Kevään korvalla – Mitä luen ja miksi?

Arkeni koostuu nykyään puurolautasista, hihkaisuista, huppistarallaista ja hämmästyksistä. Joukossa on kuitenkin pieniä kirjallisuushetkiä sekä tapahtumasuunnittelun että (usein nukkuvan lapsen yli) lukemisen merkeissä. Mitä sitten luen ja miksi? Mitä taas en lue?

Kaunokirjallisuus:

Suurin osa lukemistostani on kaunokirjallisuutta. Olen käynyt läpi ”Kabulin kärsivät naiset” -kauden, jonka aikana luin lähes pelkästään Lähi-itään, Aasiaan ja Afrikkaan sijoittuvia sotaisia ja väkivaltaisia kuvauksia. Nykyään luen aiemmasta poiketen eniten kotimaista kaunokirjallisuutta, mutta yhä paljon myös etenkin muiden eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten kirjailijoiden draamaa.

Suosikkiaiheitani: maailmansotien kotirintamat, syvälliset ihmissuhdekuvaukset, luonnon ja ihmisen suhde, ilon löytäminen traumojen jälkeen, psykologiset keplottelut (saa suositella!) ja leikkisät kirjalliset ratkaisut (kuten kirjeromaanit).

Mutta ei: kapulakielellä kirjoitettuja dekkareita, pitkiä elämäkertoja, kauhua tai paatoksellista turtuneisuutta ja sielun pimeyttä.

Tietokirjallisuus:

Opintojeni aikana luin paljon sekä Suomen että muun maailman historiaa niin kepeässä kulttuurimuodossa kuin järkälemäisessä historian kokonaiskuvamuodossa. Nykyään luen yhä jonkin verran tietokirjoja historiasta, mutta uudet opinnot ovat vieneet minut kirjastolaitoksen ja informaatiovirtojen maailmaan.

Suosikkiaiheitani: mikrohistoria, toinen maailmansota, antiikin Kreikka ja Rooma, 90-luku; miksi muut lukevat ja mitä, lukupiirit, lukusuositukset ja kirjallisuudenhistoria.

Mutta ei: pelkkä poliittinen historia, tekniikka ja teknologia, suurmiehet.

arjen kirjat

Novellit, runot, sarjakuvat:

Luen näitä kaikkia melko vähän, hävettää vallan. Tällä hetkellä pöydällä lojuu puoliksi luettu Roald Dahlin novellikokoelma, varsin nerokkaita juonenkäänteitä on hänellä. Runoista olen perehtynyt etupäässä satakuntalaiseen tuotantoon ja sarjakuvat ovat melkein täysin unohtuneet. Kenties näissä on tulevaisuudelle haastetta.

Self help -opukset:

Innostuin Konmarin läpi selailtuani tavaroiden raivaamisesta ja sen myötä luin myös Ilana Aallon mainion Paikka kaikelle -teoksen. Ohjeet niin sanotusti parempaan tai helpompaan elämään tuntuvat välillä olevan tarpeen, mutta suhtaudun niitä tarjoaviin teoksiin leikkimielisesti – jos jokin menetelmä tai neuvo tuntuu omalta, niin otan sen talteen. Oma onnellisuusprojekti ja elämänhallinta koostuvat kuitenkin enemmän persoonallisista arjen ja juhlan valinnoista kuin muilta saaduista opeista tai julistuksista.

Lastenkirjat:

Näitä selataan ja luetaan meillä koko ajan enemmän. Päälle puolivuotias poikamme on selvästi kirjallisuusintoilija ja jaksaa jo seurata useammankin kirjan verran syömättä koko ajan sivun alareunaa. Sivujen kääntäminen sekä kirjan avaaminen ja sulkeminen ovat tämän hetken suosikkijuttuja. Itse pidin lapsena esimerkiksi Pupu Tupunasta, joka nyt näyttäytyy melko höpsönä kirjallisuutena. Silti meillä luetaan Tupunaakin, sekoitettuna uusiin ja muihin vanhoihin lastenkirjoihin.

Suosikkiaiheitani: seikkailunhaluiset tytöt ja pojat, prinsessat ja prinssit, eksoottiset tarinat, satumaisuus, värikkäät eläimet ja erilaisuuden rikkaus; pojan suosikkeja suuret eläinhahmot ja kurkistuskirjat.

Mitä suunnittelen lukevani: Kielitaidon elvyttäminen on suunnitelmissani (italia? espanja?), joten vanhat koulukirjat palaavat luultavasti lukemistoon. Lastenkirjojen määrä lisääntynee roimasti, omat lukemiset jäänevät vähemmälle taaperoiän häämöttäessä kesän takana. Kenties luen kiireisessä arjessa enemmän lehtiä tai blogikirjoituksia? Pääasia on, että luen.

