Heinissä kahahtaa hiljaisuus

9789510403839_frontcover_final_small
Kuva: WSOY

Jokaisessa suvussa on jonkinlainen matriarkka tai patriarkka, jonka sana, jopa henki, hallitsee hänen eläessään – ja kuoltuaankin. On kostoa hautovia veljenpoikia, joka viikko uuteen mieheen haksahtavia sisarentyttäriä, jurottavia serkkuja, jotka istuvat kiusallisen hiljaa sukujuhlissa. Miehiä, jotka ovat käyneet lähteäkseen kohta ja jättääkseen tyhjyyttä. Naisia, joiden jäinen olemus vainoaa lapsia öisin. Ja toki on myös lämminkätisiä täti-ihmisiä, hyväntahtoisuus perässään lepattaen. Jokaisella ehkä monta erilaista roolia – sukurooli, työrooli, ystäväsuhdekahvittelurooli, lakananheiluttelurooli, kokkikurssiharrastusryhmärooli. Sitten on jonkinlainen sukutalo, perintötila tai ehkä jopa kartano, jossa joku asuu, yksi haluaisi asua (teoriassa, jos ei olisi kiinni kaupunkilatte-elämässään), toinen havittelee osinkoa mahdollisista myyntirahoista, kolmas on sitä mieltä, että koko myyntipotin pitäisi kuulua hänelle. Kesäjuhlissa kaikki nämä kohtaavat ja hymyilevät herttaisesti, kyräilevät sitten salaa tyhjentämättömän huusin takaa.

Tällaista juuri on niskavuorimainen maisema Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön (WSOY, 2014) -romaanissa. Lujankarhea Asta-täti asuu ja vartioi Niityn metsätilaa. Häneen on jättänyt jälkensä äidittömyys ja hänen nykyisyyttään häiritsevät piipahtelevat sukulaistytöt lapsineen sekä oman pojan tuore heila. Menneisyydessä Elsin sielu on synnytyksenjälkeisen turtuneisuuden musta. Tulevaisuudessa Jukka haluaisi hankkia tyttärelleen suurempia elämyksiä, tai todellisuudessa itselleen heijastuksia tyttären ilosta. Kirjallisuuspiiriä vetävä Teresa elää suhteessa odottaen jo seuraavaa, parempaa, tilalle. Sisarukset Riikka ja Hanna ymmärtävät toisiaan ehkä koko ajan vähemmän. Onnenhetket ovat jonnekin kadonneet, mutta niiden muisto tekee haikeudesta kaksinkertaisen.

Luin hiljattain, että Suomessa ei kirjoiteta tavallisista, onnellisista perheistä. Eikö sellaisia sitten ole? Tätä tosiaan tulee miettineeksi, kun lukee suomalaisia romaaneja. Historiallisissa romaaneissa eletään sotaa, kaihotaan kotirintamalla, kuollaan taisteluissa, urhoollisesti, mutta kuitenkin vähän kituen. Nykypäivää kuvaavissa romaaneissa on kaiken runnovia sukusalaisuuksia, kaunaa, eroja, kaunaisia eroja, kaihoa eroamiseen, väkivaltaa, mielenterveysongelmia ja surua. Jokaisesta suvusta löytynee vähintäänkin yhtä näistä, mutta entä ilo? Entä lempeät pannukakuntuoksuiset sunnuntait, entä kesäyöt paljain varpain? Sellaiset yöt, joiden seurauksena ei synny ei-toivottuja lapsia tai hirttosilmukoita ulkorakennuksiin. Yöt, joista syntyy niittykukkaisia juhannusunia ja mansikkamuistoja lapsuudesta turvaamaan aikuisuuden haasteita, aikuisuudessa herttaisia kosintoja, vanhenemista rakkaan kanssa, sairauksien selättämistä ja naapurin koiran iloista hännänheilutusta sen oikaistessa pihan yli.

Silti myös minun (toki nyt hiukan väsyneeseen, mutta) unelmoivaan ja kauneutta näkevään, melko onnelliseen mieleeni vetoavat tällaiset traagiset sukutarinat, joissa jokainen eri kertojanäänellä kerrottu luku avaa kokonaisuutta hiukan lisää. Loppu ei tuo ratkaisua. Henkilöt jäävät hiukan tyhjänpäälle arpomaan kohtaloaan. Lukija jää miettimään, oppivatko he ollenkaan, saavatko muutettua kaunaista, salaisuuksia kantavaa elämäänsä toiseen suuntaan. Kieli ihastuttaa, synnytyksenjälkeisen masennuksen kuvaus vavahduttaa. Ihmisten raakuus ja ilkeyksiin kykenevyys jättää sydämeen ikävänkalvavan tunteen.

