Ei armasta kuulu ei näy

Kuva: Karisto
Kuva: Karisto

Ranta. Ajaton kohtaamispaikka. Lempeät kaislat hyväilevät pohkeita ja kätkevät sisimpäänsä tunteet, joita yläpuolella jaetaan. Meri sähköistyy, mutta voidaan olla varmoja sen vaikenemisesta.

Hilary Boydin Tule tapaamaan minua rannalle (Karisto 2016) ei anna rannalle ratkaisevaa merkitystä. Yhtä hyvin tapaamispaikkana voisi olla metsämökki (paljon käytetty sekin) tai hotellihuone (sanomattakin selvää). Oleellista tietysti onkin se, ketkä kohtaavat ja miksi. Syy on helppo arvata. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Veri kohisee tiettyyn suuntaan, mutta kohinan on oltava aloillaan tiiviissä ja tarkkaan katselevassa yhteisössä.

Boyd kirjoittaa (entisen tietokirjailijan) napakalla otteella kyläyhteisön sisäpiirielämästä ja päähenkilön ajautumisesta henkisiin ristiriitoihin. Aviomiehensä menettävä Karen on hyvin samaistuttava ja sympaattinen hahmo, olipa lukija sitten minkä ikäinen (nainen) tahansa. Karen on menettänyt miehensä tietyllä tapaa jo aikoja sitten, niinpä kirjan alkutapahtumat eivät niinkään sureta. Jatkossa saadaankin sitten kamppailla enemmän. Karen tosin ottaa epäoikeudenmukaisen ja hyvinkin raastavan tilanteen haltuun, ei jää uhriksi, taistelee haluamansa puolesta. Kylän kirkkoherra William tarjoaa vastinparin, josta lukija myös haluaa pitää, vaikka paikoitellen tämä ei ehkä sitä ansaitsekaan. Mutta voittaako epäsovinnainenkin rakkaus kaiken?

Minusta on tärkeää lukea maailman, henkilökohtaisen tai yhteisöllisen, pyörähdyksistä, tunteiden ristiriitaisuuksien erilaisista väreistä. Mieluummin kuin paidankaulusten väristä. Paitsi jos väreillä on syvempää merkitystä, luonnollisesti. Minusta on tärkeämpää tietää, onko tuuli sävyisä, viiltävä vai helakanpunainen kuin onko se kylmä, puhaltava vai lämmin. Tiedättehän. Siksi tällaiset kirjat eivät oikeastaan ole minua varten, mutta uskon, että Tule tapaamaan minua rannalle on omassa lajissaan varsin mainio tapaus. Siinä on kuitenkin aitoa koskettavuutta, yllättäviäkin käänteitä ja kaunis, vaikkakin hiukan kliseinen, loppu.

 

Lämpöni, Lempini annan

Minna Rytisalon Lempi, josta olisi voinut tulla vuoden 2016 Finlandia-ehdokas. Kustantanut Gummerus. Lapin sota näyttämönä jossain taustalla. Pääosassa nuori Lempi, jonka vaiheet tulemme tuntemaan kolmen muun kertomana. Tämä on minun tarinani näistä kolmesta erilaisesta Lempistä.

Kuva: Gummerus
Kuva: Gummerus

 

Kirjoitan sinusta runon.

Sinussa, yhdessä,

Sulokkuus ja vahvuus.

Eräässä kiharassa keikkuva vallattomuus, nuoren sydämen uhkuva voima.

Sinussa puolukanvarvun vehreys, lintujen lennosta sydän taivaalla.

Sinussa koko pohjaton maailma, tämä hetki ja tulevaisuus, maailman laidalle työnnetty kaikki turha.

Sinussa järven pinnasta heijastuva tähtien ikuinen liekki.

Sinussa outouteni tuore tuttuus.

Sinussa kulkija vihdoin oikealle tielle päätynyt. Vaikka ei tiennyt etsineensä.

Sinussa kosketus, jolla ei ole nimeä.

