Kun myrsky on mennyt mailleen

Kuva: Tammi
Kuva: Tammi

Varoitus: Kirjoituksen taustalla on suuri tunnelataus.

Seistä yksin meren rannalla, synkkänä myöhäiskesän tai alkusyksyn iltana. Meri ulvoo ja tuuli heiluttaa puita, rantakaisloja. Riepottelee takkuisia hiuksia. Ilma maistuu suolaiselta ja autiolta. Kesä antaa kylmän suudelman iholle. Hyvästiksi.

Birk kuuli hengityksensä hiljaiset mainingit ja mietti Vigdistä, seisomassa rannalla, ensimmäistä kertaa, hiukset hapsuilla, ja Kjarri siinä vierellä. Katse Kjarrin silmissä, hän oli nähnyt sen jo silloin, ja jos Kjarri olisi malttanut katsoa veljeensä, hänkin olisi nähnyt, jo silloin.

Anna-Kaari Hakkaraisen kirjassa Purkaus (Tammi 2014) on, vuodenaikojen vaihtelusta huolimatta, koko ajan sellainen tunnelma kuin jotain hiukan uhkaavaa olisi tulossa. Sellaista uhkaavaa, joka ei ole musertavaa, ei kaiken päättävää. Se on kauneutta ja hyytävää kaipausta. Värinä se olisi tummanharmaan ja taivaansinisen leikkaus. Tunteena iholla partaterä. Toiseen suuntaan terävä, toiseen tylppä.

Tunnelma on mihinkään uskontoon tai uskomukseen sitoutumattoman harras. Usko ystävyyden kolme lasta yhdistävään siteeseen. Kolmiyhteys.Veljekset Kjarri ja Birk kohtaavat pienen kotisaarensa rannalla tytön, josta tulee osa heitä kumpaakin, erikseen ja yhdessä. Vigdis on erikoinen ja erityinen, valloittava ja julma, saavuttamattomissa ja koko ajan poikien elämässä läsnä. Yhtenä palasena heidän tarinassaan, joka puhaltuisi olemattomiin, jos Vigdistä ei olisi. Tulevaisuuden suunnitelmat ja unelmat kietoutuvat yhteen. Joistain tulee toteutumattomia haaveita. Tai toteutuvia haaveita, joiden ei pitänyt olla omia. Elämä kuljettaa tutkimattomille teille. Sydämen syvissä onkaloissa ja silmien utuisessa katseessa aina lapsuuden maja ja annetut lupaukset, varastetut hiusnauhat, sulaneet hattarat ja kirkuvat lunninpoikaset.

Purkaus kertoo veljeydestä, joka on sitovampi kuin sukulaisuuden veriside. Ystävyydestä, jota kiivaana purkautuva laava ei voi peittää alleen, Rakkaudesta, jonka sävelet muuttuvat. Jonka juuret kasvavat välillä väärään suuntaan, Jonka muotoa ei ymmärrä ennen kuin se on ottanut käteensä ja muovannut itse.

Kun jatkuvasti pyrkii kohti ihmeellisempää, ei koskaan näe kuinka aurinko valaisee juuri tämän päivän ja laskee sen ylle, eikä näe sitä, mitä näiden seinien sisällä on, hänen elämänsä, sellaisena kuin se on hänelle rakentunut. Hän ei sen rakentamiseen ollut osallistunut, hän oli ollut muualla.

Kirjassa särkyy unelmia, joiden olemassaolo on ollut vain aavistus. Kirja itse taas särkee lukijansa sydämen. Niinkuin parhaat tekevät. Tuska on usein lukiessa suurinta nautintoa. Purkaus kykenee siihen, missä moni kirja hyvistä aineksistaan huolimatta epäonnistuu: Koskettamaan niin, että myöhemminkin sen sanomaa ja tunnelmaa ajatellessa silmät kostuvat. Kirjan kieli on huikaisevan kaunista, ja tarinaan uppoaa niin syvälle, että melkein tuntee kostean tuulen kasvoillaan. Eikä osaa päättää keneen henkilöistä ihastuisi syvimmin. Ja luonnon ja sen ilmiöiden armottomuuden kuvaus. Oih.

Hae kirjastosta, ota hetki itsellesi ja syvenny.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Kun myrsky on mennyt mailleen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s