Starry, starry night

Kuva: Karisto
Kuva: Karisto

Tulee ehkä vielä aamuja, joina en näe … kasvoja ensimmäiseksi herättyäni. Tai verkkainen elokuun ilta, jolloin en enää oikein muista, missä kohtaa olkapäätä … oli pisamia. Ehkä tulee vielä päivä, jona en kuule … askelia kun kuuntelen lumihiutaleiden rapinaa.

 

 

 

 

Yksi kauneimmista tuntemistani lauluista on Don McLeanin Vincent van Goghista kertova kappale (Vincent) Starry, starry night. Sen sanoissa tavoitetaan jotain ihmiselämän haavoittuvaisuudesta. Vaikka Jodi Picoultin Sisareni puolesta (Karisto 2006) ei kerro taitelijoiden luovasta hulluudesta, ei sinne päinkään, niin silti kappaleen sanat tavoittavat jotain tämän järisyttävällä tavalla koskettavan romaanin luonteesta.

          Now I understand 

          What you tried to say to me

          How you suffered for your sanity 

          How you tried to set them free*

Kuvittele tavallinen, onnellinen perhe. Saralla ja Brianilla on kaksi lasta, pieni pojanviikari Jesse ja suloinen pikkuprinsessa Kate. Kuvittele tavallinen, onnellisena alkanut päivä, jolloin Sara huomaa tyttärensä selässä rivistön mustelmia. Kuvittele kaikki päivät perheen elämässä, vuosia eteenpäin. Päivät, joista leukemia on poistanut tavallisuuden ja onnen.

Diagnoosin kuultuaan vanhemmat tarttuvat oljenkorteen pelastaakseen lapsensa. He hankkivat vielä yhden lapsen, joka määritetään ennen syntymäänsä niin samanlaiseksi kuin Kate, että hän pystyy heti synnyttyään pelastamaan sisarensa hengen. Ensin istukkaverellä, sitten, vuosien saatossa, monin erilaisin luovutuksin. Tähtitaivaan prinsessa Andromeda, arkisemmin Anna, suoriutuu pitkään loistavasti tehtävästään perheensä pelastavana enkelinä. Lopulta munuaisluovutus on ainoa (mahdollisesti) toimiva keino pelastaa, vielä kerran, sisaren henki. Orastavaa teini-ikää elävä Anna päättää, että hänen on saatava olla muutakin kuin elinpankki. Lopputuloksesta huolimatta hänen on itse voitava päättää omasta kehostaan. Niinpä hän haastaa vanhempansa oikeuteen, tavoitteenaan lääkinnällinen itsemääräämisoikeus. Kohta käydään oikeutta asiasta, jossa moraalisesti paras tuomio ei ole kenellekään itsestäänselvä.

Tarinan kertojana toimii moni eri Picoultin nerokkaasti luoma hahmo. Entisen juristin, nykyisen täyspäiväisesti sairaan lapsen äidin, Saran elämän kiinnekohta on hankkia lisää elinaikaa Katelle. Palomies ja isä Brian yrittää ymmärtää ja huomioida kaikkia lapsiaan, mutta kokee tässä epäonnistuvansa. Jesse on pienestä pitäen oppinut keräämään puuttuvaa huomiota väkisin, vahingollisin keinoin. Kate on elänyt koko elämänsä letkuissa, voiden pahoin ja tuudittautuen terveempinä hetkinä saippuaoopperoiden todellisuuspakoiseen maailmaan. Anna on keskellä odotusten, pelkojen ja omien toiveidensa viidakkoa, johon hän uhkaa kadota. Annan palkkaama asianajaja Campbell ja Annan edunvalvoja Julia puivat taustalla vuosientakaista, keskeneräiseksi jäänyttä suhdettaan.

Niin. Äiti, joka ajelee päänsä, jotta tytär uskaltautuisi kaupungille. Sisar, joka häkellyttää kampaajattaren vitseillään alastomaan päähän tehtävistä juhlakampauksista. Isä, joka epätoivon hetkellä etsii tähtitaivaalta vastauksia miksi-kysymyksiinsä. Veli, joka luovuttaa salaa litroittain verta. Muistopuheet, jotka on laadittu ennen kuin niille on tarvetta. Lempiväri: vaaleanpunainen. Lempiaika vuorokaudesta: hämärän tulo.

Sisareni puolesta loihtii lukijan sisimpään samanlaisen ristiriitaisen ahdistuksen kuin hyväntekeväisyyteen varoja keräävien konserttien klipit kaljupäisistä lapsista sairaalassa tai orvoista, surusilmäisistä lapsista jossain, missä aurinko porottaa kuumempana kuin meillä. Se sisimmän tunne on myötätuntoa sekoitettuna pelonsekaiseen kiitollisuuteen ja helpottuneisuuteen siitä, että itselle ei ole käynyt noin, Ainakaan vielä. Lukija (ja katsoja, kuuntelija) on toki teoriassa tietoinen siitä, että kaikki tuo voi tapahtua kenelle tahansa. Mutta mieli suojelee  meitä alistumasta ainaiselle pelolle. Ja syyllisyys, joka meille kuitenkin tulee siitä, että elämä on toistaiseksi jakanut meille Katen kaltaisia lapsia paremmat kortit, lievittyy ja siirtyy taka-alalle, kun lahjoitamme muutaman euron keräyslippaaseen.

Elämän arvaamattomuuden, epäoikeudenmukaisuudenkin, kuvaaminen on kirjan suurinta antia. Lukija ei pidä kenenkään näkökulmaa automaattisesti oikeana tai vääränä. Sivujen edetessä ja hahmojen saadessa taustaa ja syvyyttä, lukija ymmärtää tietyllä tapaa heistä jokaista. Eivätkä hahmot itsekään edusta puhtaasti mitään kantaa. Perimmäiset motiivit eivät ole välttämättä niitä, jotka alussa tuodaan julki. Kirjan koskettavaa viehätystä lisää myös se, että ei ole olemassa oikeaa ratkaisua. Ei mitään totuutta, jota seuraamalla kaikki ongelmat ratkeaisivat. Picoult käsittelee hellän hienotunteisesti kaikkia hahmojaan ja heidän tunteitaan, syyllisyyksiään, epätoivoaan. Mutta myös toivoa, joka on vähäisyydestään huolimatta kantava voima. Ja toivon takana on erimielisyyksienkin keskellä elämää suurempi yhteys: Perheenjäsenten keskinäinen rakkaus.

          And when no hope was left insight

          On that starry, starry night 

          You took your life like lovers often do

          But I could have told you Vincent

          This world was never meant for one as beautiful as you*

 

 

 

* Don McLean – Vincent (Starry, starry night)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s