Mainokset

Haavemaata ei pölystä loihdita – Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa, Kirjojen Suomi

 

kirjablogit_vaaka

Osallistun kirjablogistina Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa -romaanilla. Hankkeen tavoitteena on tutkia sitä, millainen kuva satavuotiaasta Suomesta välittyy itsenäisyyden ajan kaunokirjallisuudesta. Tarkoituksena on myös tarkastella sitä, kuinka maamme on sadan vuoden aikana muuttunut – vai onko?

Tehtaan varjossa
Kuva: Kirjasampo

Niin, saat ehkä kokea, että elämä ei ole runo, se on vain kokoelma velvollisuuksia. Omaksi onneksesi voisit niitä ajatella.

Nimet sivuilla ovat sellaisia, jotka ovat nykyäänkin muotia. Eliisa, Samuel, Eemil, Elsa. Ihmiset sen sijaan ovat kovin erilaisia, maisemat, päivärytmit, toimeentulon takkuisuus ja raskaat murheet.

Sisällissodan punaiset olot sairastuttavat ja lopulta tappavat työläisperheen isän. Vanhimman pojan, Samuelin, tehtäväksi ja kunnia-asiaksikin jää huolehtia äidistään ja sisaruksistaan. Tehdas tarjoaa mahdollisuuden, mutta myös elämää näivettävän, jokapäiväisen ja ankean miljöön.

Lohtuna ovat nuoruuden vimma ja rakkaudet, joiksi haavekuvat eivät uskalla muuttua.

Hän tuntee jo sanan rakkaus, hän on lukenut siitä ja uneksinutkin siitä. Mutta tätä se ei ole, se on palvontaa, se on sitä, millä rakastetaan enkeleitä.

Ystävyydestä ja rakkaudesta

Ystävät löytyvät naapureiden pojista, jotka hekin Samuelin lailla pakenevat elämäänsä kirjojen maailmoihin. Hekin uneksivat hyvin vaatimattomista ihmeistä, oman todellisuuden rajojen venyttämisestä, vieraista paikoista, toisenlaisista aamuista. Kokeilevat humaltumisen antamaa unohdusta, jota teoksessa vuoroin ylistetään, vuoroin kortinpeluun ohella paheksutaan.

Tänä iltana he valitsevat palokunnantalon. Mutta ottavatko he myöskin ryypyn, siitä kannattaa keskustella. Tosin maassa on kieltolaki, mutta kuka siitä välittää? Ilman ryyppyä sen sijaan näyttää olevan vaikea pujahtaa tämän elämän läpi. Se on myöskin eräs ovi elämään. Ja mitä kaikkea se saattaakaan tarjota nuoruuden heräävälle elämäntuskalle. Mehän elämme täällä vain aikamme, elämme puutteessa ja kurjuudessa, työn- ja ruoanhankinnan orjuudessa, vääryyden ja sorron keskellä, ja elämä ei suinkaan kestä ikuisesti, päinvastoin se näyttää kuluvan liiankin nopeasti. Miksi emme siis kerrankin iloitsisi?

Teos onkin parhaimmillaan kuvatessaan ystävyyttä sekä sen menettämisen pelon, ja sittemmin pelkojen toteutumisen, tuomaa onttoutta. Poikien välinen ystävyys kuvataan pyhempänä kuin sukupuolten välinen rakkaus. Ystävyyden menettäminen on aivan toista kuin (merkityksettömien) rakkaussuhteiden harmaisiin aamuihin väljähtäminen. Yksi lähtee Amerikkaan ja toinen ajautuu huonoille teille. Jäljelle jää vain Samuel ja Samuelin rinnalle Elsa, jonka heikkous tätä alati ahdistaa.

Elsan ruumis värisee hänen sylissään, se on yhtä avuton kuin perhosen ruumis olisi, jos se olisi tuossa hänen tilallaan (huom, tämä ärsyttää Samuelia). Elsan elämä kestää ehkä vähän kauemmin, kaikki tapahtuu hänessä vähän hitaammin, hän saa kokea enemmän iloa, mutta myöskin enemmän kärsimyksiä. Muuta eroa ei heissä ole.

Teoksen lämminhenkisin side on lopulta Samuelin suhde äitiinsä, vaikka poika ja äiti jäävät lopultakin vieraaksi toisilleen. Heidän tehtävänsä on vain astella toisen elämänkuohujen tai arkisten askareiden läpi, piipahtaa niissä kuin varkain. Äidin kautta kirjaan löytävät tiensä myös sen lämminhenkisimmät kohtaukset, kuten naapurin leskirouvan syntymäpäivien kuvaus.