Mainokset

Heinissä kahahtaa hiljaisuus

9789510403839_frontcover_final_small
Kuva: WSOY

Jokaisessa suvussa on jonkinlainen matriarkka tai patriarkka, jonka sana, jopa henki, hallitsee hänen eläessään – ja kuoltuaankin. On kostoa hautovia veljenpoikia, joka viikko uuteen mieheen haksahtavia sisarentyttäriä, jurottavia serkkuja, jotka istuvat kiusallisen hiljaa sukujuhlissa. Miehiä, jotka ovat käyneet lähteäkseen kohta ja jättääkseen tyhjyyttä. Naisia, joiden jäinen olemus vainoaa lapsia öisin. Ja toki on myös lämminkätisiä täti-ihmisiä, hyväntahtoisuus perässään lepattaen. Jokaisella ehkä monta erilaista roolia – sukurooli, työrooli, ystäväsuhdekahvittelurooli, lakananheiluttelurooli, kokkikurssiharrastusryhmärooli. Sitten on jonkinlainen sukutalo, perintötila tai ehkä jopa kartano, jossa joku asuu, yksi haluaisi asua (teoriassa, jos ei olisi kiinni kaupunkilatte-elämässään), toinen havittelee osinkoa mahdollisista myyntirahoista, kolmas on sitä mieltä, että koko myyntipotin pitäisi kuulua hänelle. Kesäjuhlissa kaikki nämä kohtaavat ja hymyilevät herttaisesti, kyräilevät sitten salaa tyhjentämättömän huusin takaa.

Tällaista juuri on niskavuorimainen maisema Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön (WSOY, 2014) -romaanissa. Lujankarhea Asta-täti asuu ja vartioi Niityn metsätilaa. Häneen on jättänyt jälkensä äidittömyys ja hänen nykyisyyttään häiritsevät piipahtelevat sukulaistytöt lapsineen sekä oman pojan tuore heila. Menneisyydessä Elsin sielu on synnytyksenjälkeisen turtuneisuuden musta. Tulevaisuudessa Jukka haluaisi hankkia tyttärelleen suurempia elämyksiä, tai todellisuudessa itselleen heijastuksia tyttären ilosta. Kirjallisuuspiiriä vetävä Teresa elää suhteessa odottaen jo seuraavaa, parempaa, tilalle. Sisarukset Riikka ja Hanna ymmärtävät toisiaan ehkä koko ajan vähemmän. Onnenhetket ovat jonnekin kadonneet, mutta niiden muisto tekee haikeudesta kaksinkertaisen.

Luin hiljattain, että Suomessa ei kirjoiteta tavallisista, onnellisista perheistä. Eikö sellaisia sitten ole? Tätä tosiaan tulee miettineeksi, kun lukee suomalaisia romaaneja. Historiallisissa romaaneissa eletään sotaa, kaihotaan kotirintamalla, kuollaan taisteluissa, urhoollisesti, mutta kuitenkin vähän kituen. Nykypäivää kuvaavissa romaaneissa on kaiken runnovia sukusalaisuuksia, kaunaa, eroja, kaunaisia eroja, kaihoa eroamiseen, väkivaltaa, mielenterveysongelmia ja surua. Jokaisesta suvusta löytynee vähintäänkin yhtä näistä, mutta entä ilo? Entä lempeät pannukakuntuoksuiset sunnuntait, entä kesäyöt paljain varpain? Sellaiset yöt, joiden seurauksena ei synny ei-toivottuja lapsia tai hirttosilmukoita ulkorakennuksiin. Yöt, joista syntyy niittykukkaisia juhannusunia ja mansikkamuistoja lapsuudesta turvaamaan aikuisuuden haasteita, aikuisuudessa herttaisia kosintoja, vanhenemista rakkaan kanssa, sairauksien selättämistä ja naapurin koiran iloista hännänheilutusta sen oikaistessa pihan yli.

Silti myös minun (toki nyt hiukan väsyneeseen, mutta) unelmoivaan ja kauneutta näkevään, melko onnelliseen mieleeni vetoavat tällaiset traagiset sukutarinat, joissa jokainen eri kertojanäänellä kerrottu luku avaa kokonaisuutta hiukan lisää. Loppu ei tuo ratkaisua. Henkilöt jäävät hiukan tyhjänpäälle arpomaan kohtaloaan. Lukija jää miettimään, oppivatko he ollenkaan, saavatko muutettua kaunaista, salaisuuksia kantavaa elämäänsä toiseen suuntaan. Kieli ihastuttaa, synnytyksenjälkeisen masennuksen kuvaus vavahduttaa. Ihmisten raakuus ja ilkeyksiin kykenevyys jättää sydämeen ikävänkalvavan tunteen.

Linnoja

Keith_Stuart_Poikani_Sam_etukansi-192x300
Kuva: Bazar

Millainen linna sinä olet?

Rakkaus on uhrautumista. Rakkaus on itsensä unohtamista, velvollisuuksiin tarttumista, saunailtojen perumista, sairaalapäivystyksessä istumista (jouluaattona, kahdeksan tuntia, tietämättä kuinka kauan vielä, kotona laatikot odottamassa paistamista). Rakkaus on lämpimiä vilttejä ja kaakaota. Rakkaus on rohkeutta ylittää tie.

Entä kun tie pelottaa ja rakkaudenuhrausten vastapainoksi ei saa suukkoja? Rakastuneet Alex ja Jody saivat aikoinaan toisensa ja maailman ihanimman poikalapsen, Samin. Tässä hetkessä Alex menettää yhtäkkiä yhteisen kodin tervetulotoivotukset, varmuuden avioliiton jatkumisesta ja työnsä, jonka parissa hän aivot puutuneena ahersi, yhteisen hyvän vuoksi. Niin hän luuli. Jäljellä ovat pakotetut, tulehtuneet hetket autistisen Samin kanssa, joka on Alexille toki rakas, mutta vieraampi kuin kantakahvilan baristat. Pitäisi luoda suhde lapseen, jotta elämä voisi jatkua samanlaisena. Tämä on alkuasetelma Keith Stuartin menestysromaanissa nimeltä Poikani Sam (Bazar, 2016).

