Kesäyö meitä ympäröi

koivulehto-kansi
Kuva: Kustantamo Helmivyö

Teini-ikäisenä minulle tuli erilaisia nuortenlehtiä. En nyt ole aivan varma oliko muistelemani lehti Mix vai jokin muu 90-luvun kotimainen lehti, mutta eräässä numerossa oli kauhunovellikilpailun voittajistoa. Näin myöhemminkin ajatellen tarinat olivat ihan päteviä, teini-ikäisten ”ystäviensä” murhaamiksi joutuneita nuoria ja poltergeist-tyyppistä kauhuilua, kun kerran niitä vieläkin muistelen.

Porin tapahtumaviikon tohinoissa heinäkuussa sain luettavakseni kolmentoista suomalaisen kirjailijan yhteistuotoksena syntyneen novellikokoelman Koivulehto – Valon ja varjon tarinoita (Helmivyö 2017, toim. Juha Mäntylä ja Arttu Tuominen). Hyvin monenlaisia kertojanääniä kaikuva teos toi mieleeni varhaisemman nuoruuteni pitkään jatkuneet kesäyöt, kutkuttavat pimeänpelot, omalla pihamaalla telttailun – ja juuri nuo teinilehden novellit. Päivitetympi ja aikuismaisempi versiohan tämä kirja on, mutta vastaavanlaista pikkukauhuista ja kutkuttavaa oloa tunsin Koivulehdon äärellä.

Novellikokoelman kirjoittajat ovat kuka mitäkin: lastenkirjailijoita, dekkaristeja, sanoittajia, sanataiteilijoita. He ovat lähtöisin eri puolelta Suomea, ja novelleissa kuuluvatkin erilaisten ympäristöjen sävyt. Ollaan kaupungissa, maalla, järven rannalla ja metsissä. Vesi elementtinä kuuluu tietysti olennaisesti suomalaisuuteen ja varsinkin suomalaiseen kesänviettoon. Keskikesän juhlinnassa järven- ja merenrantamökit ovat usein pääroolissa. Mökeille kokoonnutaan kaveriporukoissa tai satunnaisessa seurueessa, miksei yksinäänkin tekemään kesäisiä puhteita ja nauttimaan luonnonrauhasta. Koivulehdossa yllättävät kohtaamiset näissä oloissa eivät rajoitu juhannuksen viettoon tunkeutuneisiin yllätysvieraisiin tai öisessä kuusikossa kuuluviin huhuiluihin. Kaikenlaista epämääräistä ja vaarallista voi liikuskella metsissä ja vesissä. Tai tutusta ja turvallisesta vaimosta tai miehestä voi tullakin verenhimoinen kostaja. Saunan lämmöstä siirrytään novelleissa nopeastikin kalmankylmyyteen, vaikka aavistus loppua kohti tiivistyvästä uhasta alkaa usein jo novellin ensisivuilta. Eikö suvenkin ihanuuteen kuulu aina ripaus synkkyyttä, pimeyksiä valoisien mökkipolkujen reunoilla?

Karoliina Suoniemen eteerinen kauhu on hyvin erilaista kuin esimerkiksi Harri V. Hietikon kylmäverinen realismi. Arttu Tuomisen kauhukuva on trillerimäisen taitava, Rake Tähtisellä taas vastassa on mielen järkkyessä näyttäytyvä virnistelevä naishahmo. Jasu Rinneoja ja Juha Jyrkäs maalaavat kauhumaisemansa loitsuja lateleviin noitanaisiin ja uskonnolliseen kulttiin. Sana Mustosen ja Jaana Lehtiön novelleissa poljetun naisen mitta on tullut juhannuksena täyteen. Mielenkylmyys on arkisen kauhistuttavaa. Tai välinpitämättömyys, kuten Henry Ahon novellin sietämättömään vaimoonsa kyllästyneen miehen mielessä, kohtalon hetkellä. Peto voi hiipiä metsästä iholle niin hyvässä, kuten Helena Nummisen lemmenkipeä karhu, kuin pahassa, kuten Juha Mäntylän himuinen juhannuspeikko novellikokoelman nimikkonovellissa Koivulehto. Ja mitä olisi tällainen kokoelma ilman kesälammesta löytyvää ruumista, jonka lukijoille on kirjoittanut Heleena Lönnroth. Pasi Luhtaniemen monikerroksinen kerronta veljesten suhteesta sai minut kuitenkin ehkä eniten hyvällä tavalla hämmennyksiin.

Suomalaisessa mielenmaisemassa kukkaistaiat ja kirvesmurhat sopivat lupsakasti yhteen. Juuri tällaisia hyvinkin brutaaleja kontrasteja ja moderneja kauhukuvia tarjoilee tämä mainio kokoelma. Sopivan köykäinen otettavaksi mukaan kesäiselle bussimatkalle tai rantalaiturille. Karmaisevuutensa puolesta sopivasti etäällä arjesta, jotta lukemisen jälkeen voi kuitenkin rauhallisin mielin jatkaa omenansa mussuttelua. Vaikka tuttujahan nämä maisemat ja olosuhteet ovat monelle meistä kesäpäivistä ja -öistä nauttijoille. Olisiko parempi ensi kerralla mökkeillessä tarkistaa selusta, lukita ovi?

Mainokset

Veljeni vieraassa ruumiissa

Kanto, Kytömäki ja Westö

Sisällissota, kansalaissota, veljessota, kapina, vallankumous, vapaussota. Niin monta nimeä. Niin monta tulkitsijaa kuin on historiaan katsojaakin.