Hyvät ystävät, hän sanoo, – en tiedä, tuliko tämä kahvi nyt oikein hyvää, mutta tehkää niin hyvin ja maistakaa. Kahvipannu hiukan tärisee hänen käsissään. – Ja maistakaa myöskin pullaa, ilman pullaa te ette saa juoda kahvia… Lapset myöskin ovat ansainneet osansa, jokaiselle on täällä omat kuppinsa. – Kiitos, kiitos, sanovat vaimot, lapset ovat hiljaa kuin kirkossa. Saattaa hyvin kuvitella, että joku on nyt täyttänyt kuusikymmentä vuotta.

Köyhät lesket lapsineen hakevat turvaa toisistaan, hyväksyvät luonnollisesti toisensa. Sairaudet nujertavat tasaantuneemman elämän myötä haurastuneet herkänvahvat naiset, joiden ei enää tarvitse joka hetki taistella. Kahvittelukohtaus muistuttaa kirjoitustyyliltään lastenkirjatekstistä, vanhojen aapisten lapsekkaasta, mutta hurmaavasta kielestä. Kesäpäivistä mummun mökillä, jossa lueskelin kuluneita ja päälleväritettyjä menneiden vuosikymmenten koulukirjoja.

aarrekirjasto-ja-tehtaan-varjossa.jpg

Elämästä ja olemisesta

Kirjoissa käytetty tyyli on tietysti osa aikaansa, mutta Tehtaan varjossa -teoksessa on monenlaisia kuvailutapoja. Siinä liikutaan pohdiskelevuudesta hyvin syvälle filosofointiin ja kepeästä arjen kuvauksesta tehdaskuvausten raskaaseen synkkyyteen.

Elämä on kuin filmi, joka pysäytetään väärissä kohdissa ja jonka kelausta kiihdytetään onnen hetkellä. Ja ihminen elämän tyrskyissä riepoteltava nukke.

Mutta elämä menee alati eteenpäin. Se ei pysähdy hetkeksikään miettimään, miten jonkun Samuelin asiat olisi järjestettävä, että tämä tuntisi olonsa hyväksi täällä maailmassa. Pääasia on, että tuo Samuelkin kulkee mukana, kulkekoon miten kulkee.

[…]

Niinkö vähän sitten onkin ihminen? Elämä näyttää olevan täynnä kysymyksiä, vastaamattomia kysymyksiä. Samuelin on nyt katsottava niitä kasvoista kasvoihin, melkein joka päivä hän keksii uuden kysymyksen, mutta ei yhtään vastausta.

Ajankuvan, sisällissodan jälkivuosien ja -vuosikymmenten, lisäksi teksti ja aihevalinnat henkivät selvästi kirjoitusaikaansa, 1930-lukua. Tyyli on kyseenalaistava. Miten eroavat tehdastyöläiset murheille vähemmän alttiista rikkaammasta väestöstä, jonka elämänsisältö on muutakin kuin työtä ja sunnuntain ohilipuvia lepohetkiä? Millainen maailmankuva suomalaisen mielenmaisemassa liikkuu?

Onko Jumalaa? Poikien keskusteluissa jumaluus leimataan sellaiseksi voimaksi, joka ei jätä sijaa kysymyksille, kyseenalaistuksille, ihmettelylle ja elämänpohdinnoille. Jumala olemassaolollaan nimittäin itsessään selittäisi kaiken.

Onko moraalia, onko tasa-arvoa olemassakaan? Samuelin serkun Pekka Valveen esittämä poliittinen ja yhteiskunnallinen kritiikki tuntuu osittain irralliselta, vaikka sisällissodan jälkimainingeissa tasa-arvon puuttuminen onkin luonnollinen teema. Samuelin hahmon elämää koskettavat kuitenkin paljon enemmän monet muut tekijät. Isän epäreilun kuoleman varjo toki lankeaa hänen katkeavaan lapsuuteensa ja sitä myötä ehkä kaikkeen, koko elämään. Apaattinen suru heijastuu Samuelin elämänvalintoihin, onpa hän seuraavassa sitten lukijan mielestä oikeamielinen vai menneeseen jähmettynyt:

Hänelle tuottaa salaista tyydytystä ajatus, että hänen on todellakin onnistunut elää nämä vuodet tekemättä mitään aineellisten etujensa turvaamiseksi. Se erottaa hänet ratkaisevasti kaikista muista ihmisistä. Tosin hän ei enää uskalla sanoa, että olisi yrittänyt kasvattaa itsestään ihmistä (mm. lukemalla kirjoja, huom), mutta hän voi kuitenkin tyydytyksekseen todeta, ettei ole yhtynyt tuohon hirvittävään kilpajuoksuun ”hyvinvoinnin” perässä.

