Tarkkanäköisiä havaintoja ihmisyydestä

17_2850440281015405275
Kuva: Kirjasampo

Aarrekirjasto on ollut hetken aikaa suunnittelemattomalla tauolla erilaisten elämänmuutosten ja ajatukset varastaneiden asioiden vuoksi. Ulkona puhaltavat jo kevättuulet ja taivaalla liitelevät lintuparvet – mikä siis olisi parempi aika päästää kirjallisuus taas elämään omassakin maailmassani.

Ja mikäs sen parempi tapa palata kirjoittamisen pariin kuin keskittyä syvästi rehelliseen ihmiskuvaan, jonka minulle tarjoilivat, monessa erilaisessa muodossa, Pauli Karmalan runoteokset Lyhyen kesän lapset (Books on Demand, 2012) ja Ukko (Books on Demand, 2014). Olen aikaisemminkin todennut, että en suinkaan ole mikään runouden asiantuntija. Suhtaudun kuitenkin ennakkoluulottomasti kaikenlaiseen runouteen, ja Karmalan tapauksessa teksti vei minut kyllä mennessään ensimmäisiltä riveiltä lähtien. Nykyään runoilijoita joskus jopa syytetään omaan itseensä keskittymisestä, kaiken kuvailemisesta omasta sisimmästä käsin, leijumisesta ikään kuin taiteen itsensä ja muun kansan yläpuolella omine ajatuksineen. Heitä syytetään siitä, että he eivät enää kuvaa maailmaa vaan itseään maailman osana. Mutta mistä muusta kukaan lopulta voi kirjoittaa kuin omista tunnoistaan? Jossain joku toinen tuntee samoin. Jostain lauseesta, sanasta, on helppo tarttua kiinni. Tiedän, miltä tuo tuntuu. Tiedän, miltä tuntuu olla osallisena maailmasta, mutta kuitenkin lopulta kiinni vain omassa todellisuudessani. Emmekö kaikki välillä tunne niin?

Äiti Linkola

Minussa väittelevät Linkola ja Äiti Teresa.

Näen miten maapallo tukehtuu ihmislihaan,

sen pyyteisiin ja haluihin,

mutta silti haluaisin rakastaa jokaista.

Ja tässä sitten seistään muutamaa astetta tuhdimmin

järjen ja tunteiden sekamelskassa kuin Austen.

Tiedän myös, että ellei ylhäältä tule ihmettä,

niin siinä vaiheessa kun minun pojaltani,

perheeltäni, heimoltani

loppuu leipä, niin loppuu myös Äiti Teresa

ja alkaa Linkola kuten alkaa kaikilla muillakin.

Ja silloin oma suu on lähinnä.

Karmalan tapauksessa tämä omakohtaisuus ja subjektiivisuus tuodaan rehellisesti, paljaasti esiin. Hän runoilee omasta todellisuudestaan, omasta porilaisesta maisemastaan, omasta isä- ja poikasuhteestaan. Hänen ihmisiään ovat olevat ja menneet, isät ja pojat, ensirakkaudet, elämään kadonneet lapsuudenystävät ja luonnoneläjät. Hänen paikkojaan ovat hautausmaat, nuoruuden poikamiesboksit, huoltoasemat ja iättömät, liikkumattomat havukot. Kuvauksissa on välillä arkista karuutta, toisinaan einoleinomaista herkkyyttä, samuliputromaista kekseliäisyyttä. Ote on välillä novellimaisen tarinallinen. Kuolema on jotain luonnollista, ei säikyttävää, ei tavoiteltavaakaan. Elämä on parhaansa tekemistä olosuhteissa, jotka eivät aina ole mansikkaisia. Ihmiselämä on tässä. Kaipuussa muiden keskelle, mutta samaan aikaan kaipuussa yksinäisyyteen.

Miten paremmin voisikaan nainen päästä suomalaisen miehen mielenmaisemaan kuin lukemalla näitä runoja. Vaikka nykymies kyllä osaa myös puhua ja pussata. Jotain ajatonta on silti näissä sanoissa:

Rakkauden sanat

Pitkään luulin rakkauden sanoja helpoiksi sanoa,

kun itselleni ne ovat sitä olleet.

Mutta oikeasti oli polvikaupalla miehiä,

ja on edelleen,

joille ne olivat kovin takertuvaisia

suusta tullakseen.

Eikä se kuitenkaan, vaikka jotkut luulevat,

tarkoita,

että he olisivat rakastaneet tai rakastaisivat

sen vähemmän.

He vain sanoivat sen mielessään,

tai käsin,

heräämällä kuudelta töihin,

niin kuin Matin ja Tepon laulussa.

heijaamalla vauvaa sylissään,

kääntymällä sittenkin portilta takaisin.

 

Karmala ei selvästikään pidä itseään tavallista kulkijaa suurempana ymmärtäjänä, mutta hänen osakseen on valikoitunut tarkkailu, sekä omakohtainen että ulkopuolinen, maailman syvä analysointi. Haikeus kohti mennyttä, kohti vakaana seisovaa metsää. Silti kiinni arjessa, uuden polven maailmalle lähettämisessä ja luopumisissa. Etkö sinäkin haluaisi, että joku näkisi sinut? Näkisi todella. Verkkareissasikin, hiukset likaisina, kulkemassa omaa polkuasi tienviertä, kivikkoa, kuumaa asfalttia pitkin.

Kesää kohti mennään, joten jokaiselle muistutukseksi, jotta ette kesäänne käyttäisi pitäisipitäisi:

Elokuu

Aina loppuu kesä kesken.

Huomaa, että taas jäi monta pyöräretkeä tekemättä,

monta uimista uimatta,

syömättä monta metsämansikkaa.

Eikä koskaan voi olla varma

tuleeko omalle kohdalle

enää kertaakaan sitä seuraavaa.

Kesken kaiken möllöttää täysikuu elokuisen aamuyön sydessä,

tuosta vain onkin vilja jo leikattu

ja mustikoidenkin syytä olla kerätyt.

Yht’äkkiä vaimo valittaa,

että makuuhuoneen ikkuna pitääkin laittaa yöksi kiinni.

Jatku vielä vähän, kesäni.

Veny vielä hiukkasen, nuoruuteni.

Hymyile vielä päivä, raikas morsiameni,

hymyile.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s