Jokainen voi olla prinsessa

Tämä on tarina siitä, kuinka ilahdutin mieleni Tuomas Kyröstä.

En ole liiemmin seurannut tv:n ajankohtaishuumoripaneeliohjelmia, koska muutenkin katson tv:tä kovin vähän. Miika Nousiaisesta olen yhden otannan perusteella sitä mieltä, että on kelpo kirjailija. Tuomas Kyröstä olen tiennyt sen, että hän on parrakas ja lupsakka, puhuu kovasti paljon aiheesta kuin aiheesta. Lukupiirissä tuli sitten kehotus lukea Kyrön Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja (WSOY 2014). Suhtauduin tähän ajatukseen skeptisesti, mutta kiinnostuneesti, koska onhan noista kirjoista kohuttu, ja täytyyhän jokaisen itseään arvostavan kirjabloggarin joskus niihin kohuttuihinkin tarttua.

Teos otti minut haltuunsa ihan ensi metreiltä. Olin häkeltynyt. Miten inhimillinen ja viisas hahmo! Miten maukkaasti rivien väliin kirjattuja ajatuksia maailmasta, vaikeistakin asioista, yksinäisyydestä, kuolemasta, ystävyydestä, luopumisesta ja ymmälläänolosta muutoksien edellä. Toisessa kourassa maalaisjärkeä, joka on osittain menetetty, kun siirryttiin käpylehmistä virtuaalilemmikkilehmiin ja sitten vielä reaaliajassa kotisohvalla, vaikka jossain pellolla toisella puolella maailmaa ammuviin lehmiin. Toisessa nerokastakin tarttumista modernimpaan hetkeen vaikka sylitelevisioiden muodossa.

9789510407622_frontcover_final_medium
Kuva: WSOY

Tarkoituksenaan löytää mustetta testamentin tekoon, mielensäpahoittaja ajautuu kohtaamaan poikkeuksellisia vieraita: sivistyneen lättähatun ja naapurin ”thaimaanialaisen” ottopojan, ja myös oman poikansa, joka hänkin on enemmänkin vieras. Kun pään kopsauttaa väärällä hetkellä, voi päälle langeta hoitolaitokseen joutumisen uhka, vaikka uhan alla oleva olisi uhkaajiaan enemmän kartalla maailmanmenosta, sotavuosista tähän päivään.

Jokaisessa suvussa on vähintään yksi tällainen vanhanajan ukko, joka näyttää tunteensa kipristellen ja manaa tätä aikaa (oli tämä aika mikä tahansa). Mutta mielensäpahoittaja on paljon muutakin kuin teknologisesta kehityksestä tipahtanut jäärä – hän on hyväntahtoinen, suvaitseva, oppimiskykyinen ja läheisistään omalla jäyhällä tavallaan suuresti välittävä ukkokulta. Nauroin ja liikutuin vuoroon, mutta päälimmäinen tunne oli kuitenkin se hämmästys. Että minulta on jäänyt lukematta tällainen kultakimpale.

Pojantytär kysyi miksi minulla oli presidentin puku päällä, kun yleensä papalla on papan puku. Sanoin harjoittelevani merkittäviä juhlia varten. Pojantytär kysyi tulisiko niihin juhliin prinsessoita.

-Mulla on prinsessapuku, uimapuku ja lapulliset haalalit, tyttö kertoi.

Kyllä ovat kaikki prinsessavaatteita, jos niin haluamme.

 

Mainokset

Juuri tässä onnenmaa

Matkoilta palataan, niiltä palataan mutkitellen lähtöpisteeseen, ei ikinä samanlaisena. Matkoille lähdetään kysymyksen kanssa, ja se joka ei halua kysyä, ei lähde minnekään vaan jää kotoisiin nurkkiinsa. Kysyminen on riski. Vastaus voi olla epämukava.
Kun matkalta palataan, on vastaus valmiina. Tai sitten koko kysymys on unohtunut, ja sekin on vastaus.

 

9789510412954_frontcover_final_medium
Kuva: WSOY

Näinä päivinä teen aivan uudenlaista matkaa itseeni. Aika muhkurainen matka, täynnä mullistuksia ja taantumia, mutta myös vapauttavaa valaistumista ja kaiken ylittävää rakkautta. Luin aivan sattumalta kirjan, joka sopi elämäntilanteeseeni kuin porkkana lumiukon naamatauluun.

