”Ihmiset vaihtuvat, kalliot pysyvät” – Anni Kytömäen Kivitasku

kivitasku07019
Kuva: Gummerus

Olen kasvanut runkojen ja oravien vieressä, uittanut varpaani ruttuiseksi meressä, surrut puolisonsa menettänyttä yksinäistä joutsenkoirasta. Silti luontosuhteeni on aivan vaillinainen. Lapsena osasin varmasti puhua menninkäisten kielellä, mutta sitten tulivat velvollisuudet. Luonto on osa minua – mutta niin on toimiva astianpesukonekin.

Nämä luontosuhdepohdinnat ovat mielessäni siksi, että kuuntelin juuri Anni Kytömäkeä Porin Kirjojen Yö -tapahtumassa ja luin heti perään hänen uusimman romaaninsa Kivitaskun (Gummerus, 2017). Kytömäki esiintyi mediahuomiotaan vaatimattomammin, orastavammin, ja puhui teoksensa taustoista erittäin sympaattisesti. Hän kertoi menneisyydestä kirjoittamisen olevan itselleen helpompaa kuin nyky-yhteiskunnan kuvaaminen. ”Menneisyys on täynnä mahdollisuuksia”, hän totesi, ja nykyajan kiinnostavia teemoja voi hyvinkin kirjoittaa läpi menneisyyden kautta. Ah, sanoi historioitsija itsessäni. Kytömäen mukaan kirjailijan ei myöskään tarvitse tietää kaikkea kirjoittamastaan ajankohdasta. Kun fokus on ihmisissä ja heidän ajatuksissaan, ajankohta toimii ilman nippelitietojakin taustoittajana ja tunnelmanluojana.

Kivitaskussa toistuvat Kultarinnasta (Gummerus, 2014) tutut teemat: Luonnon arvostaminen, ikiaikaisuus, myyttisyys ja persoonan jakautuminen kahdeksi. Mutta erojakin on. Kytömäen mukaan Kultarinta kuvaa ihmisen luontosuhdetta, Kivitasku taas enemmän ihmisluontoa. Ihmisen vapaudenkaipuu, oli se sitten vapautta kahleista, odotuksista, sairaudesta tai sijainnista, on Kivitaskussa vangitseva ja vallitseva teema. Kytömäki kertoi kirjoittavansa mielellään toisinajattelijoiden, ”systeemin laitamilla olevien sankarien”, näkökulmasta, koska hän on kokenut olevansa itsekin hieman sellainen. Mutta pyrkimyksenä on ymmärtää myös niitä muita, teoksissa kirjailijan kanssa täysin eri tavalla ajattelevia hahmoja. Ymmärtävä ote kirjoittamisessa ehkä mahdollistaakin sen, että Kytömäen kirjoja lukiessa harva hahmo alkaa tuskastuttaa.

Entä sanoma, jonka kirjailija haluaa lukijoilleen välittää? Haastattelijan mukaan Kytömäen romaaneista välittyy pikkuhiljaa muodostuva ymmärrys ihmisen paikasta ajan ja luonnonkierron jatkumossa. Kytömäki ei täysin tyrmää tätä ajatusta, mutta toteaa, että sanoma saa tulla kullekin ”rivien välistä hienovaraisesti ujuttautumalla”. Lukijana löysin sekä itseni että Kivitaskun hahmot kulkemassa omaa polkuaan ajan monenlaisilla, limittäisillä ja päällekkäisillä jatkumoilla: Omien sukujuurten onkaloissa, luonnon muovaamissa maisemissa, uskomustodellisuuden ja näkyvän todellisuuden leikkauskohdissa sekä nuoremman ja nykyisen minän moninaisissa kerroksissa.

Suomalaisten kadotetuksikin leimattu luontosuhde on näkyvissä ainakin siinä, kuinka paljon Kytömäen romaaneita luetaan ja arvostetaan. Kultarinnassa ja Kivitaskussa luonto on niin läsnä, että sen voi aistia sivuilla hengittävän. Olen monta vuotta työskennellyt paikassa, joka on vuorattu koristekivin, mutta vasta Kivitaskun lukeminen sai minut ajattelemaan kivien sielukkuutta. Sitä, mitä ne kertoisivat kotipaikoistaan, kantajistaan, sorvaajistaan, omasta ikävästään ja iästään. Ymmärrys kasvoi – myös siitä, miksi Finlandia-talon marmori aina vain pitää uusia. Kivi ei halua elää väärässä ympäristössä.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s