kosovon sisällissota. Kuten lähes aina tämän tyypin kirjallisuudessa, edessä on traumoja ja vaikeita aikoja, eroamisia ja jälleennäkemisiä. Kirjan päähenkilöt ajautuvat eri maihin ja joutuvat palaamaan menneeseen löytääkseen sekä kulttuuriset juurensa että oman kadonneen identiteettinsä.

Zlatanin ja Ajkunan, serbipojan ja albaanitytön, rakkauden sinnittelemistä ajan pyörteissä kuvaa albanialaissyntyisen Anilda Ibrahimin romaani Ajan riekaleita. Kirjoittajansa toinen romaani ilmestyi alun perin vuonna 2009 Ibrahimin nykyisen kotimaan Italian kielellä ja se käännettiin suomeksi vasta vuonna 2013. Luin saman kirjailijan ensimmäisen romaanin, Punainen morsian, vähän yli vuosi sitten. Vaikka Ibrahimin kirjoitustyyli on molemmissa kirjoissa samankaltainen, niin Ajan riekaleita menee syvemmälle kuvaamiensa ihmisten sieluun, ja tuskalliset muistot piirtyvät pikkuhiljaa esiin katkeroituneiden ja surua pakenevien hahmojen valinnoista. Ibrahimin kieli ei ole yhtä runollisen kaunista kuin kenties minua kirjallisesti eniten koskettaneen Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa -teoksen häikäisevä kielimaailma. Ajan riekaleita avaa yhdenlaisen verhon kaunokirjallisesti vielä esimerkiksi Lähi-idän maiden kriisejä vähemmän kuvailtuun saman alueen jakaneiden ihmisten vastakkainasetteluun. Historiallinen katsaus ei kuitenkaan ole kirjan koko anti, vaan Ibrahimi viehättää tyylillään, joka on tuskallisissakin kohdissa enemmän kuivan toteavaa kuin murhenäytelmillä mässäilevää. Huolimatta suuresta mieltymyksestäni esimerkiksi juuri Hosseinin kirjoitustyyliin, mietin silti, onko traagisten asioiden kuvaamisessa pakko käyttää draaman kaikkia ulottuvuuksia? Myöskään Ibrahimi ei vähättele hahmojensa kokemaa tuskaa tai kaipuuta, hän vain tuo sen esille toteavampaan tyyliin, vähemmän maalaillen. Voi myös olla, että tyyli on kirjoittajan synnyinseudulle ominaisempi kuin romanttisia ja runollisia kielikuvia tulviva tapa.

Punainen morsian on kertomus vahvojen selviytyjänaisten muodostamasta sukupolvien jatkumosta. Ajan riekaleita taas kuvaa sukulaisuuden ja sukusiteiden sijaan ennen kaikkea parisuhteita ja sitä, kuinka pakotettujen erojen ja sodasta aiheutuneiden muutosten viiltämät haavat saattavat parantua yllättävilläkin tavoilla. Kirjan loppuratkaisu ei olekaan alusta asti aavistettavissa. Kirjan henkilöiden suhteet limittyvät ja sekoittuvat niin, että lopulta lukija eläytyy ajatuksissaan välillä Zlatanin ja Ajkunan lisäksi myös muiden henkilöiden tunteisiin, toiveisiin ja pelkoihin.

Ajan riekaleita ei yllä suosikkikirjojeni joukkoon, mutta on mielestäni silti kelpo luettavaa. Kirja nostaa lukijoiden tietoisuuteen kertomisen arvoisia tarinoita konfliktien aiheuttamista traumoista ja ihmisten erilaisista selviytymiskeinoista. Näillä fiktiivisillä tarinoilla on valitettavasti loputtomasti todellisia tarinoita taustallaan.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s