Teoksessa vallitseva nuoruuden melankolia ja turhautuneisuus heijastavat kenties laaja-alaisempaa surua yhteiskunnan epäkohtien edessä. Sellaisten epäkohtien, jotka ovat läsnä myös kirjoitusvuoden 1932 todellisuudessa, ja tietyssä mielessä vieläkin.

Millainen huone? Täällä muuttuu ihmisen tragiikka yht’äkkiä alaluokkalaisen, työnorjan, köyhyyden tragiikaksi. Millainen huone? Sukkia kuivumassa hella täynnä, työvaatteita myttyihin käärittyinä joka nurkassa, ilmassa ahdistava hien haju. Tuolla nukkuvat veljet kietoutuneina toisiinsa, ähkien, raskaasti hengittäen. He ovat kasvaneet jo suuremmiksi kuin heidän sänkynsä on sallinut. Tuossa nukkuvat äiti ja sisar, peitto on valunut syrjään heidän yltään. Äidin kuihtuneet hiukset leviävät tyynylle kuin kimppu kuolleita jouhia. Kaulasuonet pingoittuvat korkealle esiin ryppyisestä kaulasta, likaisen paidan raosta näkyy osa kuihtunutta rintaa.

Samuel riisuutuu, hän on taas yksin. Pöydällä on kirja, tieteellinen kirja, tässä huoneessa ei ole tilaa unelmille. Elämä ei ole enää metafyysillinen, vaan sosiaalinen ongelma: kuinka hän jaksaa aamulla nousta työhön.

Ihmiset ovat kovin samanlaisia, maisemat, päivärytmit, toimeentulon takkuisuus ja raskaat murheet.


Tehtaan varjossa on ilmestynyt WSOY:n kustantamana vuonna 1932.

Veljeni vieraassa ruumiissa

Kanto, Kytömäki ja Westö

Sisällissota, kansalaissota, veljessota, kapina, vallankumous, vapaussota. Niin monta nimeä. Niin monta tulkitsijaa kuin on historiaan katsojaakin.

Kesällä voisi tietysti pieni ihminen ja positiivisia ajatuksia itselleen halajava odottava äiti lukea muutakin kuin kuolemaa ja hävitystä. Mutta luinpa kuitenkin peräkkäin kolme kirjaa, jotka käsittelevät kukin omalla tavallaan Suomen vuoden 1918 sisällissotaa, sitä ennakoivia tummiin pilviin saakka kohoavia tikapuita ja sen jälkeisiä autioita tunteita.

Kolme romaania ovat Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus, 2014), Anneli Kannon Lahtarit (Gummerus, 2017) ja Kjell Westön Missä kuljimme kerran (Otava, 2006).

Kultarinta

Ainoat murheet, joista voisin puhua, olisivat kuitenkin äidin katoaminen tuuliin ja isän eksyminen metsiin. Eivätkä ne ole mitään, koska ilman heitäkin jatkoin leivosten syömistä.

Ensimmäisenä luin erityisesti suomalaisen luonnon ja metsien kuvauksestaan ylistystä saaneen Kultarinnan. Vaikka olen syntynyt metsikön vieressä ja havupuiden tuoksu hivelee sieluani kovastikin, niin teos tuntui paikoitellen laahustavan metsäpolkuja pitkin hieman turhan verkkaista ja mutkittelevaa reittiä. Sisällissodan hipaisut ja mullistukset henkilöiden elämässä taas nappasivat otteeseensa heti. Herraskaisesti melko epäpoliittinen Erik viehättyy punaisilla kirjoituksillaan vaikuttamaan pyrkivästä metsäntajuisesta Lidiasta. Ja pääsee ylhäisestä äidinikävästään uusien ajatusten piiriin. Näkemään senkin, että ihmisten yhteiskunnallinen arvo on sattumankauppaa.

Surkein sarka on nälkää, hikeä ja tuota valkoista tahmaa, jota kesäkuumalla kertyy rehkivän suupieliin. Paras sarka on paperien selailua tammipuisen pöydän ääressä, viini-illallisia, ratsastussaappaita ja pasteijoita. Kun yhdelle saralle syntyy, sitä sitten kyntää.