Jossain lituskalla patjalla maattujen hitaiden öiden, haamuna siintävien koulunporttien, sulkeutuvien ovien ja liian monen tuopillisen keskellä Alex tapaa poikansa. He rakentavat yhdessä uuden maailman. Eivät sanoilla, joita Samilla on vain muutama. Eivät leikkipuistoissa, joiden riehakkaita lapsia ja koiria Sam pelkää. Eivät kosketuksissa, joita Sam kavahtaa. Linna ja sen ympäristö rakennetaan pala palalta pelissä nimeltä Minecraft. Pelin tiimellyksessä Sam vapautuu, ottaa osaa, haluaa jakaa asioita. Alex saa avaimet lapsensa sieluun. Hän löytää ikävän, jota ei ole tiedostanut – ja rakkaus muuttaa muotoaan vavahduttavaksi. Äkkiä vain Samilla on merkitystä.

Jokainen meistä on linna. Yksi heiluttaa ikkunasta valkoista lippua, toinen kirjavaa pöytäliinaa, tuulettaa. Joku on jättänyt linnansa oven auki, ja kaikenlainen saasta pääsee vyörymään sisään. Yhden linnan torninhuipussa kasvaa väkevä purppuratulppaani, tiputtelee tulisia nuppujaan alas nurmelle. Erään linna on tiiviisti muurattu, ympärillä vallihauta. Toisen linna on tehty hattarasta, se on makea ja jättää ohikulkijankin kengänpohjiin iloista tahmaa. Ja yhden linnassa on tummat seinät, ikkunat on suljettu, ovi teljetty. Vain pieni viiri liehuu tornissa ja kertoo, että kyllä, jonkun se kuitenkin on. Yhdestä linnasta toiseen linnaan kulkee riippusilta, heippuu ja huojuu, heilahtaa epävarmuudesta, vakautuu luottamuksesta. Askel on otettava, muuten tipahtaa vallihautaan. Tai mikä pahempaa, jää omaan onneensa nojaamaan.

En väitä tuntevani autismia. Kirjoittaja, joka itse elää autistisen pojan kanssa, sen sijaan tuntee. Luotan hänen näkemykseensä. Otan hämmästyksellä vastaan hänen havaintonsa, osuvat ilmauksensa ja oman tarinansa – joka ei ole sama kuin Samin, mutta on tuonut sille inspiraation. Tarina liikuttaa, poika ja isä saavat kasvot, joita tahtoisin silittää. Kirja saa minut haluamaan parempaa yhteyttä läheisteni maailmaan. Että voisin nähdä ja kuulla enemmän. Että voisin rakentaa sellaisen linna, jonka ikkunat ovat auki aina uudenlaisten näkemysten ja elämistapojen tulla, käväistä ainakin.

Jokainen meistä on linna. Millainen linna sinä olet?

Juuri tässä onnenmaa

Matkoilta palataan, niiltä palataan mutkitellen lähtöpisteeseen, ei ikinä samanlaisena. Matkoille lähdetään kysymyksen kanssa, ja se joka ei halua kysyä, ei lähde minnekään vaan jää kotoisiin nurkkiinsa. Kysyminen on riski. Vastaus voi olla epämukava.
Kun matkalta palataan, on vastaus valmiina. Tai sitten koko kysymys on unohtunut, ja sekin on vastaus.

 

9789510412954_frontcover_final_medium
Kuva: WSOY

Näinä päivinä teen aivan uudenlaista matkaa itseeni. Aika muhkurainen matka, täynnä mullistuksia ja taantumia, mutta myös vapauttavaa valaistumista ja kaiken ylittävää rakkautta. Luin aivan sattumalta kirjan, joka sopi elämäntilanteeseeni kuin porkkana lumiukon naamatauluun.

Johanna Venhon Kaukana jossain onnenmaa (WSOY 2015) liikkuu kehyskertomuksena kahdessa ajassa: Nuoren naisen äitiyteen opettelussa ja hänen aikuistuneen poikansa aviokriisihaparoinnissa. Kumpikin etsii sekä omaa paikkaansa vanhempana ja puolisona (tai rakastettuna) että yhteyttä omiin tarpeisiinsa ja tunteisiinsa. Ovatko ne pelkästään muiden asettamia vaateita ja tarpeita, ristiriitoja sielussa ja sydämessä? On sekä haluja että velvollisuuksia, ja niiden välissä hauen kitana ammottava suomuinen kuilu.

Keskenään ristiriidassa olevat halut ovat onnen este. Lapset synnyttävät vuoren ristiriitaisia haluja. Otto haluaa rauhoittua lukemaan ja hän haluaa pelata jalkapalloa Valon kanssa. Ottoa haluaa omistautua työlleen ja antaa pojalle kaikkensa. Otto haluaa olla menestyvä psykologi ja täydellinen isä, ne kaksi pyrkimystä ovat ristiriidassa keskenään, koska hänen työnsä ei ole työtä, johon lapsen voi ottaa mukaan. Se on työtä, jossa istutaan tuntitolkulla vastaanotoilla kuuntelemassa kaikkia muita ihmisiä paitsi omaa lasta.

