Jos runo olisi mies

Seuraa oma introni:

Jos runo olisi mies

Se istuisi tienvarressa ja miettisi olemistaan

Se olisi rakennettu kaikenlaisesta keskeneräisestä

Rakennustiilistä tienvarressa

Lumiukoista ilman porkkananeniä

Ja toiveista hiekanmuruista jyvistä ja akanoista.

 

67378752_2814388435242552_1169922909309763584_n
Kuva: Pauli Karmala

Sain taannoin luettavakseni Pauli Karmalan uusimman runoteoksen Kuutamopeura (Books on Demand, 2019). En ole varsinaisesti mikään suuri runojen lukija, enkä ehkä siis ole myöskään paras runotaiteen arvostelija. Mutta näistä runoista minä yhtä kaikki pidän.

Olen aiemmin blogissani analysoinut Karmalan runoteoksia Lyhyen kesän lapset (2012) ja Ukko (2014). Hänen tyylinsä säilyy tässä uusimmassakin paljaana, rehellisenä, tuttuna. Hänen paikkojaan ovat yhä luonto – ja ihmisluonto – , kaupungin tilat ja hiljaisuudet. Hänen ihmisensä ovat tavallisia, parhaansa yrittäviä, erehtyviä, viidettä kahvikupillistaan huoltamolla ryystäviä, vatsaa kerryttäneitä ja rotvalleihin kompastelevia. Sellaisia, joiden sisällä kytee kuitenkin mahdollisuus ja entäjos. Helposti samastuttavia, vaikka itse olisi mitä vain tahansa muutakin. Karmalan runot avaavat teitä paitsi hänen omaansa, myös perinteiseen suomalaisen miehen mielenmaisemaan, siis sinne, missä tunteet ovat sykkivän voimakkaita, mutta ne ilmaistaan usein yömyöhän ohimennenhipaisuilla ja sillä, että kahvi on kuitenkin keitetty.

Karmala myös kirjoittaa runojaan ikään kuin vain itselleen. Ne ovat hänen tuntojaan, hänen muistojensa kaikuja ja tulevaisuuden pelkoja, haaveitakin. Sanoja, joiden koko sisältö ehkä avautuu hänellekin vasta matkan varrella. Hän taitaisi kirjoittaa, vaikka kukaan muu ei koskaan lukisi hänen kirjoittamastaan sanaakaan, mutta toivon hänen hienoille ajatuksilleen kyllä paljon lukijoita. Suureellisuus ja ylitseampuvuus valtaa maailmassa alaa, mutta samalla minimalismin ja arkipäiväisen onnen ylistys kiehtoo, jopa massoja. Juuri sellaista kaunista minimalismia näen Karmalan sanoissa. Lisäksi näen paljon itsellenikin tuttua maailmantuskaa, joka kumpuaa vanhemmuuden tuomasta kipeästä rakkaudesta. Lapsen kasvun aiheuttamaa hämmennystä, pelkoa, kaihoa ja hauraita toiveita siitä, että todellisuus olisi jälkipolville enemmän kauniin sadun kaltainen. Että rakkautemme voisi kääntää maapallon kurssin. Ja paikoitellen, lukiessani, hiukan nielin kyyneleitä:

(…) lapsesta,

joka ihan juuri kohta kasvaa

ja minä jään yksin istumaan legolaatikolle,

jossa silloin kun olisi ollut aika, istuin liian vähän. (Runosta Legot)

Kirjoitettava on, vaikka maailma odottaa syöpälääkkeitä ja masennuksen torjunta-aineita ja sademetsien pelastajia ja lentokieltoja. Jonkun on kirjoitettava. Joidenkin on oltava ääni, joka hiukan ravistelee kohmettuneita sieluja toimintaan ja etsimään edes itsestään vapautusta perisynnistä, joka on ihmisyys.

(…) Siksi minusta ei koskaan enää voi tulla

ehjää ja kokonaista.

Mutta se on hinta siitä,

että nämä rivit ovat tässä. (Runosta Lopputili)

Jos runo olisi mies, olisi se varmasti rehellinen mies. Ei valkoisella ratsulla auringonlaskuun ratsastava pelastaja vaan ennemminkin mies, joka kuunvalossa kuutamopeuraa unissaan takaa ajaa.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s