Puolikas taivasta

Kuva: Karisto
Kuva: Karisto

Sanotaan, että sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Eletään 1920-lukua Australian liepeillä, Janusin majakkasaarella. Majakanvartijaksi päätyvä Tom on kokenut sodan. Taisteluissa hän on joutunut tekemään asioita, jotka myöhemmin kalvavat hänen erakoituvaa sydäntään. Matkalla uuteen elämäänsä majakalla hän kuitenkin tapaa viehättävän ja eloisan Isabelin, josta on tuleva hänen vaimonsa, hänen taivaansa toinen puolikas. Tom ei kuitenkaan vielä tiedä, että se, mikä puhaltaa elämän takaisin hänen arpeutuneisiin sisuksiinsa vie hänet kohti uutta henkistä taakkaa. Myöskään rakkauden takia sallimastaan hän ei selviä arvitta.

 

 

M. L. Stedmanin Valo valtameren yllä (Karisto 2013) maalaa kuvan karusta ja säiden armoilla kelluvasta majakkasaaresta, jossa nuorenparin tuoretta avio-onnea varjostavat peräkkäiset keskenmenot. Eräänä päivänä rantaan ajautuu vene kyydissään miesvainaja sekä itkevä, parin kuukauden ikäinen tyttölapsi. Lapsen myötä epätoivo ja hiljaisuus täyttyvät rakkaudella. Eristyksissä elävä perhe on täysi. Tom ja Isabel koittavat kumpikin tavallaan unohtaa, että jossain joku toinen epätoivoinen kenties kaipaa ja etsii lastaan. Heille arki on kuitenkin nyt lapsen naurun täyttämää. Silmät on helppo ummistaa kaukana mantereella siintävältä toiselta todellisuudelta, Majakan kirkas valo ei kuitenkaan onnistu kylliksi häikäisemään hiipivää syyllisyyttä ja tyhjyyden tilalle tullutta erottavaa kuilua.

Tom on hyvä mies. Tom toimii aina oikein, siihen Isabel voi luottaa. Ajan mittaan mies oppii hyväksymään asian. Heidän väliinsä on kuitenkin hivuttautunut kaistale ylimääräistä etäisyyttä: näkymätön, juovanohut ei-kenenkään-maa. 

Kun hän toisinaan herää nähtyään synkkää unta särkyneistä kehdoista ja kompasseista, jotka eivät kerro suuntaa, hän tukahduttaa levottomuutensa ja antaa päivän panna sille vastaan valollaan. Eristyneisyys tuudittaa hänet kuin valheellinen musiikki.  

Valo valtameren yllä lähtee liikkeelle hitaasti, puuduttavastikin, mutta kohoaa vähä vähältä hienoihin tunteikkaisiin hetkiin, jopa viivähdyksiin. Syvien moraalisten kysymysten ja valloittavan kielen lisäksi Stedman antaa lukijoilleen joukon vahvoja hahmoja sekä kauniita luontokuvauksia. Päähenkilöistä jokainen on kirjoitettu sopivassa määrin auki siten, että tilaa jää myös lukijan mielen omilla lisäyksille ja tulkinnoille, Hahmojen sielunmaisemaan pääsee sisälle vaivatta. Eittämättä vahvin hahmo on syyllisyydessä riutuva, mutta henkilönä hurmaava, mystinen ja vaikuttava Tom. Vaikkakin myös erinomaisia, naishahmot jäävät hieman etäisemmäksi.

Stedman yhdistää upealla tavalla majakan, saaren eläinten ja luonnon kuvaukset kirjan henkilöiden kulloisiinkin tilanteisiin ja tuntemuksiin luoden näin harvinaisen vaikuttavaa vertauskuvallisuutta. Myös lapsen olemukseen, kasvamiseen ja tunnetiloihin liittyvä kuvailu on ensiluokkaista. Lukija voi lähes nähdä lapsen liikehdinnän ja kuulla tämän äänen. Tuntemusten tuleminen niin sanotusti iholle voi joillekin kirjassa esitetyn kaltaisten ongelmien kanssa painiskeleville lukijoille olla erittäin rankkaa. Siispä varoituksen sana.

Tämän kirjan äärellä sydän on useasti pakahtua henkiin heräävien hahmojen aidoista tunteista, kivusta, suojelemisenhalusta, lopullisuudesta. Kirjoissa asiat kääntyvät lopulta usein näennäisen hyväksi, mutta taustalla häilyy silti selittämätön kipeys. Niin tässäkin. Rakkaus on suurempi kuin kauna, ymmärrys voittaa ennen pitkää vihantunteet. Mutta saarta ympäröivien mustien aaltojen kaltaisen menetyksen tuskaa kaikki maailman hellyyskään ei voi poistaa.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Puolikas taivasta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s