Linnoja

Keith_Stuart_Poikani_Sam_etukansi-192x300
Kuva: Bazar

Millainen linna sinä olet?

Rakkaus on uhrautumista. Rakkaus on itsensä unohtamista, velvollisuuksiin tarttumista, saunailtojen perumista, sairaalapäivystyksessä istumista (jouluaattona, kahdeksan tuntia, tietämättä kuinka kauan vielä, kotona laatikot odottamassa paistamista). Rakkaus on lämpimiä vilttejä ja kaakaota. Rakkaus on rohkeutta ylittää tie.

Entä kun tie pelottaa ja rakkaudenuhrausten vastapainoksi ei saa suukkoja? Rakastuneet Alex ja Jody saivat aikoinaan toisensa ja maailman ihanimman poikalapsen, Samin. Tässä hetkessä Alex menettää yhtäkkiä yhteisen kodin tervetulotoivotukset, varmuuden avioliiton jatkumisesta ja työnsä, jonka parissa hän aivot puutuneena ahersi, yhteisen hyvän vuoksi. Niin hän luuli. Jäljellä ovat pakotetut, tulehtuneet hetket autistisen Samin kanssa, joka on Alexille toki rakas, mutta vieraampi kuin kantakahvilan baristat. Pitäisi luoda suhde lapseen, jotta elämä voisi jatkua samanlaisena. Tämä on alkuasetelma Keith Stuartin menestysromaanissa nimeltä Poikani Sam (Bazar, 2016).

Jossain lituskalla patjalla maattujen hitaiden öiden, haamuna siintävien koulunporttien, sulkeutuvien ovien ja liian monen tuopillisen keskellä Alex tapaa poikansa. He rakentavat yhdessä uuden maailman. Eivät sanoilla, joita Samilla on vain muutama. Eivät leikkipuistoissa, joiden riehakkaita lapsia ja koiria Sam pelkää. Eivät kosketuksissa, joita Sam kavahtaa. Linna ja sen ympäristö rakennetaan pala palalta pelissä nimeltä Minecraft. Pelin tiimellyksessä Sam vapautuu, ottaa osaa, haluaa jakaa asioita. Alex saa avaimet lapsensa sieluun. Hän löytää ikävän, jota ei ole tiedostanut – ja rakkaus muuttaa muotoaan vavahduttavaksi. Äkkiä vain Samilla on merkitystä.

Jokainen meistä on linna. Yksi heiluttaa ikkunasta valkoista lippua, toinen kirjavaa pöytäliinaa, tuulettaa. Joku on jättänyt linnansa oven auki, ja kaikenlainen saasta pääsee vyörymään sisään. Yhden linnan torninhuipussa kasvaa väkevä purppuratulppaani, tiputtelee tulisia nuppujaan alas nurmelle. Erään linna on tiiviisti muurattu, ympärillä vallihauta. Toisen linna on tehty hattarasta, se on makea ja jättää ohikulkijankin kengänpohjiin iloista tahmaa. Ja yhden linnassa on tummat seinät, ikkunat on suljettu, ovi teljetty. Vain pieni viiri liehuu tornissa ja kertoo, että kyllä, jonkun se kuitenkin on. Yhdestä linnasta toiseen linnaan kulkee riippusilta, heippuu ja huojuu, heilahtaa epävarmuudesta, vakautuu luottamuksesta. Askel on otettava, muuten tipahtaa vallihautaan. Tai mikä pahempaa, jää omaan onneensa nojaamaan.

En väitä tuntevani autismia. Kirjoittaja, joka itse elää autistisen pojan kanssa, sen sijaan tuntee. Luotan hänen näkemykseensä. Otan hämmästyksellä vastaan hänen havaintonsa, osuvat ilmauksensa ja oman tarinansa – joka ei ole sama kuin Samin, mutta on tuonut sille inspiraation. Tarina liikuttaa, poika ja isä saavat kasvot, joita tahtoisin silittää. Kirja saa minut haluamaan parempaa yhteyttä läheisteni maailmaan. Että voisin nähdä ja kuulla enemmän. Että voisin rakentaa sellaisen linna, jonka ikkunat ovat auki aina uudenlaisten näkemysten ja elämistapojen tulla, käväistä ainakin.

Jokainen meistä on linna. Millainen linna sinä olet?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s