Ihosi muisto minun ihollani

Kuva: Avain
Kuva: Avain

On parempi, että katoat ennen kuin rikot liikaa, ajattelin silloin, ennen kuin alan taas uskoa siihen, että on jotain muuta, rajatonta läheisyyttä ja kuplintaa, ja se ihmeellinen tunne, kun keskustelussa hetkeksi unohtaa, että ei koskaan voi nähdä itseään eikä koskaan voi nähdä maailmaa toisen ihmisen silmin.

Tiedätkö sen kipeän tunteen heti aamulla herätessä. Heti, kun unen tuoman unohduksen harso raottuu. Toisin kuin aamuauringon säteiden tieltä avattu verho, tämä lipeävä harso on kivulias. Siinä hetkessä kaikki tuntuu menetetyltä, vaikka ikkunan takana maailma on sama. Sinussa, sinun ympärilläsi, sinun hengityksesi näkymättömässä huurussa mikään ei silloin ole entisellään. Ikkunasta näkyvä taivaskin on pysähtynyt jatkaakseen varovaista liikettään ennen pitkää, kenties jo huomenna. Mutta ei vielä tänään.

Juuri tällaisten lohduttomien aamujen tulvasta kärsivät Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -kirjan (Avain 2010) päähenkilöt, Esther ja Paul. Tapahtumapaikkana on väreilevä Afrikka, välillä eletään myös Suomessa. Luvut risteilevät eri aikatasoilla, kuten niin monissa viime vuosien kirjoissa. Esther on menettänyt kosketuksen lapsuuteensa, luonnollisimman osan itseään, verisidettä vahvemman ystävyyden. Myöhempi toinen suuri menetys syventää menneisyyden haavojen ympärille kasvaneet vallit.

Paul on menettänyt kiinnekohdan elämässään, kosketuksen entiseen nuoreen ja idealistiseen itseensä, jota eräs jo vieraaksi muuttunut kerran kiihkeästi rakasti. Mutta kuilu rakastavaisten välillä suureni samoin kuin Paulin syyllisyys vuosien takaisesta välinpitämättömyydestä. Eikä Paul tunne poikaa, joka pakattiin autoon ja ajettiin pois isän korvikkeeksi ostettu lelu sylissään. Estherin ja Paulin menneisyys samassa maassa on erillinen, mutta vuosien takainen tapahtuma ja sattumanvarainen kohtaaminen saavat heidän tiensä risteämään peruuttamattomasti. Niin avautuu toiselle tuo harso, jota unohdus ei ole päässyt tukahduttamaan, ja kummankin menetykset heräävät tarinoina eloon. Kiintymys ja tarve huolehtia viattomasta pienestä olennosta herättävät lopulta vaietut toiveet henkiin.

Onhan tämä toki rakkaustarina, tai monien rakkauksien tarina, mutta yli muiden rakkauksien nousee ystävyys. Kirjassa parasta ja aidointa on kiihkeä ystävyyssuhde, jossa toisen iho on kuin oma, toisen tuska painaa omassa rinnassa kuin kesken pulpahtelevan leikin pysähtynyt aalto. Rakkaus ja ystävyys limittyvät ketjuksi samanlaisia tunteita, jotka ovat kiihkeitä ja loputtomia.

…kerroin, miltä tuntui herätä Bessyn sormien juoksuun iholla ja katsoa omaa heijastustani Bessyn avoimista silmistä, miltä pelto tuoksui sateiden jälkeen, miten heinäsirkkojen ääni täytti ilman ja miltä Bessyn sydämen lyönnit tuntuivat kämmentäni vasten.

Hirvosen kirjoitustapa on viisas ja lumoava. Hänen kielikuvansa ovat liikuttavan kauniita. Lukija elää tarinan mukana eri maissa, eri hahmojen kohtaloiden kiemuroissa ja tunnevyöryissä. Kirjan henkilöt ovat aitoja, uskottavia, ja heidän epätoivonsa, siten, käsinkosketeltavaa ja haavoittavaa. Niin sen kuuluukin olla, kun kirja todella vaikuttaa, saa ajattelemaan ja elämään mukana. Estherin tarina koskettaa niin syvältä, että Paul jää väistämättä etäisemmäksi, hänen tarinansa ei saa samaa syvyyttä. Yksinään sekin tarina olisi kuitenkin kohahduttavan koskettava. Ja, kun osaa elämässään kirjoittaa edes yhden hahmon näin täydesti, se riittää.

Mikä sitten on kauimpana kuolemasta? Tätä kysymystä, kirjan nimelle uskollisesti, pohditaan kirjassa. Ja samaa pohtii kohta lukijakin. Kenties se, miltä kuuma hiekka tuntuu paljaiden varpaiden välissä. Ensirakkauden suudelma. Keskittyneesti piirtävä lapsi, kuva perheestä pienoiskoossa. Lumpeenlehdet peilityynessä vedessä. Lähimpänä kuolemaa kenties, konkreettisesti, tv-uutisten kuvat nälkiintyneistä lapsista. Kirkonkellot hautajaissunnuntaina, lintujen syysmuutto. Yhtä lailla erehdys käärmeennahan muodossa, katujen liimalapset, rakkaan ystävän menetys tuulelle. Mutta vankimmin näkyy ero: kauimpana kuolemasta muutos, elämässä kiinni pysyminen, ja lähimpänä pysähtyneisyys, jota ei edes huomaa.

Lopussa ei ole mitään mullistavaa, kaiken hyväksi tekevää käännettä. On hiljaisia askelia kohti toivoa. Mutta ne askeleet kantavat.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s