Heinissä kahahtaa hiljaisuus

9789510403839_frontcover_final_small
Kuva: WSOY

Jokaisessa suvussa on jonkinlainen matriarkka tai patriarkka, jonka sana, jopa henki, hallitsee hänen eläessään – ja kuoltuaankin. On kostoa hautovia veljenpoikia, joka viikko uuteen mieheen haksahtavia sisarentyttäriä, jurottavia serkkuja, jotka istuvat kiusallisen hiljaa sukujuhlissa. Miehiä, jotka ovat käyneet lähteäkseen kohta ja jättääkseen tyhjyyttä. Naisia, joiden jäinen olemus vainoaa lapsia öisin. Ja toki on myös lämminkätisiä täti-ihmisiä, hyväntahtoisuus perässään lepattaen. Jokaisella ehkä monta erilaista roolia – sukurooli, työrooli, ystäväsuhdekahvittelurooli, lakananheiluttelurooli, kokkikurssiharrastusryhmärooli. Sitten on jonkinlainen sukutalo, perintötila tai ehkä jopa kartano, jossa joku asuu, yksi haluaisi asua (teoriassa, jos ei olisi kiinni kaupunkilatte-elämässään), toinen havittelee osinkoa mahdollisista myyntirahoista, kolmas on sitä mieltä, että koko myyntipotin pitäisi kuulua hänelle. Kesäjuhlissa kaikki nämä kohtaavat ja hymyilevät herttaisesti, kyräilevät sitten salaa tyhjentämättömän huusin takaa.

Tällaista juuri on niskavuorimainen maisema Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön (WSOY, 2014) -romaanissa. Lujankarhea Asta-täti asuu ja vartioi Niityn metsätilaa. Häneen on jättänyt jälkensä äidittömyys ja hänen nykyisyyttään häiritsevät piipahtelevat sukulaistytöt lapsineen sekä oman pojan tuore heila. Menneisyydessä Elsin sielu on synnytyksenjälkeisen turtuneisuuden musta. Tulevaisuudessa Jukka haluaisi hankkia tyttärelleen suurempia elämyksiä, tai todellisuudessa itselleen heijastuksia tyttären ilosta. Kirjallisuuspiiriä vetävä Teresa elää suhteessa odottaen jo seuraavaa, parempaa, tilalle. Sisarukset Riikka ja Hanna ymmärtävät toisiaan ehkä koko ajan vähemmän. Onnenhetket ovat jonnekin kadonneet, mutta niiden muisto tekee haikeudesta kaksinkertaisen.

Luin hiljattain, että Suomessa ei kirjoiteta tavallisista, onnellisista perheistä. Eikö sellaisia sitten ole? Tätä tosiaan tulee miettineeksi, kun lukee suomalaisia romaaneja. Historiallisissa romaaneissa eletään sotaa, kaihotaan kotirintamalla, kuollaan taisteluissa, urhoollisesti, mutta kuitenkin vähän kituen. Nykypäivää kuvaavissa romaaneissa on kaiken runnovia sukusalaisuuksia, kaunaa, eroja, kaunaisia eroja, kaihoa eroamiseen, väkivaltaa, mielenterveysongelmia ja surua. Jokaisesta suvusta löytynee vähintäänkin yhtä näistä, mutta entä ilo? Entä lempeät pannukakuntuoksuiset sunnuntait, entä kesäyöt paljain varpain? Sellaiset yöt, joiden seurauksena ei synny ei-toivottuja lapsia tai hirttosilmukoita ulkorakennuksiin. Yöt, joista syntyy niittykukkaisia juhannusunia ja mansikkamuistoja lapsuudesta turvaamaan aikuisuuden haasteita, aikuisuudessa herttaisia kosintoja, vanhenemista rakkaan kanssa, sairauksien selättämistä ja naapurin koiran iloista hännänheilutusta sen oikaistessa pihan yli.

Silti myös minun (toki nyt hiukan väsyneeseen, mutta) unelmoivaan ja kauneutta näkevään, melko onnelliseen mieleeni vetoavat tällaiset traagiset sukutarinat, joissa jokainen eri kertojanäänellä kerrottu luku avaa kokonaisuutta hiukan lisää. Loppu ei tuo ratkaisua. Henkilöt jäävät hiukan tyhjänpäälle arpomaan kohtaloaan. Lukija jää miettimään, oppivatko he ollenkaan, saavatko muutettua kaunaista, salaisuuksia kantavaa elämäänsä toiseen suuntaan. Kieli ihastuttaa, synnytyksenjälkeisen masennuksen kuvaus vavahduttaa. Ihmisten raakuus ja ilkeyksiin kykenevyys jättää sydämeen ikävänkalvavan tunteen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s