Johanna Venhon Kaukana jossain onnenmaa (WSOY 2015) liikkuu kehyskertomuksena kahdessa ajassa: Nuoren naisen äitiyteen opettelussa ja hänen aikuistuneen poikansa aviokriisihaparoinnissa. Kumpikin etsii sekä omaa paikkaansa vanhempana ja puolisona (tai rakastettuna) että yhteyttä omiin tarpeisiinsa ja tunteisiinsa. Ovatko ne pelkästään muiden asettamia vaateita ja tarpeita, ristiriitoja sielussa ja sydämessä? On sekä haluja että velvollisuuksia, ja niiden välissä hauen kitana ammottava suomuinen kuilu.

Keskenään ristiriidassa olevat halut ovat onnen este. Lapset synnyttävät vuoren ristiriitaisia haluja. Otto haluaa rauhoittua lukemaan ja hän haluaa pelata jalkapalloa Valon kanssa. Ottoa haluaa omistautua työlleen ja antaa pojalle kaikkensa. Otto haluaa olla menestyvä psykologi ja täydellinen isä, ne kaksi pyrkimystä ovat ristiriidassa keskenään, koska hänen työnsä ei ole työtä, johon lapsen voi ottaa mukaan. Se on työtä, jossa istutaan tuntitolkulla vastaanotoilla kuuntelemassa kaikkia muita ihmisiä paitsi omaa lasta.

Elämää opetteleva lapsi on vielä selvemmin hämmentynyt tutkija kuin uuden elämäntilanteen heittelemä aikuinen. Lapsen uteliaisuus on puhdasta, suru spontaania ja syvää, ilo hersyvää ja pitelemätöntä. Aikuisilta poisopetettuja ominaisuuksia. Uusien taitojen opettelu herättää öisinkin (myös äidin, toim. huom.), sillä päivän tunnit eivät riitä mullistusten käsittelyyn. Myös minun poikani, kuten kirjan Valo, haluaa aina vain enemmän, ja ilmaisee sen voimakkaasti.

Kun Valo syntyi, hän oli heti voimakas ja herkkä lapsi, ei ollut toeta syntymänsä järkytyksestä pitkään aikaan, rauhoittui vain Eloisan sylissä ja rinnalla. Valoon oli kirjoitettu alusta asti kaikki se, mitä hänestä voisi tulla. Kaikki se musta pelko ja kauhu. Ja mahdollisuuksien kimppu, hillitön hakeutuminen liikkeelle, pystyyn, eteenpäin. Otto ihmetteli muiden vauvoja, jotka makailivat rauhassa lattialla äitiyspakkauksen täkin päällä. Valo ähki, huitoi käsillään, pyrki eteenpäin, lähti ryömimään, pinnisteli yhdeksänkuisena jaloilleen, halusi aina enemmän.

Joinain päivinä niin tiedostaa elävänsä, päiviensä kuluvan kaupassakäynneissä ja vessanpesuissa, marketissa valitsemassa vessanpesuainetta, wc-ankka vai kukkanen, pestessä lakanoita ja sujahtaessa puhtaisiin. Välillä päivä vain kuluvat ilman, että sitä tulee ajatelleeksi, ajelehtii vain ajan virrassa kuin laulun tonttu. Katselee toki, mutta näkeekö. Näkee unia, joiden jälkeen havahtuu hetkeksi – onneksi olen tässä, onneksi tämä on minun elämäni, rakkaat vierellä nyt.

Kirjan tarinalla ei ole oikeastaan minkäänlaista ratkaisevaa päätöstä. Henkilöt pohtivat paljon sitä, mitä onni ylipäätään on, tieteellisesti, subjektiivisesti, historian havinassa tai juuri tässä ja nyt. Sitä kaukana jossain siintävää onnenmaata ei tavoita kukaan. Kaikki jää keskeneräiseksi. Niinhän se on elämässä usein, me kaikki olemme keskeneräisiä ja tunteemme, ajatuksemme ja toimemme ovat jatkuvassa muutoksessa. Valmius on illuusio, hetki, huominen tuo mukanaan uudet ilot, surut ja mahdollisuudet. Mutta tämä kaunis ja upeasti kirjoitettu tarina sanoitti kokemusta, joka on minulle vielä uusi. Äitiyden matkaa, joka on vasta alussa. Liikuttuneena luin tekstiä, jonka monet kohdat olivat kuin omasta kynästäni. Osuvimpaan sitaattiin lopetan tämän kirjoitukseni.