Kesällä voisi tietysti pieni ihminen ja positiivisia ajatuksia itselleen halajava odottava äiti lukea muutakin kuin kuolemaa ja hävitystä. Mutta luinpa kuitenkin peräkkäin kolme kirjaa, jotka käsittelevät kukin omalla tavallaan Suomen vuoden 1918 sisällissotaa, sitä ennakoivia tummiin pilviin saakka kohoavia tikapuita ja sen jälkeisiä autioita tunteita.

Kolme romaania ovat Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus, 2014), Anneli Kannon Lahtarit (Gummerus, 2017) ja Kjell Westön Missä kuljimme kerran (Otava, 2006).

Kultarinta

Ainoat murheet, joista voisin puhua, olisivat kuitenkin äidin katoaminen tuuliin ja isän eksyminen metsiin. Eivätkä ne ole mitään, koska ilman heitäkin jatkoin leivosten syömistä.

Ensimmäisenä luin erityisesti suomalaisen luonnon ja metsien kuvauksestaan ylistystä saaneen Kultarinnan. Vaikka olen syntynyt metsikön vieressä ja havupuiden tuoksu hivelee sieluani kovastikin, niin teos tuntui paikoitellen laahustavan metsäpolkuja pitkin hieman turhan verkkaista ja mutkittelevaa reittiä. Sisällissodan hipaisut ja mullistukset henkilöiden elämässä taas nappasivat otteeseensa heti. Herraskaisesti melko epäpoliittinen Erik viehättyy punaisilla kirjoituksillaan vaikuttamaan pyrkivästä metsäntajuisesta Lidiasta. Ja pääsee ylhäisestä äidinikävästään uusien ajatusten piiriin. Näkemään senkin, että ihmisten yhteiskunnallinen arvo on sattumankauppaa.

Surkein sarka on nälkää, hikeä ja tuota valkoista tahmaa, jota kesäkuumalla kertyy rehkivän suupieliin. Paras sarka on paperien selailua tammipuisen pöydän ääressä, viini-illallisia, ratsastussaappaita ja pasteijoita. Kun yhdelle saralle syntyy, sitä sitten kyntää.

Luonto yhdistää kylmänarat naisenkädet herrasmiehen sileisiin käsiin. Myöhemmin huomataan, että sisällissodan kaiut eivät jätä rauhaan tuntemattomaan lähetettyä tytärtä ja vapautensa menettänyttä isää. Tärkeänä näyttämönä on ihmisen suhde luontoon ja luonnon suhde ihmiseen. Metsien suojelemisen tarve, ja niiden ikiaikaisuus, verrattuna virheitä tekeviin ja historiaa vinoutuneisiin suuntiin kuljettaviin ihmisiin.

Erityisesti kirjan toinen, Malla-tyttären vaiheista kertova osuus, kosketti kauniilla musertavuudellaan. Väärin leikatuista ja väritetyistä kiiltokuvista tulee rovio, joka polttaa pitkäksi aikaa Mallan tulevaisuuteen näkevät silmät sokeiksi. Metsä auttaa kuitenkin Mallan isänsä tavoin uuteen alkuun karhunkämmenineen ja uusine ystävineen. Aikuisuuteen kasvaminen ja nuoren tytön ihastuksentunteet kietoutuivat kiinnostavasti yhteen sisällissodan perinnön varjossa kulkevan selviytymistarinan kanssa.

Lahtarit

Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan.

Teljän kirjallisuuspäivillä 22.10.2016 kuuntelin mm. juuri Anneli Kannon mietteitä historiallisen romaanin luonteesta. Hänen mukaansa historiassa kiinnostaa nimenomaan ihminen, ja kirjan henkilöt alkavat lopulta keskustella kirjoittajan päässä. Luomiaan henkilöitä on pakko ymmärtää, heidät pitää hyväksyä. Kirjailijan on päästävä (henkisesti) hahmojensa tasolle. Nämä hyvin muotoillut ajatukset näyttäytyvät mainiosti Kannon tekstissä. Romaani iskee suoraan sisällissodan ytimeen ja kertoo sen vaiheista moniäänisesti ja monimurteisesti, ainakin ensinäkemältä lähinnä valkoisesta näkökulmasta. Lahtarit ovat ihmisiä siinä missä taivaanrannanmaalarit, unelmoijat ja kansanparantajatkin. Jokaisella on lapsuus, omat kaarnalaivansa ja muistoissa lämpimät tai kylmät sylit.

Voittajienkin tarinat ovat usein kuolettavia. On pakotettuja, itsestään erkaantuvia, väkivallanteoistaan kauhistuneita, niistä hullaantuvia, rutinoituneita tappajia, paikalle vahingossa sattuneita. On morsiamia, jotka tahtoisivat vain minkä tahansa värisen miehensä takaisin. Mitä pitemmälle kirjaa lukee, sen selvemmäksi tulee se, että yksiväristä punaista tai valkoista harvemmin on. Halu tappaa voi olla hetkellistä kostonhimoa tai omien pelkojen ampumista toisen rintaan.

Ja entä, jos ei haluaisi olla millään puolella?

Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästään taikka ihmisiä ampuaan.