Luonto yhdistää kylmänarat naisenkädet herrasmiehen sileisiin käsiin. Myöhemmin huomataan, että sisällissodan kaiut eivät jätä rauhaan tuntemattomaan lähetettyä tytärtä ja vapautensa menettänyttä isää. Tärkeänä näyttämönä on ihmisen suhde luontoon ja luonnon suhde ihmiseen. Metsien suojelemisen tarve, ja niiden ikiaikaisuus, verrattuna virheitä tekeviin ja historiaa vinoutuneisiin suuntiin kuljettaviin ihmisiin.

Erityisesti kirjan toinen, Malla-tyttären vaiheista kertova osuus, kosketti kauniilla musertavuudellaan. Väärin leikatuista ja väritetyistä kiiltokuvista tulee rovio, joka polttaa pitkäksi aikaa Mallan tulevaisuuteen näkevät silmät sokeiksi. Metsä auttaa kuitenkin Mallan isänsä tavoin uuteen alkuun karhunkämmenineen ja uusine ystävineen. Aikuisuuteen kasvaminen ja nuoren tytön ihastuksentunteet kietoutuivat kiinnostavasti yhteen sisällissodan perinnön varjossa kulkevan selviytymistarinan kanssa.

Lahtarit

Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan.

Teljän kirjallisuuspäivillä 22.10.2016 kuuntelin mm. juuri Anneli Kannon mietteitä historiallisen romaanin luonteesta. Hänen mukaansa historiassa kiinnostaa nimenomaan ihminen, ja kirjan henkilöt alkavat lopulta keskustella kirjoittajan päässä. Luomiaan henkilöitä on pakko ymmärtää, heidät pitää hyväksyä. Kirjailijan on päästävä (henkisesti) hahmojensa tasolle. Nämä hyvin muotoillut ajatukset näyttäytyvät mainiosti Kannon tekstissä. Romaani iskee suoraan sisällissodan ytimeen ja kertoo sen vaiheista moniäänisesti ja monimurteisesti, ainakin ensinäkemältä lähinnä valkoisesta näkökulmasta. Lahtarit ovat ihmisiä siinä missä taivaanrannanmaalarit, unelmoijat ja kansanparantajatkin. Jokaisella on lapsuus, omat kaarnalaivansa ja muistoissa lämpimät tai kylmät sylit.

Voittajienkin tarinat ovat usein kuolettavia. On pakotettuja, itsestään erkaantuvia, väkivallanteoistaan kauhistuneita, niistä hullaantuvia, rutinoituneita tappajia, paikalle vahingossa sattuneita. On morsiamia, jotka tahtoisivat vain minkä tahansa värisen miehensä takaisin. Mitä pitemmälle kirjaa lukee, sen selvemmäksi tulee se, että yksiväristä punaista tai valkoista harvemmin on. Halu tappaa voi olla hetkellistä kostonhimoa tai omien pelkojen ampumista toisen rintaan.

Ja entä, jos ei haluaisi olla millään puolella?

Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästään taikka ihmisiä ampuaan.

Tavalliset ihmiset tekevät poikkeusoloissa epätavallisia tekoja, jotka oikeutetaan omalla missiolla, kunniantunnolla, olemassaolon puolustuksella. Ja jossakin pihanperällä on joku itselle rakas elämässä elämäänsä. Sinne halajaa sotaan ajautuneenkin mieli:

Ne hyökkää heti varahin, kunhan päivä kalakastaa. Samaan aikaan ku äitee lähtöö askarehille. Se menöö askareskumaras pihan ylitte ja laittaa paran alle tulen navettaköökis. Itikat ammuu kun ne tuntoo jo äireen askelet. Äitee sanoo, jotta hyvää mooninkia paskahännät niinku se aina sanoo. Eikä se tierä, jotta minoon Tampereella ja punikit mun tappaa.

Kokonaisia elämiä pelkistettynä joukkohautoihin ja repeytyviin valokuviin, vaikka jossain toisessa ajassa olisi tarjolla ollut toisenlainen kohtalo.

Missä kuljimme kerran

Minä haaveilin elämästä jossa ei olisi seiniä eikä kattoa enkä saanut muuta kuin tämän saatanan suon johon upota.

Westön kerronnasta ja historiantajusta viehätyin suuresti nyt jo kolmannen kerran. Missä kuljimme kerran oli minulle ennestään tuttu tv-sarjana, jonka hahmot ja maisemat häilyivät päässäni lukiessani, tekstiä täydentävinä kuvina. Missä kuljimme kerran on usean vuosikymmenen mittainen tarina perheistä, suvuista ja kohtaloista, jotka kietoutuvat yhteen monenlaisin sitein. Keskellä seisovat sisällissota ja sen karuus vankoin saappain. Alussa yläluokan tylsistyminen vastapainona parempaa etsiville hökkelikatujen köyhille. Sodan jälkeen päiväuniin tunkeutuvat kauhukuvat. Vartalo vielä nuori, mutta henki raskas. Menneestä raskaat ovat samoilla kaduilla kulkevat askeleet, jotka viattomuudessaan eivät ymmärrä astujansa tuskia. Uusi, komea Helsinki kohoaa moraalin raunioille. Musisoiden ja ilakoiden siirrytään uuteen aikaan, jossa mennyt tosin yhä elää harvinaisen kipeinä nuotteina.