Elämää opetteleva lapsi on vielä selvemmin hämmentynyt tutkija kuin uuden elämäntilanteen heittelemä aikuinen. Lapsen uteliaisuus on puhdasta, suru spontaania ja syvää, ilo hersyvää ja pitelemätöntä. Aikuisilta poisopetettuja ominaisuuksia. Uusien taitojen opettelu herättää öisinkin (myös äidin, toim. huom.), sillä päivän tunnit eivät riitä mullistusten käsittelyyn. Myös minun poikani, kuten kirjan Valo, haluaa aina vain enemmän, ja ilmaisee sen voimakkaasti.

Kun Valo syntyi, hän oli heti voimakas ja herkkä lapsi, ei ollut toeta syntymänsä järkytyksestä pitkään aikaan, rauhoittui vain Eloisan sylissä ja rinnalla. Valoon oli kirjoitettu alusta asti kaikki se, mitä hänestä voisi tulla. Kaikki se musta pelko ja kauhu. Ja mahdollisuuksien kimppu, hillitön hakeutuminen liikkeelle, pystyyn, eteenpäin. Otto ihmetteli muiden vauvoja, jotka makailivat rauhassa lattialla äitiyspakkauksen täkin päällä. Valo ähki, huitoi käsillään, pyrki eteenpäin, lähti ryömimään, pinnisteli yhdeksänkuisena jaloilleen, halusi aina enemmän.

Joinain päivinä niin tiedostaa elävänsä, päiviensä kuluvan kaupassakäynneissä ja vessanpesuissa, marketissa valitsemassa vessanpesuainetta, wc-ankka vai kukkanen, pestessä lakanoita ja sujahtaessa puhtaisiin. Välillä päivä vain kuluvat ilman, että sitä tulee ajatelleeksi, ajelehtii vain ajan virrassa kuin laulun tonttu. Katselee toki, mutta näkeekö. Näkee unia, joiden jälkeen havahtuu hetkeksi – onneksi olen tässä, onneksi tämä on minun elämäni, rakkaat vierellä nyt.

Kirjan tarinalla ei ole oikeastaan minkäänlaista ratkaisevaa päätöstä. Henkilöt pohtivat paljon sitä, mitä onni ylipäätään on, tieteellisesti, subjektiivisesti, historian havinassa tai juuri tässä ja nyt. Sitä kaukana jossain siintävää onnenmaata ei tavoita kukaan. Kaikki jää keskeneräiseksi. Niinhän se on elämässä usein, me kaikki olemme keskeneräisiä ja tunteemme, ajatuksemme ja toimemme ovat jatkuvassa muutoksessa. Valmius on illuusio, hetki, huominen tuo mukanaan uudet ilot, surut ja mahdollisuudet. Mutta tämä kaunis ja upeasti kirjoitettu tarina sanoitti kokemusta, joka on minulle vielä uusi. Äitiyden matkaa, joka on vasta alussa. Liikuttuneena luin tekstiä, jonka monet kohdat olivat kuin omasta kynästäni. Osuvimpaan sitaattiin lopetan tämän kirjoitukseni.

Kukaan ei tiedä ennalta, miltä tuntuu, kun sydän jakautuu moneen osaan.

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 16: Isän ja pojan kirjalliset seikkailut

24131220_10214730248278448_6843425397179000826_n.jpg

Nökömies, Taffelsson, Pähkinäpää, Pupunen. Rakkaalla on monta rakasta nimeä.

Kirjablogini on elänyt hiljaisia aikoja. Syy siihen makoilee tällä kirjoitushetkellä päiväunillaan parvekkeella. Poikamme, tänään 4 kuukautta ja 1 päivä, on jo nyt kiinnostunut kirjallisuudesta. Kirjat tietysti yritetään pääasiassa laittaa suuhun, mutta on hän jo jokellellutkin värikkäille kuville. Viisailla mustikkasilmillään hän tutkii maailmaa, katselee. Pienillä korvillaan hän tarkkaavaisesti kuuntelee. Hymypoikamme, tuleva kirjaston suurkuluttaja, toivon.

Aarrekirjasto osallistuu toista kertaa kirjabloggaajien joulukalenteriin. Eilisen luukusta vastasi Kirjaluotsi-blogi, 17. luukku taas aukeaa Tonttujoukon huomioita -blogissa. Tämä kalenteriluukku avaa kahden uudehkon lastenkirjan kannet. Toisen näistä saimme lahjaksi, toisen ostin itse ensimmäiseksi isänpäivälahjaksi miehelleni. Kumpikin kirja käsittelee isän ja lapsen suhdetta. Mieheni on joka hetki minulle supermies, pojalleen superisä, uskomaton tukipilarimme ja yövalvomisista väsyneen mieleni hoitaja. Hän on myös lukenut pojalle huomattavasti ahkerammin kuin minä, joka tuskailen pyykkivuoren ja kerääntyvien lika-astioiden kanssa. Siis niiden vähemmän tärkeiden asioiden parissa, ymmärrän. Nämä kirjat ja tämä kirjoitus onkin kunnianosoitus ja virtuaalinen halaus lapsemme kirjallista hahmotuskykyä tukevalle ja hoivaavalle miehelleni.