Tavalliset ihmiset tekevät poikkeusoloissa epätavallisia tekoja, jotka oikeutetaan omalla missiolla, kunniantunnolla, olemassaolon puolustuksella. Ja jossakin pihanperällä on joku itselle rakas elämässä elämäänsä. Sinne halajaa sotaan ajautuneenkin mieli:

Ne hyökkää heti varahin, kunhan päivä kalakastaa. Samaan aikaan ku äitee lähtöö askarehille. Se menöö askareskumaras pihan ylitte ja laittaa paran alle tulen navettaköökis. Itikat ammuu kun ne tuntoo jo äireen askelet. Äitee sanoo, jotta hyvää mooninkia paskahännät niinku se aina sanoo. Eikä se tierä, jotta minoon Tampereella ja punikit mun tappaa.

Kokonaisia elämiä pelkistettynä joukkohautoihin ja repeytyviin valokuviin, vaikka jossain toisessa ajassa olisi tarjolla ollut toisenlainen kohtalo.

Missä kuljimme kerran

Minä haaveilin elämästä jossa ei olisi seiniä eikä kattoa enkä saanut muuta kuin tämän saatanan suon johon upota.

Westön kerronnasta ja historiantajusta viehätyin suuresti nyt jo kolmannen kerran. Missä kuljimme kerran oli minulle ennestään tuttu tv-sarjana, jonka hahmot ja maisemat häilyivät päässäni lukiessani, tekstiä täydentävinä kuvina. Missä kuljimme kerran on usean vuosikymmenen mittainen tarina perheistä, suvuista ja kohtaloista, jotka kietoutuvat yhteen monenlaisin sitein. Keskellä seisovat sisällissota ja sen karuus vankoin saappain. Alussa yläluokan tylsistyminen vastapainona parempaa etsiville hökkelikatujen köyhille. Sodan jälkeen päiväuniin tunkeutuvat kauhukuvat. Vartalo vielä nuori, mutta henki raskas. Menneestä raskaat ovat samoilla kaduilla kulkevat askeleet, jotka viattomuudessaan eivät ymmärrä astujansa tuskia. Uusi, komea Helsinki kohoaa moraalin raunioille. Musisoiden ja ilakoiden siirrytään uuteen aikaan, jossa mennyt tosin yhä elää harvinaisen kipeinä nuotteina.

Maailma johon he olivat syntyneet oli tuhoutunut mutaan ja taistelukaasuhöyryihin jo ennen kuin heistä tuli aikuisia, heidän toverinsa oli murhattu niskalaukauksilla punaisen talven aikana, ja he itse olivat vain keskenkasvuisia poikasia etsiessään käsiinsä ja teloittaessaan maanmiehiään jotka usein olivat yhtä toivottoman nuoria hekin. Näistä asioista ei koskaan puhuttu, mutta ne olivat läsnä, uuden sukupolven maailma oli alun alkaen julma ja nopea ja illuusioita vailla.

Westön romaanin sivustaseuraajana, mutta kaiken näkevänä taustavoimana ajattelee ja kirjoittaa Ivar, joka usein havaitsee asioiden monet puolet muita paremmin. Ja jälkiviisaasti Ivar näkee myöhemmin myös aiempien vaiheiden luonteen. ”…kyse oli jokaisen ihmisen oikeudesta hituseen valoa ja hituseen arvokkuutta, oikeudesta ylpeämpään ja vähemmän vaivalloiseen elämään.” Elämään, joka ei tallentuisi vain kaartilaiskuviksi ja orvoksi jääneiden lasten kysyviksi silmiksi.

Kaikissa kolmessa romaanissa myös sisällissodan ja väkivallan vuosien naiseus näyttäytyy luontevana osana kerrontaa. Westön yläluokkainen, villin huikentelevainen Lucie on kaikkea muuta kuin Kytömäen sairauden ja menetysten näivettämä Lidia tai Kannon sulhasensa puolesta pelkäävä Helena. Naiset ovat herkkiä, kykeneviä, raa’an aggressiivisia, taipumattomia ja itsenäisiä, siinä missä miehetkin. Heidän tuntonsa ja luonteensa täydentävät kunkin romaanin moniäänisyyttä.

Ja sisällissota ja myöhempi lapualaisuus tapahtumasarjana, ajan henkenä, eteenpäin vyöryvinä, joskin takapajuisina voimina näkyvät näiden romaanien sivujuonteissa muilutushetkinä, henkilöiden valintojen ja ajatusten taustalla vaikuttavina haamuina, elämän mullistavina vuosina, joista ei ole paluuta takaisin entiseen köyhään tai rikkaaseen kotoisuuteen. Kolmikkona nämä romaanit avaavat hyvin moniulotteisen tien vaikuttavaan, mutta surulliseen suomalaisuuteen.

Arja haluaisi Helsinkiin – kirjavinkkausta 50-luvun tyyliin

Perinteistä Museoiden yötä vietettiin Porissa jälleen lauantaina 20.5. Satakunnan museo on toistaiseksi suljettuna, koska siellä rakennetaan vielä hyvän aikaa uutta perusnäyttelyä. Muut yksiköt sen sijaan tarjoilivat tähän kulttuurin superlauantaihin antoisan annoksen kaikenlaista tapahtumaa. Itse ehdin piipahtaa vain Rosenlew-museossa, jossa oli alkamassa 50-luvun kirjavinkkaus, vetäjänään kirjastomme moniosaaja Arja Palonen.

18676455_10154597473523499_835906286_o
Pääsin hyppäämään 50-luvulle yhteiskuvaan.

