Kylmyys käy yli aikojen

Kuva: Karisto
Kuva: Karisto

Välillä kadulla kävellessä pohkeiden yli käy sattumalta viima. Se ikään kuin läpäisee vaatekerrokset, huolella valitut tai sattumalta sohvankulmalta päälle kiskotut sukkahousut. Joissa silmäpako jo hiukan vilahtaa. Samanlainen viileä tuuli käy joidenkin ihmisten silmissä, vilistää pupilleissa, jähmettää vastaantulijan, lähestyjän, tyystin. Miten lähestyä lämmöllä kylmyyttä? Miten etäännyttää kylmyys itsestä, kun se yrittää lävistää?

Frau, tarina naisesta, lumikuningattaresta, jonka kuoren läpi ei käy tuulikaan. Tuuliviireinä liikkuvat toimittajat, haastattelijat, urkkijat eivät läpäise hänen suojakuortaan. Sitten saapuu eräs, jonka oma historia pakottaa häntä tarttumaan tarinaan, jonka kaikki puolet tuntuvat jo käsitellyiltä, riepotelluiltakin. Mutta onko sittenkään niin?

Tekevätkö ulkomaailman vaatimukset, läheisten puskenta, kenestäkään viatonta tekojensa edessä? Kauhumaineisen ss-kenraalin leski on parrasvaloissa, joskin hiljaisella rannalla ja arkisessa keittiössään, Terhi Rannelan romaanissa Frau (Karisto 2016). Leski kannattelee tarinaa, jossa kertojanääniä saavat myös viattomat sivulliset, 1940-luvun piilottelevat, vastaan laittavat, viattomat ja pahaa aavistelevat prahalaiset. Nämä muut ovat menneen maailman pelinappuloita Fraun, Lina Heydrichin, ss-kenraali Reinhard Heydrichin lesken kostosta ja katkeruudesta luomalla taistelukentällä.

Kiinnostuin etenkin taustahahmoista, elin heidän kanssaan pelossa ja kyseenalaisessa sankaruudessa. Itse Frau jätti minut juuri sellaiseen kylmäkiskoiseen ihmetykseen kuin sopivaa onkin. Kirjailija Terhi Rannela kertoi Turun Kirjamessuilla, että natsipyövelin ja etenkin tämän pyövelinnaruja vedelleen vaimon inhimillistämisestä on sadellut myös kritiikkiä. Minulla ei kuitenkaan ole tarvetta kritisoida. Lina Heydrich näyttäytyy naisena, jonka suru on vuosien mittaan kasvanut vuoreksi, joka kokee omat menetyksensä muiden menetyksiä suuremmiksi. Joka ei ehkä koskaan ole ymmärtänyt ideologiansa tuomittavuutta. Hän on äiti, joka haluaa suojella lapsiaan ja miehensä muistoa, mutta ei katua sitä, että on tehnyt omat valintansa. Olisiko meistä jokainen kykenevä hirviömäisyyteen? Ainakin kostoihin lamaannuttavassa murheessa? Lina Heydrichin fiktiivisessä, mutta taustaltaan todessa hahmossa inhimillisyys näyttäytyy vain osassa, joka sillä meissä kaikissa on: ihmisyydessä itsessään.

Terhi Rannela on mukana Porin Teljän kirjallisuuspäivien keskustelussa Mennyt on mennyt, miksi siitä kirjoittaa? Tuoreesti vaikuttuneena hänen menneen käsittelystään (joka ehdottomasti on tämän bloggarin mielestä tärkeä kirjoittamisen kenttä), olen tietenkin menossa kuuntelemaan. Lauantaina 22.10. klo 10-11:30.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s