Aarrekirjasto suolla – tarkastelussa lasten luontokirja

img_20161001_191738480Lapsena esitin joulujuhlissa vastentahtoisesti keijua. Syy vastentahtoisuuteen ei todellakaan ollut keijujen vaan tanssin luonteen – siinä vaiheessa paritanssit poikien kanssa eivät olleet suosituimpien juttujen joukossa. Keijut ovat kuitenkin aina kutkuttaneet sydäntäni. Sellaiset eteerisesti liihottelevat, välillä riemukkaasti metsässä pyörähtelevät pikkusiivekkäät. Keveät siivet voivat viedä aikuisenkin taikaan.

Tapasin kirjailija-kuvittaja Suvi Vehmasen Turun Kirjamessuilla ja sain arvostelukappaleen (ensimmäiseni, Aarrekirjasto kiittää!) hänen uudesta lastenkirjastaan. Suon aarteita – Lasten luontokirja (Valosat 2016) johdatti minut pitkästä aikaa keijujen maailmaan. Aarresuo on kuitenkin paikka, jossa elelee keijujen, Karpalon ja Suokukan, lisäksi suuri joukko muita olentoja: peikkoja, lintuja, nisäkkäitä, matelijoita, kaikenlaisia pikkueläjiä ja veikeä Suo-Ukko Hompoti pompoti. Luontokirja kuljettaa suon elämään vetisin, mutta lämpimin askelin. Keijut suomättäillä, peikot aarrejahdissa, isokuovit, kurjet ja niittykirviset palaamassa kaukomailta suomalaisen suon rauhaan. Ne puhuvat lukijalle kielillä, tervehtivät arabiaksi tai visertävät englantilaisen laulun. Välillä runoillaankin. Lyhyet luvut kytkeytyvät suurempaan tarinaan, jossa suo elää ja hengittää asukkaidensa mukana.

img_20161009_175512401

Vehmasen suo hehkuu maailman kaikissa väreissä. Lämpimät luonnonsävyt saavat rinnalleen kirkkaita keijumekkoja ja kultaisena loimottavia lakkoja. Kuvat ovat todella kauniita ja tukevat tarinaa yksityiskohdillaan. Lukija ja katselija voi kurkistella suurennuslasin läpi sukkulamatojen ja muiden pikkuisten maailmaan tai liittyä mukaan kyiden keväiseen painiin. Suon aarteita on tarinallinen kuvakirja, joka opettaa lapsille paljon luonnosta. Kuinka sitä on kunnioitettava, kuin peikkojen halajamaa aarretta, jotta sen värit ja muodot olisivat ihailtavissa ja vaalittavissa myöhemminkin. Samalla opitaan asioita elämästä. Ystäviä voivat olla sahalaitaiset ja niveljalkaiset siinä missä samanlaiset ruususuut ja peikkopojatkin. Erilaisuuden arvostaminen on osa toimivaa ekosysteemiä.

img_20161009_175419004Ainoa miinus tulee siitä, että käärmeet, jopa piirretyt ja sinällään täysin viattomat sellaiset, saavat pienet inhotuksen väristykset kulkemaan pitkin selkärankaani. Tosin ymmärrän hyvin, että satumaisuuteen liitettynä nämäkin luontoon kuuluvat otukset tulevat lämpimämmin esille, lasten tavoitettaviin, turvallisesti. Itse vain olen vähän herkkis. Ehkä tällaiset kuvat lapsuudessa, tosin, olisivat auttaneet minuakin käärmekammossani. Eli oikeastaan tämä ei ollutkaan miinus.