Sinussa, sinussa, sinussa, sinussa, olemassaoloni tarkoitus.

 

Kirjoitan tarinan sinusta. Talo ja järvi ja kolme siellä. Sinä omistajana ilman vakuuksia, ilman vaivaa. Raatajan hiki vain laiskana helminauhana kaulallasi. Poskillasi väärän onnen hymy, viekas raikkaus. Irvokas onni. Toisen, ei sinun. Jonain päivänä. Kätesi vääränlaiset, luonteesi vino. Emännäksi sopimaton, taipumaton ranka. Järven kuutamoissa uiva haihattelija. Tästä maailmasta vieraantunut silkkiliina juuttikankaiden mailla. Jospa pelkästä olemisesi vääryydestä häviäisit. Jotta minun ei täytyisi, vaikka pystyn. Ja haluan.

Sinusta historian kirjoitan. Kaksi kaunista sängynpäätyä, kaksi hiustenkampaajaa, kahdet ommellut hamekankaat. Samaa tahtia suurenevat, mutta solakanpuoleiseksi jäävät. Puoliorvot onnelliset. Puodissa tiskin takana kikatus helinänä aikuisten maailman tuntematonta kohti. Pitsiliinoissa makaavasta nukesta liinojen silittäjäksi. Poltetusta Suomesta entisten rakastettujen ja ystävien Saksaan. Kuinka paljon jaksan kantaa harteillani minä, joka olin ensimmäinen, mutta jäin surutta toiseksi. Kateus tunteena toisesta maailmasta, kaipaus yhä vangitsevana huutona. Siinä missä sinä olit, minä tyydyn. Sinun onnestasi en palaakaan halua. Oman osani kannan maailman yhteiseen kekoon, josta tulevaisuuden on versottava.

 

Tänään puolukoita puurossa, maailma jälleen mullistuksessa, taivas vaarattomia sydäntalvilintuja täynnä. 

Valossa vesi tummaa

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Majakassa palaa hyvin himmeä valo. Yksi on joukosta poissa. Hänen varjonsa näkyy seinillä, naurunsa kaikuu tyhjiksi surruissa huoneissa. Yksi on kahdesta poissa. Hänen värinsä on vaimentunut. Hänen tunteensa ovat siirtyneet toiseen, yhteiset lelut piiloutuneet katseilta sängynlaitoihin ja hämähäkinverkkoihin ullakolle. Koira ulisee toisen laulua. Äiti peittelee väärän kaksosen. Isä pakenee vaihtoehtoisia todellisuuksia omiin tummiin tunteisiinsa.

S. K. Tremaynen Jääkaksoset (Otava 2016) oli lukulistallani yksi tämän vuoden odotetuimmista kirjoista. Kirja, joka sopii moneen genreen – se on etäisesti kauhua, enemmän trilleriä, vahvasti koskettavaa draamaa. Identtisten kaksostyttöjen, Kristien ja Lydian, vanhemmat yrittävät selvitä toisen tytön traagisesta onnettomuudesta. Eniten selviämään joutuu kuitenkin elossa oleva kaksonen. Miten ylläpitää identiteettiä, joka on kuulunut kahdelle? Olla yksin odotusten ja olemisten valtameressä. Meri on kokemusten taustalla konkreettisestikin, perheen muuttaessa muistojaan karkuun Skotlannin syrjäiselle majakkasaarelle. Mutta siellä muistot vain kietoutuvat pahemmin heidän ympärilleen.

Jääkaksoset on hyytävää kerrontaa surun jälkeisestä mielen järkkymisestä, toivottomuudesta, lopullisuudesta. Vihasta, joka valtaa mielet, kun on pakko syytellä, etsiä vihollisia. Kun ei osata rakentaa luottamusta ja rakkautta uudelle pohjalle. Lukija ei tiedä kenen mukaan lähteä, ketä uskoa. Missä näkyvät totuuden värit, kun kaikki näyttää harmaalta? Siinä tämän kirjan lumo: Loppuun asti pitää miettiä mistä on kysymys. Loppuun asti sielua kalvaa epätietoisuus tyttöjen kohtalosta. Ja ovatko uhreja sittenkään ensisijaisesti kaksostytöt? Kuka on pahantekijä, onko sitä kukaan?

