Laadin pari kuukautta sitten itselleni suuntaatekevän listan: mitä lukea Turun Kirjamessuja varten. No, en tietystikään ole päässyt päätähuimaavaan tavoitteeseeni, mutta viime viikkoina olen silti lukenut enemmän satakuntalaista kirjallisuutta kuin kenties koskaan (mm. Hanna-Riikka Kuismaa ja Arja Palosta). Sohvapöydällä ovat odotelleet myös useat muut Kirjamessuille tulevien osaajien teokset (kuten Kirsti Ellilän Arpapeliä), joista ehdin vielä lukea useamman. Mutta tämä kirjoitus käsittelee etupäässä kahta hyvin erilaista minuun vaikuttanutta teosta.
Anu Kaajan ensimmäinen proosateos, novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus (Teos 2015) on sellaista hippasen roisia tarinankerrontaa, jota moni ei kavahda ollenkaan, mutta josta minä en yleensä viehäty. Nyt kuitenkin viehätyin. Novellit yhdistelevät leikkisyyttä, entisaikojen ja nykypäivän taruja, verta ja muita ruumiinnesteitä. Eloton muuttuu eläväksi, historialliset hahmot kävelevät kadulla, merenneidolla on kohmeiset tunteet ja viemärissä asuu märäntyneitä hedelmiä syövä nainen. Lähes jokaisen novellin kohdalla jäin jossain kohtaa räpyttelemään hämmästyneenä silmiäni. Luenko oikein, tällaistako maailmassa tapahtuu? Ei tietenkään, mutta Kaaja maalailee erilaisia, omituismahdollisia maailmoja, aivan omanlaisiaan todellisuuksia. Hänen kielenkäyttönsä on niin toimivaa, että aiheesta riippumatta on nopeasti pakko kahlata loppuun ja selvittää, kuinka kullekin antisankarittarelle tai puolipukeiselle prinssille käy. Vain suuri suosikkini Markus Kajo pystyy (toistaiseksi) ylittämään nämä verbaaliset leikittelyt, mutta Kaaja on vasta nuori (s. 1984). Hänestä kuullaan vielä paljon.
Toinen, hyvin eri tavalla sykähdyttävä lukukokemus oli Jenni Haukion runokokoelma Sinä kuulet sen soiton (Savukeidas 2009). Halusin tutustua jo pelkästään Kirjamessujakin varten ohjelmapäällikön tuotantoon, ja kirjastosta mukaani tarttui taannoin tämä kokoelma. Entä, jos en pidäkään näistä runoista, mietin. Tapasin Jenni Haukion some-äänenkannattajien infotilaisuudessa Turun messukeskuksessa viime perjantaina ja tykästyin häneen ihmisenä kovasti. Voisivatko runot kuitenkin olla jotain aivan muuta kuin hänen persoonansa? Tässä tapauksessa hyvällä tavalla eivät. Suorastaan ahmin tämän pikkukirjasen. Ihanaa kieltä. Kauniita maisemia, syreeniaitojen takana tunteita, jotka samalla leikkivät ilta-auringon kanssa ja tahtoisivat karata lokkien virrassa. Porilaisuus huokuu riveistä, mutta niin myös yleismaailmallinen elämisen viisaus. Elävä luonto kohtaa kivikaupungin rauniot. Runoissa maistuvat merien ikiaikainen suola, lapsuuden oluttehtaan seinärappaukset ja pajupillit. Tässä esimerkki, josta erityisesti pidän:
Iltapäivän pikainen melodraama
Sinä seisot valkoisen kivitalon parvekkeella ja poltat savuketta –
Kolme päivää sitten tulit sahalaitana kuolleeseen uneeni
aironiskuna hajotit lumpeenkukkien nuotan,
arkeni takovan rytmin
paljain käsin revin kaarnan koivujen elävältä iholta
kutsusi valon toukokuuhun, avasin
omenapuiden valkeat soittorasiat.
Nyt laskeutuu harteilleni
paenneen routayön hämärä,
porttikongeissa ilakoivat irti päästetyt tuulikellot
sinun äänesi kuuluttaa asemalta lähtevät vuorot,
ei mainitse nimeäni
toivottaa hyvää matkaa.
Olen kirjallisuusahne – pelkät pilkahdukset eivät välttämättä minulle riitä. Siksi luen pääasiassa romaaneja, joissa on tarinan koko kaari. Joissa avataan ovia vierestäkin, kuullaan ohikulkijoidenkin aatteet. Mutta onneksi tartuin näihin kahteen.