Kukaan ei tiedä ennalta, miltä tuntuu, kun sydän jakautuu moneen osaan.

Haavemaata ei pölystä loihdita – Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa, Kirjojen Suomi

 

kirjablogit_vaaka

Osallistun kirjablogistina Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa -romaanilla. Hankkeen tavoitteena on tutkia sitä, millainen kuva satavuotiaasta Suomesta välittyy itsenäisyyden ajan kaunokirjallisuudesta. Tarkoituksena on myös tarkastella sitä, kuinka maamme on sadan vuoden aikana muuttunut – vai onko?

Tehtaan varjossa
Kuva: Kirjasampo

Niin, saat ehkä kokea, että elämä ei ole runo, se on vain kokoelma velvollisuuksia. Omaksi onneksesi voisit niitä ajatella.

Nimet sivuilla ovat sellaisia, jotka ovat nykyäänkin muotia. Eliisa, Samuel, Eemil, Elsa. Ihmiset sen sijaan ovat kovin erilaisia, maisemat, päivärytmit, toimeentulon takkuisuus ja raskaat murheet.

Sisällissodan punaiset olot sairastuttavat ja lopulta tappavat työläisperheen isän. Vanhimman pojan, Samuelin, tehtäväksi ja kunnia-asiaksikin jää huolehtia äidistään ja sisaruksistaan. Tehdas tarjoaa mahdollisuuden, mutta myös elämää näivettävän, jokapäiväisen ja ankean miljöön.

Lohtuna ovat nuoruuden vimma ja rakkaudet, joiksi haavekuvat eivät uskalla muuttua.

Hän tuntee jo sanan rakkaus, hän on lukenut siitä ja uneksinutkin siitä. Mutta tätä se ei ole, se on palvontaa, se on sitä, millä rakastetaan enkeleitä.

Ystävyydestä ja rakkaudesta

Ystävät löytyvät naapureiden pojista, jotka hekin Samuelin lailla pakenevat elämäänsä kirjojen maailmoihin. Hekin uneksivat hyvin vaatimattomista ihmeistä, oman todellisuuden rajojen venyttämisestä, vieraista paikoista, toisenlaisista aamuista. Kokeilevat humaltumisen antamaa unohdusta, jota teoksessa vuoroin ylistetään, vuoroin kortinpeluun ohella paheksutaan.

Tänä iltana he valitsevat palokunnantalon. Mutta ottavatko he myöskin ryypyn, siitä kannattaa keskustella. Tosin maassa on kieltolaki, mutta kuka siitä välittää? Ilman ryyppyä sen sijaan näyttää olevan vaikea pujahtaa tämän elämän läpi. Se on myöskin eräs ovi elämään. Ja mitä kaikkea se saattaakaan tarjota nuoruuden heräävälle elämäntuskalle. Mehän elämme täällä vain aikamme, elämme puutteessa ja kurjuudessa, työn- ja ruoanhankinnan orjuudessa, vääryyden ja sorron keskellä, ja elämä ei suinkaan kestä ikuisesti, päinvastoin se näyttää kuluvan liiankin nopeasti. Miksi emme siis kerrankin iloitsisi?

Teos onkin parhaimmillaan kuvatessaan ystävyyttä sekä sen menettämisen pelon, ja sittemmin pelkojen toteutumisen, tuomaa onttoutta. Poikien välinen ystävyys kuvataan pyhempänä kuin sukupuolten välinen rakkaus. Ystävyyden menettäminen on aivan toista kuin (merkityksettömien) rakkaussuhteiden harmaisiin aamuihin väljähtäminen. Yksi lähtee Amerikkaan ja toinen ajautuu huonoille teille. Jäljelle jää vain Samuel ja Samuelin rinnalle Elsa, jonka heikkous tätä alati ahdistaa.