Vastasiko kirja odotuksia? Ei täysin. Paikoitellen toivoin, että tempo olisi nopeampaa. Trillerimäisyys tiiviimpää. Toisaalta tiettyjen tunteiden ehdottomuus tuntui liian kulmikkaalta. Voiko viha noin tyystin viedä rakkauden paikan? Mainiota, joskin järkyttävää luettavaa yhtä kaikki. En suosittele luettavaksi yksin pimeissä huoneissa, mutta valoisaan aikaan kyllä. Tästä tuli etäisesti mieleen myös upea romaani Valo valtameren yllä, vaikka asetelma onkin jokseenkin erilainen. Majakkasaaret kaikuvat sellaista eteeristä surua. Ymmärrän hyvin, miksi kirjailijat haluavat käyttää niitä tragedioiden näyttämönä.

Porilaiset hullunkuriset perheet

img_20161031_193316427Ovatko sanat ”klappapuuropunane”, ”nisulonka” ja ”kakko” sinulle tuttuja? Niinpä. Murteet tulevat usein parhaiten esille ruokasanastossa. Jokaisella alueella on sekä omat perinneruokansa että niille ominaiset nimitykset, joissa paikallisuus helisee, välillä oikein välkähtelee.

Porilainen murrepakinoitsija Elina Wallin kietoi paikallisen kielen tarinaksi kahdesta pikkuisesta vesitornissa asuvasta pariskunnasta. Semmoset & Tommoset: Tapleti arvotus (Eks tykkää! 2016) putkahti julkisuuteen Turun Kirjamessuilla noin kuukausi sitten. Kirjassa Mari ja Kari Semmonen sekä Pirkko ja Pertti Tommonen etsivät tarvetta tabletille, jonka Porin kuningaskunnan kamreeri on jokaiselle hankittavaksi määrännyt. ”Onks nää hei vähä äiti tyhmii?”, kysynee nykylapsi tabletti-termin monimerkityksisyyden äärellä. Minulla ei valitettavasti ollut tähän hätään saatavilla lapsiyleisöä, mutta olisi erittäin mielenkiintoista havainnoida, kuinka lapset suhtautuvat murteelliseen tekstiin. Voin kuitenkin kertoa, että kuusikymppinen äitini piti tästä tarinasta ja sen paikallisvivahteista kovasti. Wallin on itsekin todennut kirjan sopivan kyllä yhtä lailla meille aikuisille kuin lapsillekin.

Vaikka murteelliset tarinat eivät olisikaan juttusi, niin näiden pariskuntien seikkailut saattavat silti olla. Jotain hyvin yleismaailmallisen riemukasta on heidän sähellyksessään ja lystikkyydessään. Ilmeikkäät ulkomuotonsa he ovat saaneet sanataiteilija Heli Laaksoselta, mutta luonteensa ja metkunsa Elina Wallinilta. Miehet nikkaroivat pönttöjä väärille, joskin Porissa hyvin tutuille linnuille, ja naiset aikovat uida liian kylmässä merivedessä saadakseen tarvetta ”tapleteille”. Hauska nähtävyys, vanhan hautausmaan kupeessa pönöttävä Porin vanha vesitorni, on nostettu tarinan keskiöön. Luulisi tämän rakennuksen kiehtovan myös lapsia. Ainakin itse sitä usein iltalenkillä katselen. Muutkin mainitut paikat kuin pariskuntien koti ovat porilaisille tuttuja. Porissa grillijonoissa seisoskelu on aina hiukan vaarallista. Yyterin hiekat houkuttelevat talvella hiukan vähemmän kuin kesällä. Tiilimäen ”Kesoililla” (tuttavallisemmin Kespalla) pörräävät mopoautopojat ja heitä liehakoivat tytöt ovat jokaiselle tuttu näky. Onhan Porissa väkilukuun suhteutettuna eniten mopoautoja. Ehkä eniten myös kyseenalaisia grillejä ja ainakin hienoimmat hiekkadyynit. Mutta toisin kuin herrat Kari ja Pertti väittävät, niin herrainpäivillä tuskin koskaan on ”pläkä” eli tuuleton keli. Porissa aina tuulee. Mutta oikein mukavasti paikat ja maisemat tulevat kirjassa esille, oleellisina sivuhuomioina ja dialogin taustana.