Arja esiintyi yleisölle 50-luvun (olettaakseni) varhaisteinin Arjan ihanan tyttömäisessä hahmossa. Kuulijoita ja katselijoita oli sopivasti, juuri sen verran, kuin Rosenlew-museon tunnelmalliseen näyttelytilaan mahtui. Tämä siitäkin huolimatta, että televisiossa alkoi samoihin aikoihin suursuosion saanut Suomi-Ruotsi -kiekkopeli. Menneisyyden Arjaa eivät kiekkopelit kiinnostaneet, vaan hän haaveili pääsevänsä äidin kielloista huolimatta suureen maailmaan, 50-luvun Helsinkiin. Toisaalta Helsinki tuntui myös pelottavalta paikalta, jossa saattoi sattua kaikenlaista ikävää, vaikka ihan murha!

Kynsilakan tuoksusta päästiin nopeasti mysteeritunnelmiin ja sieltä taas päiväkirjojen intiimeihin tunneilmaisuihin. Kirjakatkelmat tahdittivat tätä pientä näytelmää, toivat rooleja roolin sisälle. Kuulin huhua, että Arja saattaisi jopa laulaa lurauttaa jotakin, ja näinhän kävikin. Hennon suloisesti kuulimme Pikku Matin seikkailuista portin pielessä, tuomen alla (Miksi muuten Matti aina seikkaileekin, hänen autostaanhan on myös kumi puhjennut).

18676368_10154597473713499_1503519463_o

Myönnän hiukan häpeillen, että tämä taisi olla enintään toinen kerta, kun olen kirjavinkkausta kuulemassa. Mutta ymmärrän pienenkin otannan perusteella mainiosti, miksi sitä tehdään. Varsinkin nuoret, kenties haastavimmin tavoitettava lukijaryhmä, saattavat hyvinkin innostua elävästi esitetystä kirjallisuudesta. 50-luvun kirjavinkkaus oli tietysti oma luku sinänsä, eikä vinkkareiden tehtävänä ole suinkaan aina hypätä ulkopuoliseen rooliin. Mutta tällaista yleiskulttuuri-ihmistä esitys viehätti suuresti. Mitä mainiointa yhteistyötä kirjastolta ja museolta.

18618249_10154597473243499_381980454_o

Vinkattavana kirjallisuutena oli nykypäivän 50-lukua käsitteleviä teoksia.

Tässä lista mainituista ja siteeratuista:

  • Aho, Claire: Aho & Soldan: Helsinki 1950-luvun väreissä. (Ahon isän ja tyttären Helsinki kuvina)
  • Autere, Terttu: Kaunis mutta kuollut. (Menneisyyden koulumaailman etsiväromaani)
  • Bradley, Alan: Piiraan maku makea. (Kauniskantinen 50-luvulle sijoittuva brittiläinen kartanomysteeri)
  • Haavio, Katarina: 50-luvun tytöt. (Päiväkirjamerkintöjä)
  • Kolanen, Alvar: Tähdet tuikkivat: Olavi Virrasta Irwiniin.
  • Kultaiset koululaulut vanhoilta ajoilta. (Täällä se Matti kaikenlaisessa puuhassa huseeraa)
  • Loivamaa, Ismo: Lastenkamarin aarteet. (Ihana teos, joka esittelee entisajan lastenkamari”muotia”  1940-luvulta nykypäivään)
  • Magee, Audrey: Sopimus. (Natsi-Saksa, pariskunta ja synkkä kuherruskuukausi)
  • Mikkanen, Raili: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain. (Romaani nuoresta äidistä ja mahdollisesta valtiopetoksesta)
  • Mustaneva, Seija: Läpireikätalo. (Murrerunoja lapsuudesta)
  • Pakkanen, Jukka: 50-luvun sanakirja.
  • Rasvaletti: Valokuvia 1950-luvun Helsingistä.
  • Timonen, Pirkko: Kattausten kulta-aika: 1950-luvun designastiat.

 

Blogarina – kirjablogit kirjallisuuden elämyksellistäjänä

(Tämä esseemäinen kirjoitelma on osa informaatiotutkimuksen opintojani, mutta silti aiheeltaan hyvin vahvasti kirjablogimaailmaan liittyvä puheenvuoro.)

IMG_20160930_135055136_HDR
Porin ihanainen, tarinallinen kirjastoauto Turun Kirjamessuilla syksyllä 2016.

Olen kirjablogini kautta toiminut pienimuotoisessa yhteistyössä paikallisen kirjaston kanssa jo parin vuoden ajan. Tämä tarkoittaa sitä, että valitsen osan kirjoittamistani kirjakatsauksista (en kutsu niitä arvioiksi, koska niitä ne suoranaisesti harvoin ovat) ja lähetän niistä sitaattikoosteen sekä linkin kirjastolle. Nämä kirjasuositukset he julkaisevat sitten omilla kirjallisuus-sivuillaan. Erilaiset kirjavinkit ja -vinkkaukset ovat nykyään vahvasti pinnalla. Näkökulmani yhdistääkin blogit ennemmin perinteisen kirjan säilymiseen kuin sen kuolemaan. Pohdin elämyksellisyyttä informaatiotyössä samalla sekä (tulevaisuuden) kirjabloggaajan että (tulevaisuuden) informaatikon näkökulmasta.