Elsan ruumis värisee hänen sylissään, se on yhtä avuton kuin perhosen ruumis olisi, jos se olisi tuossa hänen tilallaan (huom, tämä ärsyttää Samuelia). Elsan elämä kestää ehkä vähän kauemmin, kaikki tapahtuu hänessä vähän hitaammin, hän saa kokea enemmän iloa, mutta myöskin enemmän kärsimyksiä. Muuta eroa ei heissä ole.

Teoksen lämminhenkisin side on lopulta Samuelin suhde äitiinsä, vaikka poika ja äiti jäävät lopultakin vieraaksi toisilleen. Heidän tehtävänsä on vain astella toisen elämänkuohujen tai arkisten askareiden läpi, piipahtaa niissä kuin varkain. Äidin kautta kirjaan löytävät tiensä myös sen lämminhenkisimmät kohtaukset, kuten naapurin leskirouvan syntymäpäivien kuvaus.

Hyvät ystävät, hän sanoo, – en tiedä, tuliko tämä kahvi nyt oikein hyvää, mutta tehkää niin hyvin ja maistakaa. Kahvipannu hiukan tärisee hänen käsissään. – Ja maistakaa myöskin pullaa, ilman pullaa te ette saa juoda kahvia… Lapset myöskin ovat ansainneet osansa, jokaiselle on täällä omat kuppinsa. – Kiitos, kiitos, sanovat vaimot, lapset ovat hiljaa kuin kirkossa. Saattaa hyvin kuvitella, että joku on nyt täyttänyt kuusikymmentä vuotta.

Köyhät lesket lapsineen hakevat turvaa toisistaan, hyväksyvät luonnollisesti toisensa. Sairaudet nujertavat tasaantuneemman elämän myötä haurastuneet herkänvahvat naiset, joiden ei enää tarvitse joka hetki taistella. Kahvittelukohtaus muistuttaa kirjoitustyyliltään lastenkirjatekstistä, vanhojen aapisten lapsekkaasta, mutta hurmaavasta kielestä. Kesäpäivistä mummun mökillä, jossa lueskelin kuluneita ja päälleväritettyjä menneiden vuosikymmenten koulukirjoja.

aarrekirjasto-ja-tehtaan-varjossa.jpg

Elämästä ja olemisesta

Kirjoissa käytetty tyyli on tietysti osa aikaansa, mutta Tehtaan varjossa -teoksessa on monenlaisia kuvailutapoja. Siinä liikutaan pohdiskelevuudesta hyvin syvälle filosofointiin ja kepeästä arjen kuvauksesta tehdaskuvausten raskaaseen synkkyyteen.

Elämä on kuin filmi, joka pysäytetään väärissä kohdissa ja jonka kelausta kiihdytetään onnen hetkellä. Ja ihminen elämän tyrskyissä riepoteltava nukke.

Mutta elämä menee alati eteenpäin. Se ei pysähdy hetkeksikään miettimään, miten jonkun Samuelin asiat olisi järjestettävä, että tämä tuntisi olonsa hyväksi täällä maailmassa. Pääasia on, että tuo Samuelkin kulkee mukana, kulkekoon miten kulkee.

[…]

Niinkö vähän sitten onkin ihminen? Elämä näyttää olevan täynnä kysymyksiä, vastaamattomia kysymyksiä. Samuelin on nyt katsottava niitä kasvoista kasvoihin, melkein joka päivä hän keksii uuden kysymyksen, mutta ei yhtään vastausta.

Ajankuvan, sisällissodan jälkivuosien ja -vuosikymmenten, lisäksi teksti ja aihevalinnat henkivät selvästi kirjoitusaikaansa, 1930-lukua. Tyyli on kyseenalaistava. Miten eroavat tehdastyöläiset murheille vähemmän alttiista rikkaammasta väestöstä, jonka elämänsisältö on muutakin kuin työtä ja sunnuntain ohilipuvia lepohetkiä? Millainen maailmankuva suomalaisen mielenmaisemassa liikkuu?

