Näytä mulle missä sul on rusketusraidat

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Jokaisella on joskus tarve suojautua. Elämältä, toisilta ihmisiltä, itseltään. Se, joka pääsee kurkistamaan toisen ympärilleen kasaaman muurin halkeilevista rakosista sisään sieluun, saattaa nähdä aivan muuta kuin odotti. Mutta miten voi edes suojautua elämältä, kun se tulvii sisään vahingossa auki jääneistä tuuletusikkunoista, kadulla ohi kulkevan lämpimästä henkäyksestä ja lähibaarissa juodun kuohuvan poreista. Sellaisessa baarissa, jossa, totta puhuen, ei olisi syytä edes pistäytyä.

Johanna Holmströmin Itämaa (Otava 2013) on tarina suomalaisista siskoksista, Leilasta ja Samirasta. Heidän bussikuski-isänsä on Pohjois-Afrikasta kotoisin oleva muslimi, tosin varsin maallistunut, uskonnollinen taustahahmo, Äiti taas on suomenruotsalainen, islamiin kääntynyt (=palannut) ja uuteen uskontoonsa kiihkeästi suhtautuva päällepäsmäri. Suomessa syntyneet, elovena-tyttöjen ja suomifilmi-poikien kanssa kasvaneet, kiharatukkaiset ja tummahipiäise(mmä)t tyttäret ovat kotimaassaan toisen luokan kansalaisia. Ainaisesti välimaastossa, moninkertaisesti vieraita. He etsivät ulospääsyä henkiseen yksinäisyyteensä ja ulkopuolisuuteensa päätyen erilaisiin ratkaisuihin. Yläasteikäinen Leila kätkee erilaisuutensa hupun sisään ja tekeytyy näkymättömäksi raa’assa kouluyhteisössä, jossa ei ole yhteisöllisyydestä tietoakaan. Samira pakenee kotoa omaan asuntoon ja elämään, jonka salaisen olemassaolon läpäisee vain paras ystävä, konservatiivisia rajoitteitaan rikkova Jasmina, sekä Leila-sisko. Ja lopulta sieltä kielletystä lähibaarista mukaan tarttunut Piter, joka on (näennäisesti) skinijengin jäsen. Leimahtanut rakkaus johtaa lopulta traagisiin olosuhteisiin, jotka vaikuttavat eri tavalla, mutta yhtä lailla merkittävästi, kummankin sisaren elämään.

Tarkkailen naamaani peilistä. Totuus on että olen valkoinen. Olen valkoisempi kuin kaikki muut suomalaiset yhteensä. Verisuonet erottuvat ohimoilla ja silmien alla. Kun riisun puseroni ennen jumppatuntia, muut huutavat että nyt häikäisee. Ja silti Linda ja Pamela löytävät sen ruskeuden. Sen jonka takia he voivat huutaa ”neekerihuora”. Vaikka Pamela on aina ruskea ja käy solariumissa ja hänellä on tummanruskea tukka, jonka hän on värjännyt mustaksi, eivätkä hänen silmänsä todellakaan ole siniset.

Mutta eihän tämä kirja toki kerro vain vierailta näyttävien nuorten naisten sopeutumisongelmista. Niitä ongelmia on kirjassa kaikilla muillakin, ulkonäöstä ja taustasta riippumatta. Äärimmäinen epätoivo näyttäytyy äärimmäisinä valintoina. Kun vaikuttaa siltä, että kaikki suopeat sanat ja katseet on joka tapauksessa kuultu, käytetty loppuun, niin asiat voi suistaa äärimmäisyyksiin. Pako muistoihin, ulkoa opittuihin uskonsäkeisiin, tiukkojen napapaitojen jättämään alastomuuteen ja päämäärättömään juoksuun.

Tässä kirjassa ollaan muodikkaiden teemojen äärellä. Maahanmuuttajat, uskontojen väliset konfliktit, rasismi, koulukiusaaminen – nämä kaikki ovat mediaväen huulilla ja lööppien otsikoissa. Mutta Itämaa kertoo paljon enemmästä, ajan saatossa säilyvistä ongelmista. Ja myös ratkaisutavoista, jotka ovat usein alkuperäisiä ongelmia vahingollisempia. Ihminen vieraantuu itsestään yrittäessään selvitä muista vieraantumisesta. Etenkin koulumaailman raadollisuuteen puututaan kirjassa monen eri hahmon kokemusten ja tuntemusten kautta. Britney Spearsia ihannoiva Linda, luokan hylkiö Anna. Yläasteelle siirryttäessä hierarkia-asteikolla alaspäin tipahtanut Leila. Koulun porttien sisällä vietetty aika on sekuntipeliä, kykyä arpoa oikeat sanat ja liikkeet. Kykyä väistää oikeaan aikaan, noukkia pudonnut pyyhekumi oikealla hetkellä, laulaa oikeaa laulua. Vaikka alkuun suunniteltiin jotain muuta. Tietäen, että tekipä mitä tahansa, tänään on tänään ja huomenna voi kouluun tullessaan olla pelkkä mätä omena.

Kielellisesti Holmströmin teos ei ole syvällisintä mahdollista kerrontaa, mutta välillä hänen kielikuvansa osuvat täysin nappiin ja liikauttavat lukijan sisintä. Alkuun etäisistä, karikatyyrisistä, etovistakin, hahmoista alkaa lopulta lähes pitää. Eräät kohtaukset myös huvittavat ja antavat voimia lukea tuskallisempia sivuja ilman liiallista liikutusta. Etenkin tyttöjen äidin palaverit suomalaisten uskonsisartensa kanssa ovat näennäisessä vakavuudessaan varsin hersyviä. Kaikkien kirjan hahmojen kanssa ei ehkä haluaisi viettää aikaa kerrosten väliin pysähtyneessä hississä, mutta jokaisella on kuitenkin paikkansa tässä tarinassa. Ja Itämaalla on paikkansa tämän ajan fiktiivisessä, todellisuutta hipovassa kirjallisuudessa.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Näytä mulle missä sul on rusketusraidat

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s