Blogien suosio ei liene kenellekään epäselvää. Mielikuvat ja informaatio, jota kirjablogien avulla lukijoille (tai katselijoille) välitetään, on tällöin myös merkittävä osa kenttää, joka muodostaa lukijoiden kirjallisuustietoisuuden. Ainakin täällä Satakunnassa myös kirjaston väki toimii aktiivisena suosittelijana. Suositukset, nostot, positiiviset arviot, ja toki myös negatiiviset kommentit, vaikuttavat siihen, millaisia kirjoja lukijat kirjastosta luettavakseen valitsevat. Kirjablogeissa keskitytään yleensä kuvailemaan kirjan juonta sekä sen ajankuvaa, tunnelmaa ja kielen rikkautta. Meriitteinä saattavat olla niin ikään helppolukuisuus, historiallinen tarkkuus, sivujen sopiva määrä, tyyli tai vaikkapa oikeanlainen fontti. Usein upeinta on se, että kirja osallistaa lukijan tarinaan, hän pystyy samaistumaan, ottamaan tekstistä aineksia omaan elämäänsä, suremaan, iloitsemaan ja myötäelämään tarinan henkilöiden tunteita. Kirjan lukeminen on elämys. Entä miten bloggaajat voisivat tehdä sisällön tuottamisestaan entistä elämyksellisempää, jotta kirjablogin lukeminen ei olisi ainoastaan perinteistä lukemista vaan sekä blogi itsessään että sen ”mainostama” kirjallisuus olisi entistä elämyksellisempää? Voisiko blogeissa olla jopa pelillisiä elementtejä?

Elävöitettäisiinkös blogeja?

Missä olet, BernadettePienimuotoisesti blogia on toki helppo elävöittää ja elämyksellistää erilaisin mediallisin keinoin. Kirja-arvostelua ei ole enää pakko tehdä ainoastaan kirjallisesti vaan ajatuksistaan voi tehdä myös videobloggauksen. Yksittäiset videobloggaukset eivät vielä tee blogista vlogia. Yksityisen sisällöntuottajan on mahdollista yhdistellä erilaisia medioita siten, että kokonaisuudesta tulee mahdollisimman elämyksellinen. Kirjoista on tehty elokuvia – miksei siis kirjablogiin voisi yhdistää draamallisia aineksia? Bloggaaja voi pukeutua itse (kirjan ja elokuvan) sankarittareksi tai pahikseksi ja valokuvata, tai valokuvauttaa, itsensä esimerkiksi kirjan kannen vieressä. Tai hän voi liittää blogikirjoitukseensa soundtrackin, joka heijastelee henkilökohtaista lukukokemusta, kirjan henkeä tai ajankuvaa. Soittolistan hyödyntämistä uudenlaisena kirjallisuuden oheistuotteena ovat hyödyntäneet myös kirjailijat, esimerkiksi Juha Itkonen, jonka teoksista Anna minun rakastaa enemmän ja Palatkaa perhoset on mahdollisuus nauttia myös musiikillisesti, Spotify-listoina.

Blogarina – kirjoja yhteen kokoava tarina

Entä sitten pelillisyys? Pohtiessani kirjallisuuden, ja etenkin juuri kirjablogien elävöittämistä, mieleeni tuli ensimmäisenä sittemmin mielessäni varsin laajat mittasuhteet saanut elämyksellinen kirja- tai tarinapeli. Kutsutaan peliä tässä nimellä Blogarina. Pelin elementteinä toimisivat kirjat (tarinat), virtuaaliset tekstit (blogeissa) sekä kirjoittajat itse (bloggaajat). Peli-ideana olisi se, että jo olemassaolevat kirjat esiteltäisiin blogeissa siten, että ne antaisivat vihjeitä siitä, mitä arvioita (tai analyyseja, tulkintoja tms.) tulisi lukea seuraavaksi. Vihjeet kertoisivat toisin sanoen sen, mihin kirjablogiin lukijan tulisi suunnistaa seuraavaksi saadakseen seuraamalleen tarinalle jatkoa. Tarina voisi muodostua sitaateista, henkilöhahmojen lyhyistä dialogeista tai muusta sellaisesta käsiteltävään kirjaan liittyvästä, mikä antaisi aineksia tarinalliseen jatkumoon. Vaihtoehtoja pelin toteuttamiselle on useita. Kirjabloggaajat voisivat esimerkiksi keskenään sopia, mitkä kirjat he valitsevat ja missä järjestyksessä kirjoittavat, jolloin tarinasta muodostuisi heille itselleen tietyllä tapaa ennalta-arvatta kokonaisuus. Kirjat, tarinat itsessään, muodostaisivat kollektiivisesti uudenlaisen tarinan. Kenties vielä parempi ajatus olisi se, että kukin kirjabloggaaja voisi valita vuorollaan minkä tahansa teoksen ja sitoa sen osaksi meneillään olevaa tarinaa. Näin myös bloggaajat itse saisivat elää jännityksessä ja tulevan odotuksessa.

Mitä hyötyä tällaisesta pelillisyydestä sitten olisi niille teoksille, joita tarinan matkalla käsitellään? Jokainen tarina avautuisi osana uutta kokonaisuutta, mutta lukijan mielenkiinto voisi missä tahansa vaiheessa herätä minkä tahansa osan suhteen. Kirjablogeissa toki mainittaisiin tärkeät tiedot käytetystä kirjallisuudesta, voisipa ennen tarinallisuutta olla vaikka ihan lyhyt kirjaesittelykin. Arvoituksellisuus olisi silti ehkä paras säilyttää. Blogarinan tarkoituksena ei olisi hyllyttää olemassaolevaa kirjallisuutta vaan tuoda siihen uusia elementtejä, antaa sille uudenlaiset siivet.