Onko Jumalaa? Poikien keskusteluissa jumaluus leimataan sellaiseksi voimaksi, joka ei jätä sijaa kysymyksille, kyseenalaistuksille, ihmettelylle ja elämänpohdinnoille. Jumala olemassaolollaan nimittäin itsessään selittäisi kaiken.

Onko moraalia, onko tasa-arvoa olemassakaan? Samuelin serkun Pekka Valveen esittämä poliittinen ja yhteiskunnallinen kritiikki tuntuu osittain irralliselta, vaikka sisällissodan jälkimainingeissa tasa-arvon puuttuminen onkin luonnollinen teema. Samuelin hahmon elämää koskettavat kuitenkin paljon enemmän monet muut tekijät. Isän epäreilun kuoleman varjo toki lankeaa hänen katkeavaan lapsuuteensa ja sitä myötä ehkä kaikkeen, koko elämään. Apaattinen suru heijastuu Samuelin elämänvalintoihin, onpa hän seuraavassa sitten lukijan mielestä oikeamielinen vai menneeseen jähmettynyt:

Hänelle tuottaa salaista tyydytystä ajatus, että hänen on todellakin onnistunut elää nämä vuodet tekemättä mitään aineellisten etujensa turvaamiseksi. Se erottaa hänet ratkaisevasti kaikista muista ihmisistä. Tosin hän ei enää uskalla sanoa, että olisi yrittänyt kasvattaa itsestään ihmistä (mm. lukemalla kirjoja, huom), mutta hän voi kuitenkin tyydytyksekseen todeta, ettei ole yhtynyt tuohon hirvittävään kilpajuoksuun ”hyvinvoinnin” perässä.

Teoksessa vallitseva nuoruuden melankolia ja turhautuneisuus heijastavat kenties laaja-alaisempaa surua yhteiskunnan epäkohtien edessä. Sellaisten epäkohtien, jotka ovat läsnä myös kirjoitusvuoden 1932 todellisuudessa, ja tietyssä mielessä vieläkin.

Millainen huone? Täällä muuttuu ihmisen tragiikka yht’äkkiä alaluokkalaisen, työnorjan, köyhyyden tragiikaksi. Millainen huone? Sukkia kuivumassa hella täynnä, työvaatteita myttyihin käärittyinä joka nurkassa, ilmassa ahdistava hien haju. Tuolla nukkuvat veljet kietoutuneina toisiinsa, ähkien, raskaasti hengittäen. He ovat kasvaneet jo suuremmiksi kuin heidän sänkynsä on sallinut. Tuossa nukkuvat äiti ja sisar, peitto on valunut syrjään heidän yltään. Äidin kuihtuneet hiukset leviävät tyynylle kuin kimppu kuolleita jouhia. Kaulasuonet pingoittuvat korkealle esiin ryppyisestä kaulasta, likaisen paidan raosta näkyy osa kuihtunutta rintaa.

Samuel riisuutuu, hän on taas yksin. Pöydällä on kirja, tieteellinen kirja, tässä huoneessa ei ole tilaa unelmille. Elämä ei ole enää metafyysillinen, vaan sosiaalinen ongelma: kuinka hän jaksaa aamulla nousta työhön.

Ihmiset ovat kovin samanlaisia, maisemat, päivärytmit, toimeentulon takkuisuus ja raskaat murheet.


Tehtaan varjossa on ilmestynyt WSOY:n kustantamana vuonna 1932.

Kaksi kehuttua: Oneiron ja Huone

IMG_20160901_101807397_HDRSyksy humisee seinissä. Korvissa humisevat rytmikkäät tanssimusiikit. Hyllyllä kutsuvat kirjakasat, joille aurinko vielä heittää rohkaisevia säteitään. Viime aikoina olen vastannut kutsuun ihan kiitettävissä määrin. Ilahduin, kun äkkäsin Laura Lindstedtin Oneironin (Teos 2015) henkilökunnan suosittelemien kirjojen joukosta. En kyllä pidä tästä kirjasta, mutta pitäähän se lukea, ajattelin. Aika paksukin. Kuulemma kieleltään vähän roisi, muistelin. Ei sovi tällaiselle kauneuden ihailijalle (vaikka maailman nurjia silmukoita en pyrikään vähättelemään).