Maailma johon he olivat syntyneet oli tuhoutunut mutaan ja taistelukaasuhöyryihin jo ennen kuin heistä tuli aikuisia, heidän toverinsa oli murhattu niskalaukauksilla punaisen talven aikana, ja he itse olivat vain keskenkasvuisia poikasia etsiessään käsiinsä ja teloittaessaan maanmiehiään jotka usein olivat yhtä toivottoman nuoria hekin. Näistä asioista ei koskaan puhuttu, mutta ne olivat läsnä, uuden sukupolven maailma oli alun alkaen julma ja nopea ja illuusioita vailla.

Westön romaanin sivustaseuraajana, mutta kaiken näkevänä taustavoimana ajattelee ja kirjoittaa Ivar, joka usein havaitsee asioiden monet puolet muita paremmin. Ja jälkiviisaasti Ivar näkee myöhemmin myös aiempien vaiheiden luonteen. ”…kyse oli jokaisen ihmisen oikeudesta hituseen valoa ja hituseen arvokkuutta, oikeudesta ylpeämpään ja vähemmän vaivalloiseen elämään.” Elämään, joka ei tallentuisi vain kaartilaiskuviksi ja orvoksi jääneiden lasten kysyviksi silmiksi.

Kaikissa kolmessa romaanissa myös sisällissodan ja väkivallan vuosien naiseus näyttäytyy luontevana osana kerrontaa. Westön yläluokkainen, villin huikentelevainen Lucie on kaikkea muuta kuin Kytömäen sairauden ja menetysten näivettämä Lidia tai Kannon sulhasensa puolesta pelkäävä Helena. Naiset ovat herkkiä, kykeneviä, raa’an aggressiivisia, taipumattomia ja itsenäisiä, siinä missä miehetkin. Heidän tuntonsa ja luonteensa täydentävät kunkin romaanin moniäänisyyttä.

Ja sisällissota ja myöhempi lapualaisuus tapahtumasarjana, ajan henkenä, eteenpäin vyöryvinä, joskin takapajuisina voimina näkyvät näiden romaanien sivujuonteissa muilutushetkinä, henkilöiden valintojen ja ajatusten taustalla vaikuttavina haamuina, elämän mullistavina vuosina, joista ei ole paluuta takaisin entiseen köyhään tai rikkaaseen kotoisuuteen. Kolmikkona nämä romaanit avaavat hyvin moniulotteisen tien vaikuttavaan, mutta surulliseen suomalaisuuteen.

Arja haluaisi Helsinkiin – kirjavinkkausta 50-luvun tyyliin

Perinteistä Museoiden yötä vietettiin Porissa jälleen lauantaina 20.5. Satakunnan museo on toistaiseksi suljettuna, koska siellä rakennetaan vielä hyvän aikaa uutta perusnäyttelyä. Muut yksiköt sen sijaan tarjoilivat tähän kulttuurin superlauantaihin antoisan annoksen kaikenlaista tapahtumaa. Itse ehdin piipahtaa vain Rosenlew-museossa, jossa oli alkamassa 50-luvun kirjavinkkaus, vetäjänään kirjastomme moniosaaja Arja Palonen.

18676455_10154597473523499_835906286_o
Pääsin hyppäämään 50-luvulle yhteiskuvaan.
Toisaalta Helsinki tuntui myös pelottavalta paikalta, jossa saattoi sattua kaikenlaista ikävää, vaikka ihan murha!

Arja esiintyi yleisölle 50-luvun (olettaakseni) varhaisteinin Arjan ihanan tyttömäisessä hahmossa. Kuulijoita ja katselijoita oli sopivasti, juuri sen verran, kuin Rosenlew-museon tunnelmalliseen näyttelytilaan mahtui. Tämä siitäkin huolimatta, että televisiossa alkoi samoihin aikoihin suursuosion saanut Suomi-Ruotsi -kiekkopeli. Menneisyyden Arjaa eivät kiekkopelit kiinnostaneet, vaan hän haaveili pääsevänsä äidin kielloista huolimatta suureen maailmaan, 50-luvun Helsinkiin. Toisaalta Helsinki tuntui myös pelottavalta paikalta, jossa saattoi sattua kaikenlaista ikävää, vaikka ihan murha!

