Valossa vesi tummaa

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Majakassa palaa hyvin himmeä valo. Yksi on joukosta poissa. Hänen varjonsa näkyy seinillä, naurunsa kaikuu tyhjiksi surruissa huoneissa. Yksi on kahdesta poissa. Hänen värinsä on vaimentunut. Hänen tunteensa ovat siirtyneet toiseen, yhteiset lelut piiloutuneet katseilta sängynlaitoihin ja hämähäkinverkkoihin ullakolle. Koira ulisee toisen laulua. Äiti peittelee väärän kaksosen. Isä pakenee vaihtoehtoisia todellisuuksia omiin tummiin tunteisiinsa.

S. K. Tremaynen Jääkaksoset (Otava 2016) oli lukulistallani yksi tämän vuoden odotetuimmista kirjoista. Kirja, joka sopii moneen genreen – se on etäisesti kauhua, enemmän trilleriä, vahvasti koskettavaa draamaa. Identtisten kaksostyttöjen, Kristien ja Lydian, vanhemmat yrittävät selvitä toisen tytön traagisesta onnettomuudesta. Eniten selviämään joutuu kuitenkin elossa oleva kaksonen. Miten ylläpitää identiteettiä, joka on kuulunut kahdelle? Olla yksin odotusten ja olemisten valtameressä. Meri on kokemusten taustalla konkreettisestikin, perheen muuttaessa muistojaan karkuun Skotlannin syrjäiselle majakkasaarelle. Mutta siellä muistot vain kietoutuvat pahemmin heidän ympärilleen.

Jääkaksoset on hyytävää kerrontaa surun jälkeisestä mielen järkkymisestä, toivottomuudesta, lopullisuudesta. Vihasta, joka valtaa mielet, kun on pakko syytellä, etsiä vihollisia. Kun ei osata rakentaa luottamusta ja rakkautta uudelle pohjalle. Lukija ei tiedä kenen mukaan lähteä, ketä uskoa. Missä näkyvät totuuden värit, kun kaikki näyttää harmaalta? Siinä tämän kirjan lumo: Loppuun asti pitää miettiä mistä on kysymys. Loppuun asti sielua kalvaa epätietoisuus tyttöjen kohtalosta. Ja ovatko uhreja sittenkään ensisijaisesti kaksostytöt? Kuka on pahantekijä, onko sitä kukaan?

Vastasiko kirja odotuksia? Ei täysin. Paikoitellen toivoin, että tempo olisi nopeampaa. Trillerimäisyys tiiviimpää. Toisaalta tiettyjen tunteiden ehdottomuus tuntui liian kulmikkaalta. Voiko viha noin tyystin viedä rakkauden paikan? Mainiota, joskin järkyttävää luettavaa yhtä kaikki. En suosittele luettavaksi yksin pimeissä huoneissa, mutta valoisaan aikaan kyllä. Tästä tuli etäisesti mieleen myös upea romaani Valo valtameren yllä, vaikka asetelma onkin jokseenkin erilainen. Majakkasaaret kaikuvat sellaista eteeristä surua. Ymmärrän hyvin, miksi kirjailijat haluavat käyttää niitä tragedioiden näyttämönä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s