Mari Semmosta imitoiva lukija.
Mari Semmosta imitoiva lukija.

Kirja synnyttää varmasti hyviä keskusteluja lukevan aikuisen ja kuuntelevan, minkä tahansa ikäisen lapsen kesken. Erilaiset kummastuttavat murresanat, joista – täytyy myöntää – edes minulle syntyperäisenä satakuntalaisena eivät kaikki auenneet, saattavat alkuun tuntua vierailta. Mutta sehän tämän kirjan tarkoitus onkin, että murremuotoiset ilmaukset ja sutkautukset löytävät tiensä uuden töppöstelijäsukupolven tietoisuuteen. Eikä meille aikuisillekaan ole pahitteeksi oppia lisää ”alkuperäistä kieltämme”, kaiken tämän tietokone-englannin ja korrektin, vaikkakin alati muokkautuvan kirjakielen rinnalla. Vieraan murteen lukeminen on hidasta. Totesin tämän taannoin lukiessani puoliksi savon murteella kirjoitettua romaania. Samalla se on kuitenkin, ei vain uuteen kieleen vaan tietyllä tavalla uuteen kulttuuriin astumista. Niinpä voin kyllä suositella tätä myös kaikille muille suomalaisille.

Voisiko kirjan tiimoilta järjestää  Semmoset ja Tommoset -kaupunkikierroksia lapsille? Vekkulit pariskunnat seikkailisivat kirjoissa mainituissa kohteissa, ja samalla lapsille olisi helppo mielekkäästi kertoa kaupungin historiasta. Kenties Semmoset ja Tommoset voisivat jatkossa kyläillä muilla kaupungin vähemmän muistetuilla paikoilla? Kotiseuturakkauden parketille nostaminen tapahtuu harvoin näin värikkäin ja iloisin kuvin sekä hersyvin tekstein. Semmoset ja Tommoset saavat puolestani vapaasti etsiä monia uusia seikkailuja väärinymmärryksissä, maalla, merellä tai vaikka ilmassa.

Aikuisten naisten Onneli ja Anneli

Kuva: Hulimaa. Kansipiirros Heli Laaksonen. Taitto Kaisa Niinistö / Paletti.
Kuva: Hulimaa. Kansipiirros Heli Laaksonen. Taitto Kaisa Niinistö / Paletti.

Heli Laaksonen harkitsi taannoin lopettavansa runoilijan uransa. Moni hänen suurfaninsa, joita ainakin täällä Satakunnassa riittää, ehti jo kenties kalveta kauhusta. Mutta eihän ollutkaan hätää, nyt Laaksonen on ottanut haltuunsa uuden kirjallisuusgenren. Sylvia, Tuija ja laulava patja (Kynälä 2016) on dialogimainen näytelmä, aikuisten kaunokirjallinen huumorikirja ja – ennen kaikkea – nuoruutensa akuuteimman kukkeuden ohittaneiden naisten Onneli ja Anneli.

Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli (kirjat julkaistu WSOY:n toimesta 1966–1984) ovat pieniä tyttöjä, jotka sattumalta saavat ihan ikiomaksi itselleen talon. Siellä he elelevät onnekkaasti kahdestaan, pakoilevat kiireisiä vanhempiaan ja näiden epäilyttäviä sisäköitä. Heli Laaksosen Sylvia ja Tuija pakenevat toisen syntymäpäiväjuhlia nuorisoseurantalon patjalle, jolla kelliessään heidän tulisi pohtia seuran iltamaohjelmaan sopivia runoja. Heli Laaksosen tuotannosta, kuinkas muutenkaan. Lasten yksikseen asustelua katsotaan jopa sadussa karsaasti, mutta mummoikäiset saavat jo hetkeksi karata maailman kuohuista omaan rauhaansa – tosin omaiset saattavat tällöin viettää syntymäpäiväjuhlia ilman sankariakin. Vaan haittaakos tuo!

Mutta on näissä kahdessa parissa muutakin yhteistä kuin sukupuoli ja pakoilu. Kummankin teoksen luvut alkavat sisällön tiivistävällä lausahduksella tyylillä ”kolmas luku jossa ei paljon syödä eikä juodakaan juuri” tai ”jossa saadaan kuulla monenlaisista asioista, tavataan tuttuja ja perustetaan lopulta rosvoliitto”. Voitte itse päätellä kumpi on peräisin kummasta kirjasta. Toimiva tapa, sopivan vinkeä näihin vinkeisiin tarinoihin.

Onneli ja Anneli oli lapsuuteni lempi kirja. Luin koko kirjasarjan pari vuotta sitten uudelleen, ja se viehätti yhä aikuisenakin. Taianomaisuus on sellaista arkisen todellista, jotenkin mahdollista. Kuvailu on pikkutarkkaa ja sulavaa. Sivuhahmot ovat jännittäviä yksilöitä, pahikset ovat lempeitä ja kesytettävissä tai ainakin lopulta voitettavissa. Onneli ja Anneli eivät mielestäni toimineet valkokankaalla yhtä hyvin, tosin miten mikään mukaelma koskaan voisikaan yltää suosikkikirjan tasolle. Sylvian ja Tuijan taas osaan mainiosti kuvitella erilaisiin näytelmiin, jopa elokuvaan – ja näytelmäkäsikirjoitushan tämä käsillä oleva värikäs teos onkin. Turun Kirjamessuilla pari viikkoa sitten nähtiin maistiaisia Sylviasta ja Tuijasta näyttämöllä. En ehtinyt sitä juurikaan seuraamaan, mutta hahmot kyllä näyttivät oikeanlaisilta. Kirjassa murteellisen sanailun tauotukset ja korostukset jäävät lukijan vastuulle, joten näytelmä varmasti tukee dialogin toimivuutta.

Sylvia ja Tuija ovat hurmaavia hahmoja. Heidän seurassaan olisi kyllä viihtynyt vaikka pidemmänkin aikaa. Lienee yleisön reaktiosta kiinni, tuleeko heidän tarinaansa jatkoa. Kenties joskus pääsemme tutustumaan ikäneitosten nuoruuteen ja lapsuuteen, perheisiin ja ihmissuhteisiin laajemminkin. Ainoastaan jo aiemmin julkaistut väleihin ripotellut runot minua hiukan vaivasivat. Vaikka nämä kyllä dialogin keskelle ihan mukavasti sopivatkin, niin tuli osittain sellainen olo, että runot kuljettivat tarinaa, vaikka mieluummin lukisin tarinan kuljettavan runoja. Että mentäisiin tarinan ehdoilla. Ehkä seuraaviin kirjoihin voisi kirjoittaa ihkauudet runot. Aarrekirjastolta joka tapauksessa peukku ylös Sylvian ja Tuijan uusille seikkailuille.

Kylmyys käy yli aikojen

Kuva: Karisto
Kuva: Karisto

Välillä kadulla kävellessä pohkeiden yli käy sattumalta viima. Se ikään kuin läpäisee vaatekerrokset, huolella valitut tai sattumalta sohvankulmalta päälle kiskotut sukkahousut. Joissa silmäpako jo hiukan vilahtaa. Samanlainen viileä tuuli käy joidenkin ihmisten silmissä, vilistää pupilleissa, jähmettää vastaantulijan, lähestyjän, tyystin. Miten lähestyä lämmöllä kylmyyttä? Miten etäännyttää kylmyys itsestä, kun se yrittää lävistää?