Kynsilakan tuoksusta päästiin nopeasti mysteeritunnelmiin ja sieltä taas päiväkirjojen intiimeihin tunneilmaisuihin. Kirjakatkelmat tahdittivat tätä pientä näytelmää, toivat rooleja roolin sisälle. Kuulin huhua, että Arja saattaisi jopa laulaa lurauttaa jotakin, ja näinhän kävikin. Hennon suloisesti kuulimme Pikku Matin seikkailuista portin pielessä, tuomen alla (Miksi muuten Matti aina seikkaileekin, hänen autostaanhan on myös kumi puhjennut).

18676368_10154597473713499_1503519463_o

Myönnän hiukan häpeillen, että tämä taisi olla enintään toinen kerta, kun olen kirjavinkkausta kuulemassa. Mutta ymmärrän pienenkin otannan perusteella mainiosti, miksi sitä tehdään. Varsinkin nuoret, kenties haastavimmin tavoitettava lukijaryhmä, saattavat hyvinkin innostua elävästi esitetystä kirjallisuudesta. 50-luvun kirjavinkkaus oli tietysti oma luku sinänsä, eikä vinkkareiden tehtävänä ole suinkaan aina hypätä ulkopuoliseen rooliin. Mutta tällaista yleiskulttuuri-ihmistä esitys viehätti suuresti. Mitä mainiointa yhteistyötä kirjastolta ja museolta.

18618249_10154597473243499_381980454_o

Vinkattavana kirjallisuutena oli nykypäivän 50-lukua käsitteleviä teoksia.

Tässä lista mainituista ja siteeratuista:

  • Aho, Claire: Aho & Soldan: Helsinki 1950-luvun väreissä. (Ahon isän ja tyttären Helsinki kuvina)
  • Autere, Terttu: Kaunis mutta kuollut. (Menneisyyden koulumaailman etsiväromaani)
  • Bradley, Alan: Piiraan maku makea. (Kauniskantinen 50-luvulle sijoittuva brittiläinen kartanomysteeri)
  • Haavio, Katarina: 50-luvun tytöt. (Päiväkirjamerkintöjä)
  • Kolanen, Alvar: Tähdet tuikkivat: Olavi Virrasta Irwiniin.
  • Kultaiset koululaulut vanhoilta ajoilta. (Täällä se Matti kaikenlaisessa puuhassa huseeraa)
  • Loivamaa, Ismo: Lastenkamarin aarteet. (Ihana teos, joka esittelee entisajan lastenkamari”muotia”  1940-luvulta nykypäivään)
  • Magee, Audrey: Sopimus. (Natsi-Saksa, pariskunta ja synkkä kuherruskuukausi)
  • Mikkanen, Raili: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain. (Romaani nuoresta äidistä ja mahdollisesta valtiopetoksesta)
  • Mustaneva, Seija: Läpireikätalo. (Murrerunoja lapsuudesta)
  • Pakkanen, Jukka: 50-luvun sanakirja.
  • Rasvaletti: Valokuvia 1950-luvun Helsingistä.
  • Timonen, Pirkko: Kattausten kulta-aika: 1950-luvun designastiat.

 

Tie, jonka löytää vain kun rakastaa

9789513187842_frontcover_final
Kuva: Tammi

On olemassa tie. Sellainen, jota pitkin me kaikki kuljemme, vierekkäin, vaikka emme sitä tiedä. Tie on nimeltään oikea tie. Jokainen kulkee tätä tietä jonkin aikaa, mutta saattaa poiketa väärästä haarasta oikealle, jossa kasvaa piikikäs ohdakkeisto, tai vasemmalle, jossa pilkottaa houkutteleva karkkiviidakko. Jokin intohimo tai pakko, joka etäännyttää kaikesta siitä, mikä voisi olla tärkeintä.

Ja henkilökohtaisen historian käänteet jäävät paperille vain saavutuksina. Kukaan ei tiedä.

 

 

Asley selittää, että on mahdotonta elää vaarattomasti. Vaara on aina läsnä, elämä voi mennä hukkaan, vuosikymmenet valuvat tyhjiin kirjoituspöydän ääressä, sitten kuolee sairaalasängyssä yksin ja viheliäisenä. Typerykset kääntävät kasvonsa pois vaaroista ja kuvittelevat olevansa turvassa, mutta toiset pyrkivät elinvoiman lähteelle.

– ”Ja missähän”, Imogen pohtii, ”se mahtaa olla”?