Kyynelkanavat avaava lukukokemus

 -Rakkaus on sitä, että kun saa toisen lähelleen, tuntee olevansa kotona, sanoi Iso.

9789511309994
Kuva: Otava

Tämän vuoden Finlandia Junior -ehdokas, Ninka Reittun Sinä olet superrakas (Otava, 2017) käsittelee erinomaisen taidokkaasti pienen lapsen tarvetta ymmärtää rakkauden rajattomuutta. Kiellot, vihastumiset, kiire, leikkien loppuminen, maailmaan astuminen, virheet, mitkään vastoinkäymiset eivät surkastuta vanhemman rakkautta lapseen. Rakkaus ei ole pelkkää sormien läpi katsomista, se on myös rajoja ja sääntöjä, joiden kautta rakkaus nimenomaan välillä toteuttaa itseään. Pelkistetyssä, mutta suloisessa kuvituksessa viiksekäs Iso seikkailee Pienen kanssa kukkakedoilla, liihottelee viitassaan taivaalla ja istuskelee kahvipöydässä. Iso vastailee kysymyksiin, jollaisia jokainen lapsi varmasti kasvaessaan pyörittelee maailmaa hämmästelevässä mielessään. Keneen voin turvata, kun tuntuu pahalta? Rakastatteko minua silti, vaikka en ole täydellinen? Arkiset asiat on ihanasti sujauteltu supersankarien lennokkaaseen maailmaan. Kirja ottaa kuin ohimennen kantaa myös nykyiseen käytäntöön (johon itsekin syyllistyn, yhtään muita viattomammaksi en itseäni väitä) näpytellä älypuhelinta lapsen katsellessa suurilla silmillään vieressä, nykiessä hihasta leikkimään. Lapsuus on vain ohikiitävä hetki, emme saa sitä takaisin, emmekä myöskään saa sitä tallennettua puhelimeen videoina tai kuvina. Miten sen muistaisinkaan itse näissä ihanissa, mutta välillä raskailtakin tuntuvissa päivissä.

Leikkisyyttä iloisissa väreissä

Isä, katso! Hei hurraa” Nokin reiän puuhun. Mahtavaa!

9789522885135
Kuva: Lasten Keskus

Huomattavasti vähemmän syvällistä, mutta yhtä lailla hurmaavaa luettavaa ja katseltavaa on Lucy Cousinsin Nok nok nok (Lasten Keskus, 2016; alkuteos: Peck peck peck, Walker Books Ltd, 2013). Värikkäillä sivuilla tikkaisä ohjeistaa poikaansa harjoittelemaan nokkimiskykyään. Seurauksena on se, että jonkun poloisen koko esineistö on täynnä nokanreikiä. Tarina ei kerro kenen talossa tikanpoika vierailee, mutta kirjan sivut ovat täynnä herttaisia, pikkusormenpäätä pienempiä nokkaisuja. Kirjan värikkyys on herättänyt nelikuisessamme suurta ihastusta. Silmät suurina hän tuijottaa kirjan sivuja. Oikea hittituote siis! Ja tässäkin tarinassa piilee sama sanoma – vaikka tikanpoika testailee taitojaan kodin ulkopuolella, niin illaksi hän palaa suukoteltavaksi isän turvalliseen huomaan.

Luemme tietysti lapsellemme myös esimerkiksi Pupu Tupunaa, joka itselleni on lapsuudesta tuttu ja yhä rakas kirjasarja (kts. kuva). Luin hiljattain, että vanhempien pitäisi ymmärtää lukea jälkikasvulleen tuoreita kirjoja – ei siis vain niitä, joista me jo aikuisuuteen yltäneet olemme itse lapsena pitäneet. Miksi rajoittaa lukemista ja luetun kuulemista näin? En aivan ymmärrä. Mutta omasta lapsuudestani en muista yhtään isä-lapsi-suhdetta käsittelevää lastenkirjaa, joten näille uusille ihanuuksille on kyllä loruhetkissämme käyttöä.

25434134_10155153053603499_668041944_o
Tärähtänyt kuva ilmaisee osuvasti tämänhetkisen arkemme turvallista tärähtäneisyyttä.

Pienokaiset ovat toisina hetkinä herkkiä, maailmaa tutkivia lintusia, toisina rohkeita supermiehiä ja -naisia. Joka päivä he kuitenkin tarvitsevat syliä, turvaa, vastauksia, huomiota ja tarinahetkiä. Tämän kirjoituksen myötä toivotan onnellista joulua erityisesti kaikille pienokaisille ja heidän tärkeää työtä tekeville vanhemmilleen. Siivotkaa ja haalikaa lahjoja vähemmän, lukekaa lapsillenne myös jouluna enemmän.

Haavemaata ei pölystä loihdita – Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa, Kirjojen Suomi

 

kirjablogit_vaaka

Osallistun kirjablogistina Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa -romaanilla. Hankkeen tavoitteena on tutkia sitä, millainen kuva satavuotiaasta Suomesta välittyy itsenäisyyden ajan kaunokirjallisuudesta. Tarkoituksena on myös tarkastella sitä, kuinka maamme on sadan vuoden aikana muuttunut – vai onko?