Oneiron kuitenkin yllätti minut, vaivihkaa. Nämä elämän ja kuoleman välitilassa, valkoisessa tyhjyydessä kulkevat ja kieppuvat naiset ottivat minut vaatteistaan rakentamaansa kotiin ja jakoivat elämäntarinansa. Jaksoin kiinnostua, hamusin jopa lisää. Tietää, kuinka ihmiset päätyvät loppuunsa. Millaisia hetkessä oikeaksi tuntemiaan valintoja he tekevät. Sellaisiakin, jotka johtavat henkilökohtaiseen tuhoon. Lohdullinen ystäväparvi, joka koostuu aivan erilaisista ihmisistä. Yhteinen kieli löytyy eleistä, sitten ymmärryksestä, joka kasvaa universaaliksi. Tarina kietoutuu myös erilaisiin kuolemakäsityksiin, jotka kumpuavat filosofiasta (tai oikeammin filosofioista) ja uskonnosta, elämänkatsomuksesta, kokemuksesta, itseensä uskomisesta ja uskomatta olemisesta.

Oneiron on lähes yhtä paljon tietokirja kuin romaani. Se avaa juutalaisuuden ja anoreksian yhteyksiä, mutta kertoo yhtä lailla siitä, kuinka tärkeä räväyttävä peruukki voi olla elämänsä jo menettäneelle. Ja naiseutta, sitä lähestytään kaikenlaisissa muodoissa. Olla nuori, vanha, kaunis, rujo, oppinut, köyhän kyläyhteisön nainen. Ja miten erilaisilla tavoilla naiseus, ihmisyys, näyttäytyy kuoleman edessä. ****

Toinen juuri luettu, Emma Donoghuen Huone (Tammi 2012), kosketti myös sydänjuuriani, mutta se taas ei yllättänyt ollenkaan. Tarina siepatusta äidistä ja hänen vankeudessa synnyttämästään pojasta on jo lähtökohtaisesti ahdistavan kiinnostava. Aihe itsessäänkään ei ole se tavanomaisin tai käsitellyin, mutta mielenkiintoisemmaksi yhä romaanin tekee se, että se on kirjoitettu Jack-pojan suulla. Yllättävää ei myöskään ole se, että filmiteollisuus on jo tarttunut menestysromaaniin. Siksi itsekin nappasin taannoin kirjakaupan alesta tämän näyttelijöin kuvitetun pokkariversion.

Pieni määrä neliöitä, rajattu määrä valoa, televisioystävät, sängynaluskäärme, juoksurata, keinutuoli ja kylpyamme. Kaikki, koko hänen tuntemansa todellisuus. Pienessä pojassa ripaus aikuisuutta, ripauksempi supermiestä, koko taikinallinen lapsenuskoa ja hämmästystä. Ulkopuolella mielikuvitusmaailma.

Jos ainoa tunnettu koti on painajainen, miten suhtautua tuntemattomaan, jota kaikki muut pitävät oikeana, normaalina, onnellisena paikkana? Hämmästyttävän tarkkanäköisesti kirjattuja uuteen paiskatuksi tulevan pikkupojan tunteita ja ajatuksia. Ahmimalla luettu romaani. ****

Tästä kirkkain mielin ja silmin kohti Porin Kirjojen yötä ja edessä häämöttäviä Turun Kirjamessuja (ohjelma on jo julki). Onnellista hiipivää syksyä rakkaat lukijat!

Aikuisten satukirja

Kuva: Atena
Kuva: Atena

Aika pysähtyy ja käy kiinni sellaiseen, millä on voimaa vastustaa arjen alituisia menoja ja paluita, avaamisia ja sulkemisia. Sellaisia ovat hylätyt kirjat, kaatopaikalle kulkeutumista odottavat huonekalut, kellastuneet kauluspaidat, kärjestään kuluneet nahkakengät, mustuneet valokuvakehykset ja hiihtopalkintolusikat.

Vietän toisinaan hartaita hetkiä vain silmäilemällä kirjaston hyllyjä. Välillä poimin käteeni kiinnostavan otsikon, hämmentävän värisen selkämyksen tai suosikkikirjailijani kauan sitten kirjoittaman teoksen, josta en ole kuullutkaan. Siis sellaisen kirjan, joka ei (useinkaan) ole palautettujen hyllyssä tai henkilökunnan suosittelemien teosten joukossa.