Kiireellisen ihmisen mahdollisuus nähdä maailma tarinoina

Maailmassa, jossa nyt elämme, jossa kiire ja vaihtoehtoiset vapaa-ajankäyttötavat kilpailevat ihmisten huomiosta ja ajasta, lyhyet tekstit vetoavat usein lukijoihin pitkiä enemmän. Lehden selailu on helpompaa kuin 500-sivuisen kirjan aloittaminen (tai etenkin kirjan raahaaminen mukana vaikka matkalla). Pelillisyys sen sijaan on pinnalla. Se innostaa kaiken ikäisiä, mutta etenkin nuoria, tarttumaan myös kulttuuriin, josta he eivät muuten välttämättä olisi niin kiinnostuneita. Pokemon Go sai nuoret lähtemään ulos. Pelitapahtumat saavat nuoret menemään kirjastoon, joka ehkä nimensäkin puolesta on nuorten mielestä jo hieman vanhanaikainen instituutio. Miksei siis nuortenkirjamainen, vaikka jännittäväkin, mutta ehdottomasti uusi ja tuore, pelin muotoon luotu tarinallisuus saisi nuoria tarttumaan kirjallisuuteen nykyistä useammin?

Satakunnan kirjastoissa pelillisyys, elämyksellisyys ja sosiaalisen median välineet on otettu erittäin hyvin käyttöön. Kirjastossa käydessäni katselen usein ilolla sitä, että aulassa vastaan tulee monen ikäistä väkeä. Lapset on vielä suhteellisen helppo houkutella kirjastoon konkreettisten tarinoiden avulla. Satutunnit ja -tuokiot vetävät tiloihin pientä väkeä vanhempineen. Nuoret, ja mikseivät myös aikuiset, taas vaativat nykyään enemmän. Pelkkä paperikantinen kirja, jonka sisällä on uusia maailmoja, ei enää välttämättä riitä. Muodikkaampaa ja nopeampaa on klikkailla hiirellä uusia välilehtiä auki, lukea pätkä sitä, toinen tätä ja jatkaa sitten jonkin muun asian tekemistä. Nykyajan ja etenkin tulevaisuuden informaatikon tulee tietää tämä. Jokaisessa lapsessa piilee, kirjaston kannalta, alkavan ”ongelmatapauksen” siemen. Elämyksellisyyden tuominen perinteisiin kirjastopalveluihin on erittäin tärkeää.

Kirjabloggaajan tarinataivaat

Miten tarinalliset tai muuten elävöitetyt kirjablogikirjoitukset sitten valjastetaan kirjastojen, informaatioalan, käyttöön? Voin aloittaa vaikka itse, jos bloggaajakollegani lähtevät mukaan. Kirjoittakaamme tarina, jonka osaset eivät ole meidän kirjoittamiamme, mutta jotka kokonaisuudessaan muodostavat jotain uutta. Ja tarjotkaamme sitä sitten kirjastojen käyttöön, osaksi niiden tarjoamia verkkosisältöjä. Kirjaston väki voi sitten suositella teemahyllyillä kirjoja, jotka kuuluvat esimerkiksi nuorille suunnattuun tarinaan ”viiltävää” tai aikuisille suunnattuun tarinaan ”kerran kesäkuussa”. Tarinat voivat olla myös teemallisia ja liittyä esimerkiksi jouluun, kevääseen, juhlaan tai surunkäsittelyyn. Kuulun Facebookissa kirjabloggaajien yhteisöön, ja joulukuussa kyseisellä väellä on tapana laatia oma joulukalenteri. Halukkaat 24 bloggaajaa kirjoittavat kukin valitsemansa adventtiluukun sisälle kätkeytyvän tarinan, kirjaesittelyn tai muun vastaavan omaan blogiinsa. Samalla he ”mainostavat” myös tulevia ja menneitä luukkuja, eli kollegoidensa blogeja. Blogarina, jonka blogit voisivat keskenään luoda, toimisi siis sekä kirjallisuuden itsensä, sitä tarjoavien kirjastojen että kirjabloggaajien tuotosten leikkisänä mainostajana.

Tie, jonka löytää vain kun rakastaa

9789513187842_frontcover_final
Kuva: Tammi

On olemassa tie. Sellainen, jota pitkin me kaikki kuljemme, vierekkäin, vaikka emme sitä tiedä. Tie on nimeltään oikea tie. Jokainen kulkee tätä tietä jonkin aikaa, mutta saattaa poiketa väärästä haarasta oikealle, jossa kasvaa piikikäs ohdakkeisto, tai vasemmalle, jossa pilkottaa houkutteleva karkkiviidakko. Jokin intohimo tai pakko, joka etäännyttää kaikesta siitä, mikä voisi olla tärkeintä.

Ja henkilökohtaisen historian käänteet jäävät paperille vain saavutuksina. Kukaan ei tiedä.

 

 

Asley selittää, että on mahdotonta elää vaarattomasti. Vaara on aina läsnä, elämä voi mennä hukkaan, vuosikymmenet valuvat tyhjiin kirjoituspöydän ääressä, sitten kuolee sairaalasängyssä yksin ja viheliäisenä. Typerykset kääntävät kasvonsa pois vaaroista ja kuvittelevat olevansa turvassa, mutta toiset pyrkivät elinvoiman lähteelle.

– ”Ja missähän”, Imogen pohtii, ”se mahtaa olla”?

Asley napauttaa savukettaan tuhkakupin reunaan.

-”En osaa sanoa. Jokaisella miehellä on omansa.”

-”Tai naisella. Mutta mikä se on sinulle?”