Tehtaan varjossa
Kuva: Kirjasampo

Niin, saat ehkä kokea, että elämä ei ole runo, se on vain kokoelma velvollisuuksia. Omaksi onneksesi voisit niitä ajatella.

Nimet sivuilla ovat sellaisia, jotka ovat nykyäänkin muotia. Eliisa, Samuel, Eemil, Elsa. Ihmiset sen sijaan ovat kovin erilaisia, maisemat, päivärytmit, toimeentulon takkuisuus ja raskaat murheet.

Sisällissodan punaiset olot sairastuttavat ja lopulta tappavat työläisperheen isän. Vanhimman pojan, Samuelin, tehtäväksi ja kunnia-asiaksikin jää huolehtia äidistään ja sisaruksistaan. Tehdas tarjoaa mahdollisuuden, mutta myös elämää näivettävän, jokapäiväisen ja ankean miljöön.

Lohtuna ovat nuoruuden vimma ja rakkaudet, joiksi haavekuvat eivät uskalla muuttua.

Hän tuntee jo sanan rakkaus, hän on lukenut siitä ja uneksinutkin siitä. Mutta tätä se ei ole, se on palvontaa, se on sitä, millä rakastetaan enkeleitä.

Ystävyydestä ja rakkaudesta

Ystävät löytyvät naapureiden pojista, jotka hekin Samuelin lailla pakenevat elämäänsä kirjojen maailmoihin. Hekin uneksivat hyvin vaatimattomista ihmeistä, oman todellisuuden rajojen venyttämisestä, vieraista paikoista, toisenlaisista aamuista. Kokeilevat humaltumisen antamaa unohdusta, jota teoksessa vuoroin ylistetään, vuoroin kortinpeluun ohella paheksutaan.

Tänä iltana he valitsevat palokunnantalon. Mutta ottavatko he myöskin ryypyn, siitä kannattaa keskustella. Tosin maassa on kieltolaki, mutta kuka siitä välittää? Ilman ryyppyä sen sijaan näyttää olevan vaikea pujahtaa tämän elämän läpi. Se on myöskin eräs ovi elämään. Ja mitä kaikkea se saattaakaan tarjota nuoruuden heräävälle elämäntuskalle. Mehän elämme täällä vain aikamme, elämme puutteessa ja kurjuudessa, työn- ja ruoanhankinnan orjuudessa, vääryyden ja sorron keskellä, ja elämä ei suinkaan kestä ikuisesti, päinvastoin se näyttää kuluvan liiankin nopeasti. Miksi emme siis kerrankin iloitsisi?

Teos onkin parhaimmillaan kuvatessaan ystävyyttä sekä sen menettämisen pelon, ja sittemmin pelkojen toteutumisen, tuomaa onttoutta. Poikien välinen ystävyys kuvataan pyhempänä kuin sukupuolten välinen rakkaus. Ystävyyden menettäminen on aivan toista kuin (merkityksettömien) rakkaussuhteiden harmaisiin aamuihin väljähtäminen. Yksi lähtee Amerikkaan ja toinen ajautuu huonoille teille. Jäljelle jää vain Samuel ja Samuelin rinnalle Elsa, jonka heikkous tätä alati ahdistaa.

Elsan ruumis värisee hänen sylissään, se on yhtä avuton kuin perhosen ruumis olisi, jos se olisi tuossa hänen tilallaan (huom, tämä ärsyttää Samuelia). Elsan elämä kestää ehkä vähän kauemmin, kaikki tapahtuu hänessä vähän hitaammin, hän saa kokea enemmän iloa, mutta myöskin enemmän kärsimyksiä. Muuta eroa ei heissä ole.

Teoksen lämminhenkisin side on lopulta Samuelin suhde äitiinsä, vaikka poika ja äiti jäävät lopultakin vieraaksi toisilleen. Heidän tehtävänsä on vain astella toisen elämänkuohujen tai arkisten askareiden läpi, piipahtaa niissä kuin varkain. Äidin kautta kirjaan löytävät tiensä myös sen lämminhenkisimmät kohtaukset, kuten naapurin leskirouvan syntymäpäivien kuvaus.

Hyvät ystävät, hän sanoo, – en tiedä, tuliko tämä kahvi nyt oikein hyvää, mutta tehkää niin hyvin ja maistakaa. Kahvipannu hiukan tärisee hänen käsissään. – Ja maistakaa myöskin pullaa, ilman pullaa te ette saa juoda kahvia… Lapset myöskin ovat ansainneet osansa, jokaiselle on täällä omat kuppinsa. – Kiitos, kiitos, sanovat vaimot, lapset ovat hiljaa kuin kirkossa. Saattaa hyvin kuvitella, että joku on nyt täyttänyt kuusikymmentä vuotta.

Köyhät lesket lapsineen hakevat turvaa toisistaan, hyväksyvät luonnollisesti toisensa. Sairaudet nujertavat tasaantuneemman elämän myötä haurastuneet herkänvahvat naiset, joiden ei enää tarvitse joka hetki taistella. Kahvittelukohtaus muistuttaa kirjoitustyyliltään lastenkirjatekstistä, vanhojen aapisten lapsekkaasta, mutta hurmaavasta kielestä. Kesäpäivistä mummun mökillä, jossa lueskelin kuluneita ja päälleväritettyjä menneiden vuosikymmenten koulukirjoja.

aarrekirjasto-ja-tehtaan-varjossa.jpg

Elämästä ja olemisesta

Kirjoissa käytetty tyyli on tietysti osa aikaansa, mutta Tehtaan varjossa -teoksessa on monenlaisia kuvailutapoja. Siinä liikutaan pohdiskelevuudesta hyvin syvälle filosofointiin ja kepeästä arjen kuvauksesta tehdaskuvausten raskaaseen synkkyyteen.

