Aikuisten naisten Onneli ja Anneli

Kuva: Hulimaa. Kansipiirros Heli Laaksonen. Taitto Kaisa Niinistö / Paletti.
Kuva: Hulimaa. Kansipiirros Heli Laaksonen. Taitto Kaisa Niinistö / Paletti.

Heli Laaksonen harkitsi taannoin lopettavansa runoilijan uransa. Moni hänen suurfaninsa, joita ainakin täällä Satakunnassa riittää, ehti jo kenties kalveta kauhusta. Mutta eihän ollutkaan hätää, nyt Laaksonen on ottanut haltuunsa uuden kirjallisuusgenren. Sylvia, Tuija ja laulava patja (Kynälä 2016) on dialogimainen näytelmä, aikuisten kaunokirjallinen huumorikirja ja – ennen kaikkea – nuoruutensa akuuteimman kukkeuden ohittaneiden naisten Onneli ja Anneli.

Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli (kirjat julkaistu WSOY:n toimesta 1966–1984) ovat pieniä tyttöjä, jotka sattumalta saavat ihan ikiomaksi itselleen talon. Siellä he elelevät onnekkaasti kahdestaan, pakoilevat kiireisiä vanhempiaan ja näiden epäilyttäviä sisäköitä. Heli Laaksosen Sylvia ja Tuija pakenevat toisen syntymäpäiväjuhlia nuorisoseurantalon patjalle, jolla kelliessään heidän tulisi pohtia seuran iltamaohjelmaan sopivia runoja. Heli Laaksosen tuotannosta, kuinkas muutenkaan. Lasten yksikseen asustelua katsotaan jopa sadussa karsaasti, mutta mummoikäiset saavat jo hetkeksi karata maailman kuohuista omaan rauhaansa – tosin omaiset saattavat tällöin viettää syntymäpäiväjuhlia ilman sankariakin. Vaan haittaakos tuo!

Mutta on näissä kahdessa parissa muutakin yhteistä kuin sukupuoli ja pakoilu. Kummankin teoksen luvut alkavat sisällön tiivistävällä lausahduksella tyylillä ”kolmas luku jossa ei paljon syödä eikä juodakaan juuri” tai ”jossa saadaan kuulla monenlaisista asioista, tavataan tuttuja ja perustetaan lopulta rosvoliitto”. Voitte itse päätellä kumpi on peräisin kummasta kirjasta. Toimiva tapa, sopivan vinkeä näihin vinkeisiin tarinoihin.

Onneli ja Anneli oli lapsuuteni lempi kirja. Luin koko kirjasarjan pari vuotta sitten uudelleen, ja se viehätti yhä aikuisenakin. Taianomaisuus on sellaista arkisen todellista, jotenkin mahdollista. Kuvailu on pikkutarkkaa ja sulavaa. Sivuhahmot ovat jännittäviä yksilöitä, pahikset ovat lempeitä ja kesytettävissä tai ainakin lopulta voitettavissa. Onneli ja Anneli eivät mielestäni toimineet valkokankaalla yhtä hyvin, tosin miten mikään mukaelma koskaan voisikaan yltää suosikkikirjan tasolle. Sylvian ja Tuijan taas osaan mainiosti kuvitella erilaisiin näytelmiin, jopa elokuvaan – ja näytelmäkäsikirjoitushan tämä käsillä oleva värikäs teos onkin. Turun Kirjamessuilla pari viikkoa sitten nähtiin maistiaisia Sylviasta ja Tuijasta näyttämöllä. En ehtinyt sitä juurikaan seuraamaan, mutta hahmot kyllä näyttivät oikeanlaisilta. Kirjassa murteellisen sanailun tauotukset ja korostukset jäävät lukijan vastuulle, joten näytelmä varmasti tukee dialogin toimivuutta.

Sylvia ja Tuija ovat hurmaavia hahmoja. Heidän seurassaan olisi kyllä viihtynyt vaikka pidemmänkin aikaa. Lienee yleisön reaktiosta kiinni, tuleeko heidän tarinaansa jatkoa. Kenties joskus pääsemme tutustumaan ikäneitosten nuoruuteen ja lapsuuteen, perheisiin ja ihmissuhteisiin laajemminkin. Ainoastaan jo aiemmin julkaistut väleihin ripotellut runot minua hiukan vaivasivat. Vaikka nämä kyllä dialogin keskelle ihan mukavasti sopivatkin, niin tuli osittain sellainen olo, että runot kuljettivat tarinaa, vaikka mieluummin lukisin tarinan kuljettavan runoja. Että mentäisiin tarinan ehdoilla. Ehkä seuraaviin kirjoihin voisi kirjoittaa ihkauudet runot. Aarrekirjastolta joka tapauksessa peukku ylös Sylvian ja Tuijan uusille seikkailuille.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s