Lapsille kirja on aivan täydellinen – opettavainen, mutta ei saarnaava. Ei lapsia vähättelevä vaan heidän elämäninnostukseensa ja uteliaisuuteensa tarttuva ja sitä ruokkiva. Aikuisille tämä sopii yhtä lailla tieto- kuin huvilukemiseksi. Itsekään en tiedä suoluonnosta juuri mitään, joten jäin kiinnostuneena lukemaan lopun suosanasto-osuutta. Kekseliäisyyskimpale ovat myös sivuille piilotetut, suosta löytyneet ja museoissa nykyään säilytettävät muinaisesineet. Onpa paljon tietoa, hyvin erilaisissa muodoissa, saatu luontevasti mahdutettua 96 sivun kirjaseen. Vehmasella näkyy selvästi olevan luonnon taju, ja lisäksi kyky nähdä maailma sellaisin silmin, jotka ovat aikuisille ja lapsille yhteiset. Luin hymyillen, pienenä taikasaappain kulkevana tyttönä jälleen.

Mainokset

Art Spiegelmanin karu eläintarha

11138092_10153771589874189_2390002261750931778_nArt Spiegelman: Maus 1. Selviytyjän tarina ja Maus 2. Täällä vaikeudet alkoivat

Kokoelma ilmestynyt sekä englanniksi että suomeksi vuonna 2003, alkuperäiset sarjakuvat kirjoitettu osissa 1970-luvulta 1990-luvulle.

 

En yleensä lue sarjakuvia. Ehkä tietynlainen epävarmuus niihin liittyen johtuu siitä, että hahmotan maailman voimakkaammin sanojen ja tarinoiden kuin kuvien kautta. Arastelen sitä, että kuvan vaihtuminen saattaa mielessäni katkaista tarinan lennon. Kelpo Kirjan vuoden lukuhaaste sysäsi minut kuitenkin jälleen mukavuusalueeni ulkopuolelle, ja suosituksesta tartuin Art Spiegelmanin tositarinapohjaiseen Maus-kokoelmaan. On kuulemma sanottu, että jos lukee elämänsä aikana vain yhden sarjakuvan, niin kannattaa valita tämä. No, vertailupohjani on tietysti olematon. Kerroinhan juuri, että en juurikaan lue tätä genreä. Mutta uskon vakaasti, että Spiegelmanin tyyli ja nerokkuus ovat silti sarjassaan ainutlaatuisia.

Toisen maailmansodan vuodet ja juutalaisvainot keskustelevat myöhempien vuosikymmenten kanssa muistojen välityksellä. Artie haastattelee vanhenevaa ja sairastelevaa, puolalaissyntyistä isäänsä tämän ja edesmenneen äitinsä kokemuksista vainojen, hulluuden, epävarmuuden ja keskitysleirien kauheuksien keskellä. Jääräpäinen isä on tuohduksissaan heittänyt pois entisen vaimonsa sodanaikaiset päiväkirjat. Art ärsyyntyy isäänsä, mutta kiinnostuu yhä enemmän tämän tarinasta. Itsensä ja perheensä kohtalon kuvamuotoon asettanut Art Spiegelman onnistuu koukuttamaan lukijan yhtä tiiviisti kammottavan tositarinan pyörteisiin kuin asioista selvää ottavan itsensä.

Mikä sitten tekee tästä sarjakuvasta juutalaisvainojen kuvauksena ainutlaatuisen? Kaikki paljon lukevat ovat seuranneet monia tarinoita, jotka päättyvät kauhukammioihin. Nähneet myös luultavasti elokuvia, minisarjoja, dokumentteja, ties mitä muita kuvauksia tästä ajasta. Spiegelman tekee ihmisistä eläimiä, sotatantereesta vinksahtaneen eläintarhan. Natsit ovat ärhäkkään näköisiä kissoja, poloiset piilottelevat juutalaiset hiiriä, puolalaiset sikoja, ja vilahtaapa loppupuolella herttaisia ruotsalaisia hirvieläimiäkin. Voisi ajatella, että tällainen ote kauhuun antaa sille liian koomisen taustavärin, mutta ei. Raitapaitaiset hiiret koskettavat yhtä lailla, melkein enemmän kuin, jos sarjakuva olisi ihmishahmoinen. Ja näyttäähän tämä eläinasetelma surullisen kuvaannollisesti sen, millaisia puolijärkisiä eläimiä me ihmiset usein toisiamme kohtaan olemme.