Nuoret vapaasieluiset kohtaavat 1910-luvun Lontoossa, sodan ulistessa etäältä. Rakkaus leimahtaa hetkisessä. Yhteiskunnan ja kunnian rajoitteet riistävät heiltä nopeasti yhteisen orastavan onnen. Sota vie kohtalokkaisiin valintoihin, eristäytymiseen, yksinäisyyteen, pettymykseen. Taisteluhaudat vaihtuvat rauhan saavuttua tutkimusretkiksi petollisille vuorille, mutta kamppailu muistojen kanssa on sama.

Nykypäivässä amerikkalainen Tristan saa tietää mahdollisesti häntä koskettavasta perinnöstä. Omaisuus on karkaamassa käsistä, kun menneisyyden tarinoiden säikeitä ei ole punottu yhteen. Arvailujen ja intuitionsa varassa Tristan matkaa ympäri Eurooppaa selvittämässä sukujuuriaan. Lopulta hän tekee matkaa pääasiassa omaan sisimpäänsä, jonka arvoitukset saattavat ollakin merkittävimpiä.

Justin Gon Katoava aika (Tammi, 2015) on ennen kaikkea kertomus unelmista, jotka voivat täyttyä monella eri tavalla. Päättymättömästä kaipuusta jonnekin, mitä ei ole vielä saavuttanut. Uhkarohkeudesta, joka katkoo siteitä. Rakkaudesta, joka kestää katoavaakin aikaa. Joka on jäänyt leijailemaan reunoista palaneille kirjelehtisille, joka tuoksuu aamu-usvassa ja hiljaisten kirkkomaiden öisessä tunnelmassa.

Ilman toistakin ihminen voi toiselle kuulua. Vuoren laella saattaa nähdä jäätyneen kuvajaisen entisestä rakastetusta. Tutulta näyttävät kaikenlaiset selät, helmat, kuulostavat kaikenlaiset huokaukset. Ehkä menneisyyttä ei ole tarkoitettu löydettäväksi.

On olemassa tie. Jolla tiesulut, päättyvät haarat ja kiertotiet muuttavat suunnitellun matkan suuntaa. Tehden matkasta eri tavalla oikean.

Tarkkanäköisiä havaintoja ihmisyydestä

17_2850440281015405275
Kuva: Kirjasampo

Aarrekirjasto on ollut hetken aikaa suunnittelemattomalla tauolla erilaisten elämänmuutosten ja ajatukset varastaneiden asioiden vuoksi. Ulkona puhaltavat jo kevättuulet ja taivaalla liitelevät lintuparvet – mikä siis olisi parempi aika päästää kirjallisuus taas elämään omassakin maailmassani.

Ja mikäs sen parempi tapa palata kirjoittamisen pariin kuin keskittyä syvästi rehelliseen ihmiskuvaan, jonka minulle tarjoilivat, monessa erilaisessa muodossa, Pauli Karmalan runoteokset Lyhyen kesän lapset (Books on Demand, 2012) ja Ukko (Books on Demand, 2014). Olen aikaisemminkin todennut, että en suinkaan ole mikään runouden asiantuntija. Suhtaudun kuitenkin ennakkoluulottomasti kaikenlaiseen runouteen, ja Karmalan tapauksessa teksti vei minut kyllä mennessään ensimmäisiltä riveiltä lähtien. Nykyään runoilijoita joskus jopa syytetään omaan itseensä keskittymisestä, kaiken kuvailemisesta omasta sisimmästä käsin, leijumisesta ikään kuin taiteen itsensä ja muun kansan yläpuolella omine ajatuksineen. Heitä syytetään siitä, että he eivät enää kuvaa maailmaa vaan itseään maailman osana. Mutta mistä muusta kukaan lopulta voi kirjoittaa kuin omista tunnoistaan? Jossain joku toinen tuntee samoin. Jostain lauseesta, sanasta, on helppo tarttua kiinni. Tiedän, miltä tuo tuntuu. Tiedän, miltä tuntuu olla osallisena maailmasta, mutta kuitenkin lopulta kiinni vain omassa todellisuudessani. Emmekö kaikki välillä tunne niin?

Äiti Linkola

Minussa väittelevät Linkola ja Äiti Teresa.

Näen miten maapallo tukehtuu ihmislihaan,

sen pyyteisiin ja haluihin,

mutta silti haluaisin rakastaa jokaista.

Ja tässä sitten seistään muutamaa astetta tuhdimmin

järjen ja tunteiden sekamelskassa kuin Austen.

Tiedän myös, että ellei ylhäältä tule ihmettä,

niin siinä vaiheessa kun minun pojaltani,

perheeltäni, heimoltani

loppuu leipä, niin loppuu myös Äiti Teresa

ja alkaa Linkola kuten alkaa kaikilla muillakin.

Ja silloin oma suu on lähinnä.

Karmalan tapauksessa tämä omakohtaisuus ja subjektiivisuus tuodaan rehellisesti, paljaasti esiin. Hän runoilee omasta todellisuudestaan, omasta porilaisesta maisemastaan, omasta isä- ja poikasuhteestaan. Hänen ihmisiään ovat olevat ja menneet, isät ja pojat, ensirakkaudet, elämään kadonneet lapsuudenystävät ja luonnoneläjät. Hänen paikkojaan ovat hautausmaat, nuoruuden poikamiesboksit, huoltoasemat ja iättömät, liikkumattomat havukot. Kuvauksissa on välillä arkista karuutta, toisinaan einoleinomaista herkkyyttä, samuliputromaista kekseliäisyyttä. Ote on välillä novellimaisen tarinallinen. Kuolema on jotain luonnollista, ei säikyttävää, ei tavoiteltavaakaan. Elämä on parhaansa tekemistä olosuhteissa, jotka eivät aina ole mansikkaisia. Ihmiselämä on tässä. Kaipuussa muiden keskelle, mutta samaan aikaan kaipuussa yksinäisyyteen.

