Kaksi kehuttua: Oneiron ja Huone

IMG_20160901_101807397_HDRSyksy humisee seinissä. Korvissa humisevat rytmikkäät tanssimusiikit. Hyllyllä kutsuvat kirjakasat, joille aurinko vielä heittää rohkaisevia säteitään. Viime aikoina olen vastannut kutsuun ihan kiitettävissä määrin. Ilahduin, kun äkkäsin Laura Lindstedtin Oneironin (Teos 2015) henkilökunnan suosittelemien kirjojen joukosta. En kyllä pidä tästä kirjasta, mutta pitäähän se lukea, ajattelin. Aika paksukin. Kuulemma kieleltään vähän roisi, muistelin. Ei sovi tällaiselle kauneuden ihailijalle (vaikka maailman nurjia silmukoita en pyrikään vähättelemään).

Oneiron kuitenkin yllätti minut, vaivihkaa. Nämä elämän ja kuoleman välitilassa, valkoisessa tyhjyydessä kulkevat ja kieppuvat naiset ottivat minut vaatteistaan rakentamaansa kotiin ja jakoivat elämäntarinansa. Jaksoin kiinnostua, hamusin jopa lisää. Tietää, kuinka ihmiset päätyvät loppuunsa. Millaisia hetkessä oikeaksi tuntemiaan valintoja he tekevät. Sellaisiakin, jotka johtavat henkilökohtaiseen tuhoon. Lohdullinen ystäväparvi, joka koostuu aivan erilaisista ihmisistä. Yhteinen kieli löytyy eleistä, sitten ymmärryksestä, joka kasvaa universaaliksi. Tarina kietoutuu myös erilaisiin kuolemakäsityksiin, jotka kumpuavat filosofiasta (tai oikeammin filosofioista) ja uskonnosta, elämänkatsomuksesta, kokemuksesta, itseensä uskomisesta ja uskomatta olemisesta.

Oneiron on lähes yhtä paljon tietokirja kuin romaani. Se avaa juutalaisuuden ja anoreksian yhteyksiä, mutta kertoo yhtä lailla siitä, kuinka tärkeä räväyttävä peruukki voi olla elämänsä jo menettäneelle. Ja naiseutta, sitä lähestytään kaikenlaisissa muodoissa. Olla nuori, vanha, kaunis, rujo, oppinut, köyhän kyläyhteisön nainen. Ja miten erilaisilla tavoilla naiseus, ihmisyys, näyttäytyy kuoleman edessä. ****

Toinen juuri luettu, Emma Donoghuen Huone (Tammi 2012), kosketti myös sydänjuuriani, mutta se taas ei yllättänyt ollenkaan. Tarina siepatusta äidistä ja hänen vankeudessa synnyttämästään pojasta on jo lähtökohtaisesti ahdistavan kiinnostava. Aihe itsessäänkään ei ole se tavanomaisin tai käsitellyin, mutta mielenkiintoisemmaksi yhä romaanin tekee se, että se on kirjoitettu Jack-pojan suulla. Yllättävää ei myöskään ole se, että filmiteollisuus on jo tarttunut menestysromaaniin. Siksi itsekin nappasin taannoin kirjakaupan alesta tämän näyttelijöin kuvitetun pokkariversion.

Pieni määrä neliöitä, rajattu määrä valoa, televisioystävät, sängynaluskäärme, juoksurata, keinutuoli ja kylpyamme. Kaikki, koko hänen tuntemansa todellisuus. Pienessä pojassa ripaus aikuisuutta, ripauksempi supermiestä, koko taikinallinen lapsenuskoa ja hämmästystä. Ulkopuolella mielikuvitusmaailma.

Jos ainoa tunnettu koti on painajainen, miten suhtautua tuntemattomaan, jota kaikki muut pitävät oikeana, normaalina, onnellisena paikkana? Hämmästyttävän tarkkanäköisesti kirjattuja uuteen paiskatuksi tulevan pikkupojan tunteita ja ajatuksia. Ahmimalla luettu romaani. ****

Tästä kirkkain mielin ja silmin kohti Porin Kirjojen yötä ja edessä häämöttäviä Turun Kirjamessuja (ohjelma on jo julki). Onnellista hiipivää syksyä rakkaat lukijat!

Mainokset

Aikuisten satukirja

Kuva: Atena
Kuva: Atena

Aika pysähtyy ja käy kiinni sellaiseen, millä on voimaa vastustaa arjen alituisia menoja ja paluita, avaamisia ja sulkemisia. Sellaisia ovat hylätyt kirjat, kaatopaikalle kulkeutumista odottavat huonekalut, kellastuneet kauluspaidat, kärjestään kuluneet nahkakengät, mustuneet valokuvakehykset ja hiihtopalkintolusikat.

