Elää koko elämänsä…

Kuva: Gummerus
Kuva: Gummerus

Metsässä liikahtaa kaikki. Kun sulkee silmänsä voi tuntea tuulen, joka silmät auki on vain ohimenevä huokaus iholla. Voi hengittää menneitä tunteita, puhaltaa ne kuusenoksaan. Voi nähdä värejä sydämellä, jonka sisällä elää pikkutöppösin liikkuva maailma.

Lapsena katsoin moneen kertaan animaation, joka kertoi moniaistivammaisen Helen Kellerin harhailusta hänelle hyvin pimeässä maailmassa. Pieni raivonpuuskien kourissa riuhtova tyttö oppi hitaasti käsittelemään ympäristöään kosketuksen kautta. Hän oppi, että nähdä voi muullakin kuin silmillään, kuulla muullakin kuin korvillaan. Ja rakkaus voi olla yliaistillista. Ajatus on vahvasti läsnä Jan-Philipp Sendkerin kirjassa Sydämenlyönneissä ikuisuus (Gummerus 2016). Rakkauskirje johdattaa kadonnutta isäänsä etsivän tyttären Burmaan. Siellä henkisyys istuu arkipäiväisyyden hartioilla, heiluttaa jalkojaan ja nauraa. Sieltä tytär löytää tarinan sokeasta pojasta ja hänen silmistään, ihanasta seireenimäisestä tytöstä. Korvista, jotka kuulevat sydämenlyönneistä ahdistuneimmat, kiivaimmat ja etenkin kauneimmat. Jaloista, jotka kantavat kaksi. Ja kylästä, jonka asukkaat ovat tallettaneet muiston.

On totta, että negatiiviset tunteet vievät meitä pois itsestämme – ja vielä suuremmassa määrin pois muista. Samoin kuin sydän tuntee toisen sykkivän sydämen, katkeruus tarraa toista katkeraa nilkasta kiinni. Mutta kultakin tieltä voi löytää sivupolun, joka johtaa avarammalle maalle.

Silmät ja korvat eivät ole ongelma, Tin Win. Raivo meidät sokaisee ja kuurouttaa. Tai pelko. Kateus, epäluottamus. Maailma supistuu, menee aivan sijoiltaan, kun ihminen vihaa tai pelkää. Niin meidät kuin nekin, jotka näkevät silmillään. He eivät vain huomaa sitä. Ole kärsivällinen.

Tässä tarinassa ei ole pahaa äitipuolta, mutta susi voi hyökätä kauempaakin. Muiden tekemät päätökset vievät sellaista, mikä on määrätty olevaksi. Vaikka tämä raastaa lukijan sydäntä, niin lohdutus on koko ajan läsnä.

Oli olemassa asioita, joita tukevasti kahdella jalalla kulkevat ihmiset eivät mitenkään voineet ymmärtää. He kuvittelivat ihmisten näkevän silmillään. Uskoivat, että välimatkat taitettiin askeltamalla.

Elää koko elämänsä viimeistä yhteistä lausetta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s