Miten paremmin voisikaan nainen päästä suomalaisen miehen mielenmaisemaan kuin lukemalla näitä runoja. Vaikka nykymies kyllä osaa myös puhua ja pussata. Jotain ajatonta on silti näissä sanoissa:

Rakkauden sanat

Pitkään luulin rakkauden sanoja helpoiksi sanoa,

kun itselleni ne ovat sitä olleet.

Mutta oikeasti oli polvikaupalla miehiä,

ja on edelleen,

joille ne olivat kovin takertuvaisia

suusta tullakseen.

Eikä se kuitenkaan, vaikka jotkut luulevat,

tarkoita,

että he olisivat rakastaneet tai rakastaisivat

sen vähemmän.

He vain sanoivat sen mielessään,

tai käsin,

heräämällä kuudelta töihin,

niin kuin Matin ja Tepon laulussa.

heijaamalla vauvaa sylissään,

kääntymällä sittenkin portilta takaisin.

 

Karmala ei selvästikään pidä itseään tavallista kulkijaa suurempana ymmärtäjänä, mutta hänen osakseen on valikoitunut tarkkailu, sekä omakohtainen että ulkopuolinen, maailman syvä analysointi. Haikeus kohti mennyttä, kohti vakaana seisovaa metsää. Silti kiinni arjessa, uuden polven maailmalle lähettämisessä ja luopumisissa. Etkö sinäkin haluaisi, että joku näkisi sinut? Näkisi todella. Verkkareissasikin, hiukset likaisina, kulkemassa omaa polkuasi tienviertä, kivikkoa, kuumaa asfalttia pitkin.

Kesää kohti mennään, joten jokaiselle muistutukseksi, jotta ette kesäänne käyttäisi pitäisipitäisi:

Elokuu

Aina loppuu kesä kesken.

Huomaa, että taas jäi monta pyöräretkeä tekemättä,

monta uimista uimatta,

syömättä monta metsämansikkaa.

Eikä koskaan voi olla varma

tuleeko omalle kohdalle

enää kertaakaan sitä seuraavaa.

Kesken kaiken möllöttää täysikuu elokuisen aamuyön sydessä,

tuosta vain onkin vilja jo leikattu

ja mustikoidenkin syytä olla kerätyt.

Yht’äkkiä vaimo valittaa,

että makuuhuoneen ikkuna pitääkin laittaa yöksi kiinni.

Jatku vielä vähän, kesäni.

Veny vielä hiukkasen, nuoruuteni.

Hymyile vielä päivä, raikas morsiameni,

hymyile.

Asunnossa kaikuivat

lumilinna_netti
Kuva: Karisto

Kerrostalossa kuuluu kiljaisu. Päivällä siihen ei osaa reagoida – joku ehkä säikähtää jotakin olematonta. Tai kutiaa erityisherkästi. Kerrostalon rapusta kantautuvat askeleet, raskaat, kevyenkipittävät, hitaat, nopeat, jyrkät. Vaatteet kahisevat, ovi kolahtaa. Naapureistamme tiedämme nimet ovessa ja alakerran asuntotaulussa. Sanomme joskus hätäiset heit ovella, pidämme kenties ovea auki kauppakasseineen sisään pyrkivälle jossakin-kerroksessa-ilmeisesti-asuvalle naapurille.

Mutta mitä tiedämme oikeasti ihmisistä, jotka seinän takana elävät, keittävät kahvinsa, nukkuvat, tanssivat, murehtivat ja painavat mieleensä asioita, joita me emme tunne? Entä läheisemme, tunnemmeko heidät? Tiedämmekö millainen on heidän päivän ensiajatuksensa? Millaiset unelmansa? Mitkä asiat he ovat jättäneet raskaasti tai helpottuneina taakseen?

Voimme olla sisimmässämme dinosauruksia, ulospäin hiiriä, tai toisinpäin. Voimme kohota ulkoisin mittapuin korkealle, paukutella kultahenkseleitämme suurien saappaiden edessä, luovia läpi hankaluuksien yllättävän kevyesti. Mutta padot saattavat murtua yhdestä viestistä sopimattomalla hetkellä, sopivallakin hetkellä. Hetkellä. Onni on usein kulissi, aitona sen tahtovat monet kätkeä.

Löytynyttä onneaan Sami tahtoisi piilotella. Menneisyyden hän haluaisi taputella hiekkakakuksi yksinäiselle rannalle, jossa kukaan ei kävelisi. Töissä menee hyvin. Kotona on Veeran muodossa raikas tuulahdus läpitunkevaa onnea, josta Sami ei halua luopua. Niina Hakalahden Lumilinna (Karisto 2016) tuo kipeän onnen lähelle. Monisyisyys ja yksiselitteisyys kulkevat rinnan. Loppuratkaisu ei ollut kumpikaan kahdesta aavistelemastani, siitä erityiskiitos. Tämä ei ole yhtä kevyt kirja kuin alkuun näyttäisi, ja sehän on ainoastaan positiivinen asia.

Ja lopulta ovella on joku, jota et voi väistää.

Kiitos Karistolle tästä hienosta arvostelukappaleesta.