Frau, tarina naisesta, lumikuningattaresta, jonka kuoren läpi ei käy tuulikaan. Tuuliviireinä liikkuvat toimittajat, haastattelijat, urkkijat eivät läpäise hänen suojakuortaan. Sitten saapuu eräs, jonka oma historia pakottaa häntä tarttumaan tarinaan, jonka kaikki puolet tuntuvat jo käsitellyiltä, riepotelluiltakin. Mutta onko sittenkään niin?

Tekevätkö ulkomaailman vaatimukset, läheisten puskenta, kenestäkään viatonta tekojensa edessä? Kauhumaineisen ss-kenraalin leski on parrasvaloissa, joskin hiljaisella rannalla ja arkisessa keittiössään, Terhi Rannelan romaanissa Frau (Karisto 2016). Leski kannattelee tarinaa, jossa kertojanääniä saavat myös viattomat sivulliset, 1940-luvun piilottelevat, vastaan laittavat, viattomat ja pahaa aavistelevat prahalaiset. Nämä muut ovat menneen maailman pelinappuloita Fraun, Lina Heydrichin, ss-kenraali Reinhard Heydrichin lesken kostosta ja katkeruudesta luomalla taistelukentällä.

Kiinnostuin etenkin taustahahmoista, elin heidän kanssaan pelossa ja kyseenalaisessa sankaruudessa. Itse Frau jätti minut juuri sellaiseen kylmäkiskoiseen ihmetykseen kuin sopivaa onkin. Kirjailija Terhi Rannela kertoi Turun Kirjamessuilla, että natsipyövelin ja etenkin tämän pyövelinnaruja vedelleen vaimon inhimillistämisestä on sadellut myös kritiikkiä. Minulla ei kuitenkaan ole tarvetta kritisoida. Lina Heydrich näyttäytyy naisena, jonka suru on vuosien mittaan kasvanut vuoreksi, joka kokee omat menetyksensä muiden menetyksiä suuremmiksi. Joka ei ehkä koskaan ole ymmärtänyt ideologiansa tuomittavuutta. Hän on äiti, joka haluaa suojella lapsiaan ja miehensä muistoa, mutta ei katua sitä, että on tehnyt omat valintansa. Olisiko meistä jokainen kykenevä hirviömäisyyteen? Ainakin kostoihin lamaannuttavassa murheessa? Lina Heydrichin fiktiivisessä, mutta taustaltaan todessa hahmossa inhimillisyys näyttäytyy vain osassa, joka sillä meissä kaikissa on: ihmisyydessä itsessään.

Terhi Rannela on mukana Porin Teljän kirjallisuuspäivien keskustelussa Mennyt on mennyt, miksi siitä kirjoittaa? Tuoreesti vaikuttuneena hänen menneen käsittelystään (joka ehdottomasti on tämän bloggarin mielestä tärkeä kirjoittamisen kenttä), olen tietenkin menossa kuuntelemaan. Lauantaina 22.10. klo 10-11:30.

Aarrekirjasto suolla – tarkastelussa lasten luontokirja

img_20161001_191738480Lapsena esitin joulujuhlissa vastentahtoisesti keijua. Syy vastentahtoisuuteen ei todellakaan ollut keijujen vaan tanssin luonteen – siinä vaiheessa paritanssit poikien kanssa eivät olleet suosituimpien juttujen joukossa. Keijut ovat kuitenkin aina kutkuttaneet sydäntäni. Sellaiset eteerisesti liihottelevat, välillä riemukkaasti metsässä pyörähtelevät pikkusiivekkäät. Keveät siivet voivat viedä aikuisenkin taikaan.