Elämä on kuin filmi, joka pysäytetään väärissä kohdissa ja jonka kelausta kiihdytetään onnen hetkellä. Ja ihminen elämän tyrskyissä riepoteltava nukke.

Mutta elämä menee alati eteenpäin. Se ei pysähdy hetkeksikään miettimään, miten jonkun Samuelin asiat olisi järjestettävä, että tämä tuntisi olonsa hyväksi täällä maailmassa. Pääasia on, että tuo Samuelkin kulkee mukana, kulkekoon miten kulkee.

[…]

Niinkö vähän sitten onkin ihminen? Elämä näyttää olevan täynnä kysymyksiä, vastaamattomia kysymyksiä. Samuelin on nyt katsottava niitä kasvoista kasvoihin, melkein joka päivä hän keksii uuden kysymyksen, mutta ei yhtään vastausta.

Ajankuvan, sisällissodan jälkivuosien ja -vuosikymmenten, lisäksi teksti ja aihevalinnat henkivät selvästi kirjoitusaikaansa, 1930-lukua. Tyyli on kyseenalaistava. Miten eroavat tehdastyöläiset murheille vähemmän alttiista rikkaammasta väestöstä, jonka elämänsisältö on muutakin kuin työtä ja sunnuntain ohilipuvia lepohetkiä? Millainen maailmankuva suomalaisen mielenmaisemassa liikkuu?

Onko Jumalaa? Poikien keskusteluissa jumaluus leimataan sellaiseksi voimaksi, joka ei jätä sijaa kysymyksille, kyseenalaistuksille, ihmettelylle ja elämänpohdinnoille. Jumala olemassaolollaan nimittäin itsessään selittäisi kaiken.

Onko moraalia, onko tasa-arvoa olemassakaan? Samuelin serkun Pekka Valveen esittämä poliittinen ja yhteiskunnallinen kritiikki tuntuu osittain irralliselta, vaikka sisällissodan jälkimainingeissa tasa-arvon puuttuminen onkin luonnollinen teema. Samuelin hahmon elämää koskettavat kuitenkin paljon enemmän monet muut tekijät. Isän epäreilun kuoleman varjo toki lankeaa hänen katkeavaan lapsuuteensa ja sitä myötä ehkä kaikkeen, koko elämään. Apaattinen suru heijastuu Samuelin elämänvalintoihin, onpa hän seuraavassa sitten lukijan mielestä oikeamielinen vai menneeseen jähmettynyt:

Hänelle tuottaa salaista tyydytystä ajatus, että hänen on todellakin onnistunut elää nämä vuodet tekemättä mitään aineellisten etujensa turvaamiseksi. Se erottaa hänet ratkaisevasti kaikista muista ihmisistä. Tosin hän ei enää uskalla sanoa, että olisi yrittänyt kasvattaa itsestään ihmistä (mm. lukemalla kirjoja, huom), mutta hän voi kuitenkin tyydytyksekseen todeta, ettei ole yhtynyt tuohon hirvittävään kilpajuoksuun ”hyvinvoinnin” perässä.

Teoksessa vallitseva nuoruuden melankolia ja turhautuneisuus heijastavat kenties laaja-alaisempaa surua yhteiskunnan epäkohtien edessä. Sellaisten epäkohtien, jotka ovat läsnä myös kirjoitusvuoden 1932 todellisuudessa, ja tietyssä mielessä vieläkin.

Millainen huone? Täällä muuttuu ihmisen tragiikka yht’äkkiä alaluokkalaisen, työnorjan, köyhyyden tragiikaksi. Millainen huone? Sukkia kuivumassa hella täynnä, työvaatteita myttyihin käärittyinä joka nurkassa, ilmassa ahdistava hien haju. Tuolla nukkuvat veljet kietoutuneina toisiinsa, ähkien, raskaasti hengittäen. He ovat kasvaneet jo suuremmiksi kuin heidän sänkynsä on sallinut. Tuossa nukkuvat äiti ja sisar, peitto on valunut syrjään heidän yltään. Äidin kuihtuneet hiukset leviävät tyynylle kuin kimppu kuolleita jouhia. Kaulasuonet pingoittuvat korkealle esiin ryppyisestä kaulasta, likaisen paidan raosta näkyy osa kuihtunutta rintaa.

Samuel riisuutuu, hän on taas yksin. Pöydällä on kirja, tieteellinen kirja, tässä huoneessa ei ole tilaa unelmille. Elämä ei ole enää metafyysillinen, vaan sosiaalinen ongelma: kuinka hän jaksaa aamulla nousta työhön.

Ihmiset ovat kovin samanlaisia, maisemat, päivärytmit, toimeentulon takkuisuus ja raskaat murheet.


Tehtaan varjossa on ilmestynyt WSOY:n kustantamana vuonna 1932.