Miinuksena sanottakoon, että sarjakuvan kieli (suomennos?) ei ollut vakuuttavinta. Pohdin pitkään, onko kyse tarkoituksella tehdystä murteellisuudesta tai puhekielisyydestä. En ole vieläkään varma. Häiritsi kuitenkin lukukokemusta, kunnes tyyliin tottui. Kuvat on ilmeisesti tehty luonnosmaisesti, eikä niitä ole hiottu sen enempää. Päinvastoin kuin häiritsevää, tämä valinta on enemmänkin toimiva tyylikeino.

Tuleeko minusta siis sarjakuvarakastaja? Tuskin, mutta kyseistä kokoelmaa, tai pienemmässä sarjakuvatarpeessa vaikka sen osia, suosittelen lämpimästi. Eikä koskaan voi olla liikaa muistutuksia siitä, mitä historia on ihmiskunnalta vienyt. Mainittakoon vielä, että tällä hetkellä luen Susan Abulhawan upeaa uutuutta Sininen välissä taivaan ja veden, joka johdattaa ajatukset seuraaviin kärsimyksiin, joissa juutalaiset ovatkin tuhoavassa asemassa. Niin kääntyvät vedet ja tuulet, sekä mielessä että maailmankaikkeudessa.

Lapsuuteni kirjat: Bim mustakorva

Kuva: Kirjasampo
Kuva: Kirjasampo

Näin ystävyys ja uskollisuus muuttuivat onneksi, sillä kumpikin ymmärsi toisiaan eikä kumpikaan vaatinut toiselta enemmän kuin tämä saattoi antaa. Siinä on ystävyyden perusta, sen ydin.

Miten paljon tunnetta voikaan sisältyä muistoon.

Kun olin lapsi, äitini luki minulle paljon. Kävimme yhdessä kirjastossa lainaamassa pienen tytön sylillisen verran lukemista. Aamukahvipöydässä istuin ”lukemassa” kuvakirjoja, kun vanhempani lukivat lehteä. Yksi varhaisista kirjamuistoistani ei kuitenkaan ole lastenkirja vaan osittain raadollinenkin tarina koiran ja isännän ystävyydestä.

Lue lisää

Doris Lessing ja kissuuden olemus

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Nobel-voittaja, ylistetty ja arvostettu Doris Lessing (1919-2013), on lukemani ja kuulemani mukaan kirjoittanut runsaan määrän upeita ajankuvia ja omaelämäkerrallisia teoksia. Niistä en ole vielä tähän ikään lukenut yhtäkään. Sen sijaan lainasin kepeältä vaikuttaneen ja lyhytotsikkoisen kirjasen. Kissoista, 207 sivua silkkaa kehräystä ja silkkitassujen tepastelua parketilla. No ei aivan. Doris Lessing omistaa vuonna 2002 julkaistun kirjansa On Cats pehmeille ystävilleen, elämänsä karvaturreille. Mutta elämä kissojen kanssa ei ole pelkkää juhlaa. Eikä kissojen elämä ole pelkkää loikoilua ja vapaudessa tallustelua. Jokaisen kissanystävän kirja tarjoaa mielenpainuvia kuvia kissoista, jotka eivät osaa olla äitejä, jotka keimailevat naapurin kolleille, hännystelevät ihmisiä, kadehtivat kanssakehrääjiä, ovat tietoisia asemastaan, ulkomuodostaan ja ylväydestään. Ovat yhtä lailla tietoisia kurjuudestaan ja sairaudestaan, jähmettyvät uhkien edessä, etsivät turvaa ja lämpöä. Ovat luonteikkaita tapauksia. Lessing keskittyy tarinoissaan täysin kissoihin. Ihmiselämän vaiheet tulevat esiin vain sivulauseissa. Niillä ei ole merkitystä tässä kissojen elämäkertateoksessa, jossa eläimet tuntevat, ajattelevat ja toimivat itse, mutta ovat saaneet kirjurikseen ymmärtävän, tasavertaisen ystävän.