Tapasin kirjailija-kuvittaja Suvi Vehmasen Turun Kirjamessuilla ja sain arvostelukappaleen (ensimmäiseni, Aarrekirjasto kiittää!) hänen uudesta lastenkirjastaan. Suon aarteita – Lasten luontokirja (Valosat 2016) johdatti minut pitkästä aikaa keijujen maailmaan. Aarresuo on kuitenkin paikka, jossa elelee keijujen, Karpalon ja Suokukan, lisäksi suuri joukko muita olentoja: peikkoja, lintuja, nisäkkäitä, matelijoita, kaikenlaisia pikkueläjiä ja veikeä Suo-Ukko Hompoti pompoti. Luontokirja kuljettaa suon elämään vetisin, mutta lämpimin askelin. Keijut suomättäillä, peikot aarrejahdissa, isokuovit, kurjet ja niittykirviset palaamassa kaukomailta suomalaisen suon rauhaan. Ne puhuvat lukijalle kielillä, tervehtivät arabiaksi tai visertävät englantilaisen laulun. Välillä runoillaankin. Lyhyet luvut kytkeytyvät suurempaan tarinaan, jossa suo elää ja hengittää asukkaidensa mukana.

img_20161009_175512401

Vehmasen suo hehkuu maailman kaikissa väreissä. Lämpimät luonnonsävyt saavat rinnalleen kirkkaita keijumekkoja ja kultaisena loimottavia lakkoja. Kuvat ovat todella kauniita ja tukevat tarinaa yksityiskohdillaan. Lukija ja katselija voi kurkistella suurennuslasin läpi sukkulamatojen ja muiden pikkuisten maailmaan tai liittyä mukaan kyiden keväiseen painiin. Suon aarteita on tarinallinen kuvakirja, joka opettaa lapsille paljon luonnosta. Kuinka sitä on kunnioitettava, kuin peikkojen halajamaa aarretta, jotta sen värit ja muodot olisivat ihailtavissa ja vaalittavissa myöhemminkin. Samalla opitaan asioita elämästä. Ystäviä voivat olla sahalaitaiset ja niveljalkaiset siinä missä samanlaiset ruususuut ja peikkopojatkin. Erilaisuuden arvostaminen on osa toimivaa ekosysteemiä.

img_20161009_175419004Ainoa miinus tulee siitä, että käärmeet, jopa piirretyt ja sinällään täysin viattomat sellaiset, saavat pienet inhotuksen väristykset kulkemaan pitkin selkärankaani. Tosin ymmärrän hyvin, että satumaisuuteen liitettynä nämäkin luontoon kuuluvat otukset tulevat lämpimämmin esille, lasten tavoitettaviin, turvallisesti. Itse vain olen vähän herkkis. Ehkä tällaiset kuvat lapsuudessa, tosin, olisivat auttaneet minuakin käärmekammossani. Eli oikeastaan tämä ei ollutkaan miinus.

Lapsille kirja on aivan täydellinen – opettavainen, mutta ei saarnaava. Ei lapsia vähättelevä vaan heidän elämäninnostukseensa ja uteliaisuuteensa tarttuva ja sitä ruokkiva. Aikuisille tämä sopii yhtä lailla tieto- kuin huvilukemiseksi. Itsekään en tiedä suoluonnosta juuri mitään, joten jäin kiinnostuneena lukemaan lopun suosanasto-osuutta. Kekseliäisyyskimpale ovat myös sivuille piilotetut, suosta löytyneet ja museoissa nykyään säilytettävät muinaisesineet. Onpa paljon tietoa, hyvin erilaisissa muodoissa, saatu luontevasti mahdutettua 96 sivun kirjaseen. Vehmasella näkyy selvästi olevan luonnon taju, ja lisäksi kyky nähdä maailma sellaisin silmin, jotka ovat aikuisille ja lapsille yhteiset. Luin hymyillen, pienenä taikasaappain kulkevana tyttönä jälleen.