Vietän toisinaan hartaita hetkiä vain silmäilemällä kirjaston hyllyjä. Välillä poimin käteeni kiinnostavan otsikon, hämmentävän värisen selkämyksen tai suosikkikirjailijani kauan sitten kirjoittaman teoksen, josta en ole kuullutkaan. Siis sellaisen kirjan, joka ei (useinkaan) ole palautettujen hyllyssä tai henkilökunnan suosittelemien teosten joukossa.

Tiina Piilolan Mahdollisten maailmojen paikka (Atena Kustannus 2010) kiinnitti huomioni otsikollaan. Mieleen tulivat yliopiston hupaisat filosofian tunnit, ystävyys, toki myös elämän lukemattomien avautuvien ja sulkeutuvien ovien kirjo. Erilaiset vääntyneet, rikkoutuneet ja kiiltävät, omalaatuiset ovenkahvat.

Piilolankin mielikuvitusmaailmat ovat tunteiden ja kohtaloiden kirjo. Päähenkilö Kaari perii mökin syrjäisestä Piiloperän kylästä, joen rannalta. Lapsuutensa paikkaan palaavana naisena hän, hetkellisistä erakoitumispyrkimyksistään huolimatta, kohtaa sekä menneisyytensä että nykyisyyden, omia tarinoitaan kantavat naapurit. Lapsuuskesien mummola, ennen sukuriitoja, jotka repivät Kaarin irti joenuomajuuriltaan. Kaupungissa, toisessa tarinassa, etäiseltä tuntuva Aapo. Joella kaikki on vieläkin toisenlaista. Luontokin näyttää erikoiset voimansa. Nuput nousevat lumen keskeltä. Linnut lentävät rappusille kuolemaan. Joenreunan kivellä istuessa voi ajautua toisten ihmisten reitille.

Mutta ei tämä ole pelkästään, tai välttämättä edes eniten, Kaarin tarina. Erilaisten maailmojen yhteydet ovat välillä hyvin hapuilevia. Tuntuu, että nämä ihmiset osaisivat kyllä käydä omaakin polkuaan. Risteyksessä ei välttämättä kohdattaisi. Mutta tässä kirjassa onkin kysymys mahdollisuuksista, mahdollisista kohtaamisista. Mitä jos -hetkistä, joihin Piilolan luoma miljöö rauhallisessa keinunnassaan sopii mainiosti. Sekä kerrontatapa että kieli ovat hyvällä tavalla omaperäisiä. Realismi on sopivan etäällä. Välillä ajaudutaan syvälle filosofiseen pohdintaan, mutta pääasiassa liikutaan arjessa, jonka sisällöt tosin ovat alati hieman taianomaisia. Ikään kuin tämän maailman näkyvien kerrosten vieressä.

Yllätyinkö positiivisesti tästä itselleni tuntemattomasta romaanista? Kyllä. Suosittelen kaikille haaveilijoille ja niille, jotka näkevät mustan ja valkoisen välistä harmaat. Niille, jotka tietävät, että voi olla muutakin.

Kun pään haltija aloitti koulun, järvenpohjaa alettiin ruopata ja kaikki, mille ei löytynyt nimeä, heitettiin menemään.

Jos kiinnostuit, niin tälle on olemassa alkuosa, Kaarin varhaisteiniajan kuvaus Alkuvedet (Atena Kustannus 2006).

From Prague with Love

Kuva: WSOY
Kuva: WSOY

Niin kauan kuin ihmiset ovat nuoria ja heidän elämänsä sävellys on edennyt vasta ensimmäiset tahtinsa, he voivat luoda sen yhdessä ja vaihtaa keskenään aiheita (…). Mutta jos he kohtaavat toisensa vanhempina, heidän sävellyksensä on lähes valmis, ja jokainen sana, jokainen esine merkitsee kummankin sävellyksessä eri asiaa.

Harvoin sitä on lukenut mitään niin hämmentävää kuin Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys (WSOY 2010, alun perin julkaistu vuonna 1983). Tämä on tarina, jossa yhdistyvät niin sekalaiset elementit, että pienestä lukijasta tuntuu kuin hän olisi tipahtanut kiikkerästä puusta. Toisaalta, kun nyt asiaa ajattelee, niin kaksi teoksen tärkeintä elementtiä ovat oikeastaan lopulta samasta puusta (ei sieltä, josta tipahdettiin): rakkaus ja filosofia.

Lue lisää