Kesäyö meitä ympäröi

koivulehto-kansi
Kuva: Kustantamo Helmivyö

Teini-ikäisenä minulle tuli erilaisia nuortenlehtiä. En nyt ole aivan varma oliko muistelemani lehti Mix vai jokin muu 90-luvun kotimainen lehti, mutta eräässä numerossa oli kauhunovellikilpailun voittajistoa. Näin myöhemminkin ajatellen tarinat olivat ihan päteviä, teini-ikäisten ”ystäviensä” murhaamiksi joutuneita nuoria ja poltergeist-tyyppistä kauhuilua, kun kerran niitä vieläkin muistelen.

Porin tapahtumaviikon tohinoissa heinäkuussa sain luettavakseni kolmentoista suomalaisen kirjailijan yhteistuotoksena syntyneen novellikokoelman Koivulehto – Valon ja varjon tarinoita (Helmivyö 2017, toim. Juha Mäntylä ja Arttu Tuominen). Hyvin monenlaisia kertojanääniä kaikuva teos toi mieleeni varhaisemman nuoruuteni pitkään jatkuneet kesäyöt, kutkuttavat pimeänpelot, omalla pihamaalla telttailun – ja juuri nuo teinilehden novellit. Päivitetympi ja aikuismaisempi versiohan tämä kirja on, mutta vastaavanlaista pikkukauhuista ja kutkuttavaa oloa tunsin Koivulehdon äärellä.

Novellikokoelman kirjoittajat ovat kuka mitäkin: lastenkirjailijoita, dekkaristeja, sanoittajia, sanataiteilijoita. He ovat lähtöisin eri puolelta Suomea, ja novelleissa kuuluvatkin erilaisten ympäristöjen sävyt. Ollaan kaupungissa, maalla, järven rannalla ja metsissä. Vesi elementtinä kuuluu tietysti olennaisesti suomalaisuuteen ja varsinkin suomalaiseen kesänviettoon. Keskikesän juhlinnassa järven- ja merenrantamökit ovat usein pääroolissa. Mökeille kokoonnutaan kaveriporukoissa tai satunnaisessa seurueessa, miksei yksinäänkin tekemään kesäisiä puhteita ja nauttimaan luonnonrauhasta. Koivulehdossa yllättävät kohtaamiset näissä oloissa eivät rajoitu juhannuksen viettoon tunkeutuneisiin yllätysvieraisiin tai öisessä kuusikossa kuuluviin huhuiluihin. Kaikenlaista epämääräistä ja vaarallista voi liikuskella metsissä ja vesissä. Tai tutusta ja turvallisesta vaimosta tai miehestä voi tullakin verenhimoinen kostaja. Saunan lämmöstä siirrytään novelleissa nopeastikin kalmankylmyyteen, vaikka aavistus loppua kohti tiivistyvästä uhasta alkaa usein jo novellin ensisivuilta. Eikö suvenkin ihanuuteen kuulu aina ripaus synkkyyttä, pimeyksiä valoisien mökkipolkujen reunoilla?

Karoliina Suoniemen eteerinen kauhu on hyvin erilaista kuin esimerkiksi Harri V. Hietikon kylmäverinen realismi. Arttu Tuomisen kauhukuva on trillerimäisen taitava, Rake Tähtisellä taas vastassa on mielen järkkyessä näyttäytyvä virnistelevä naishahmo. Jasu Rinneoja ja Juha Jyrkäs maalaavat kauhumaisemansa loitsuja lateleviin noitanaisiin ja uskonnolliseen kulttiin. Sana Mustosen ja Jaana Lehtiön novelleissa poljetun naisen mitta on tullut juhannuksena täyteen. Mielenkylmyys on arkisen kauhistuttavaa. Tai välinpitämättömyys, kuten Henry Ahon novellin sietämättömään vaimoonsa kyllästyneen miehen mielessä, kohtalon hetkellä. Peto voi hiipiä metsästä iholle niin hyvässä, kuten Helena Nummisen lemmenkipeä karhu, kuin pahassa, kuten Juha Mäntylän himuinen juhannuspeikko novellikokoelman nimikkonovellissa Koivulehto. Ja mitä olisi tällainen kokoelma ilman kesälammesta löytyvää ruumista, jonka lukijoille on kirjoittanut Heleena Lönnroth. Pasi Luhtaniemen monikerroksinen kerronta veljesten suhteesta sai minut kuitenkin ehkä eniten hyvällä tavalla hämmennyksiin.

Suomalaisessa mielenmaisemassa kukkaistaiat ja kirvesmurhat sopivat lupsakasti yhteen. Juuri tällaisia hyvinkin brutaaleja kontrasteja ja moderneja kauhukuvia tarjoilee tämä mainio kokoelma. Sopivan köykäinen otettavaksi mukaan kesäiselle bussimatkalle tai rantalaiturille. Karmaisevuutensa puolesta sopivasti etäällä arjesta, jotta lukemisen jälkeen voi kuitenkin rauhallisin mielin jatkaa omenansa mussuttelua. Vaikka tuttujahan nämä maisemat ja olosuhteet ovat monelle meistä kesäpäivistä ja -öistä nauttijoille. Olisiko parempi ensi kerralla mökkeillessä tarkistaa selusta, lukita ovi?