Tiina Piilolan Mahdollisten maailmojen paikka (Atena Kustannus 2010) kiinnitti huomioni otsikollaan. Mieleen tulivat yliopiston hupaisat filosofian tunnit, ystävyys, toki myös elämän lukemattomien avautuvien ja sulkeutuvien ovien kirjo. Erilaiset vääntyneet, rikkoutuneet ja kiiltävät, omalaatuiset ovenkahvat.

Piilolankin mielikuvitusmaailmat ovat tunteiden ja kohtaloiden kirjo. Päähenkilö Kaari perii mökin syrjäisestä Piiloperän kylästä, joen rannalta. Lapsuutensa paikkaan palaavana naisena hän, hetkellisistä erakoitumispyrkimyksistään huolimatta, kohtaa sekä menneisyytensä että nykyisyyden, omia tarinoitaan kantavat naapurit. Lapsuuskesien mummola, ennen sukuriitoja, jotka repivät Kaarin irti joenuomajuuriltaan. Kaupungissa, toisessa tarinassa, etäiseltä tuntuva Aapo. Joella kaikki on vieläkin toisenlaista. Luontokin näyttää erikoiset voimansa. Nuput nousevat lumen keskeltä. Linnut lentävät rappusille kuolemaan. Joenreunan kivellä istuessa voi ajautua toisten ihmisten reitille.

Mutta ei tämä ole pelkästään, tai välttämättä edes eniten, Kaarin tarina. Erilaisten maailmojen yhteydet ovat välillä hyvin hapuilevia. Tuntuu, että nämä ihmiset osaisivat kyllä käydä omaakin polkuaan. Risteyksessä ei välttämättä kohdattaisi. Mutta tässä kirjassa onkin kysymys mahdollisuuksista, mahdollisista kohtaamisista. Mitä jos -hetkistä, joihin Piilolan luoma miljöö rauhallisessa keinunnassaan sopii mainiosti. Sekä kerrontatapa että kieli ovat hyvällä tavalla omaperäisiä. Realismi on sopivan etäällä. Välillä ajaudutaan syvälle filosofiseen pohdintaan, mutta pääasiassa liikutaan arjessa, jonka sisällöt tosin ovat alati hieman taianomaisia. Ikään kuin tämän maailman näkyvien kerrosten vieressä.

Yllätyinkö positiivisesti tästä itselleni tuntemattomasta romaanista? Kyllä. Suosittelen kaikille haaveilijoille ja niille, jotka näkevät mustan ja valkoisen välistä harmaat. Niille, jotka tietävät, että voi olla muutakin.

Kun pään haltija aloitti koulun, järvenpohjaa alettiin ruopata ja kaikki, mille ei löytynyt nimeä, heitettiin menemään.

Jos kiinnostuit, niin tälle on olemassa alkuosa, Kaarin varhaisteiniajan kuvaus Alkuvedet (Atena Kustannus 2006).

From Prague with Love

Kuva: WSOY
Kuva: WSOY

Niin kauan kuin ihmiset ovat nuoria ja heidän elämänsä sävellys on edennyt vasta ensimmäiset tahtinsa, he voivat luoda sen yhdessä ja vaihtaa keskenään aiheita (…). Mutta jos he kohtaavat toisensa vanhempina, heidän sävellyksensä on lähes valmis, ja jokainen sana, jokainen esine merkitsee kummankin sävellyksessä eri asiaa.

Harvoin sitä on lukenut mitään niin hämmentävää kuin Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys (WSOY 2010, alun perin julkaistu vuonna 1983). Tämä on tarina, jossa yhdistyvät niin sekalaiset elementit, että pienestä lukijasta tuntuu kuin hän olisi tipahtanut kiikkerästä puusta. Toisaalta, kun nyt asiaa ajattelee, niin kaksi teoksen tärkeintä elementtiä ovat oikeastaan lopulta samasta puusta (ei sieltä, josta tipahdettiin): rakkaus ja filosofia.

Lue lisää