Asley napauttaa savukettaan tuhkakupin reunaan.

-”En osaa sanoa. Jokaisella miehellä on omansa.”

-”Tai naisella. Mutta mikä se on sinulle?”

Nuoret vapaasieluiset kohtaavat 1910-luvun Lontoossa, sodan ulistessa etäältä. Rakkaus leimahtaa hetkisessä. Yhteiskunnan ja kunnian rajoitteet riistävät heiltä nopeasti yhteisen orastavan onnen. Sota vie kohtalokkaisiin valintoihin, eristäytymiseen, yksinäisyyteen, pettymykseen. Taisteluhaudat vaihtuvat rauhan saavuttua tutkimusretkiksi petollisille vuorille, mutta kamppailu muistojen kanssa on sama.

Nykypäivässä amerikkalainen Tristan saa tietää mahdollisesti häntä koskettavasta perinnöstä. Omaisuus on karkaamassa käsistä, kun menneisyyden tarinoiden säikeitä ei ole punottu yhteen. Arvailujen ja intuitionsa varassa Tristan matkaa ympäri Eurooppaa selvittämässä sukujuuriaan. Lopulta hän tekee matkaa pääasiassa omaan sisimpäänsä, jonka arvoitukset saattavat ollakin merkittävimpiä.

Justin Gon Katoava aika (Tammi, 2015) on ennen kaikkea kertomus unelmista, jotka voivat täyttyä monella eri tavalla. Päättymättömästä kaipuusta jonnekin, mitä ei ole vielä saavuttanut. Uhkarohkeudesta, joka katkoo siteitä. Rakkaudesta, joka kestää katoavaakin aikaa. Joka on jäänyt leijailemaan reunoista palaneille kirjelehtisille, joka tuoksuu aamu-usvassa ja hiljaisten kirkkomaiden öisessä tunnelmassa.

Ilman toistakin ihminen voi toiselle kuulua. Vuoren laella saattaa nähdä jäätyneen kuvajaisen entisestä rakastetusta. Tutulta näyttävät kaikenlaiset selät, helmat, kuulostavat kaikenlaiset huokaukset. Ehkä menneisyyttä ei ole tarkoitettu löydettäväksi.

On olemassa tie. Jolla tiesulut, päättyvät haarat ja kiertotiet muuttavat suunnitellun matkan suuntaa. Tehden matkasta eri tavalla oikean.

Lämpöni, Lempini annan

Minna Rytisalon Lempi, josta olisi voinut tulla vuoden 2016 Finlandia-ehdokas. Kustantanut Gummerus. Lapin sota näyttämönä jossain taustalla. Pääosassa nuori Lempi, jonka vaiheet tulemme tuntemaan kolmen muun kertomana. Tämä on minun tarinani näistä kolmesta erilaisesta Lempistä.

Kuva: Gummerus
Kuva: Gummerus

 

Kirjoitan sinusta runon.

Sinussa, yhdessä,

Sulokkuus ja vahvuus.

Eräässä kiharassa keikkuva vallattomuus, nuoren sydämen uhkuva voima.

Sinussa puolukanvarvun vehreys, lintujen lennosta sydän taivaalla.

Sinussa koko pohjaton maailma, tämä hetki ja tulevaisuus, maailman laidalle työnnetty kaikki turha.

Sinussa järven pinnasta heijastuva tähtien ikuinen liekki.

Sinussa outouteni tuore tuttuus.

Sinussa kulkija vihdoin oikealle tielle päätynyt. Vaikka ei tiennyt etsineensä.

Sinussa kosketus, jolla ei ole nimeä.

Sinussa, sinussa, sinussa, sinussa, olemassaoloni tarkoitus.

 

Kirjoitan tarinan sinusta. Talo ja järvi ja kolme siellä. Sinä omistajana ilman vakuuksia, ilman vaivaa. Raatajan hiki vain laiskana helminauhana kaulallasi. Poskillasi väärän onnen hymy, viekas raikkaus. Irvokas onni. Toisen, ei sinun. Jonain päivänä. Kätesi vääränlaiset, luonteesi vino. Emännäksi sopimaton, taipumaton ranka. Järven kuutamoissa uiva haihattelija. Tästä maailmasta vieraantunut silkkiliina juuttikankaiden mailla. Jospa pelkästä olemisesi vääryydestä häviäisit. Jotta minun ei täytyisi, vaikka pystyn. Ja haluan.

Sinusta historian kirjoitan. Kaksi kaunista sängynpäätyä, kaksi hiustenkampaajaa, kahdet ommellut hamekankaat. Samaa tahtia suurenevat, mutta solakanpuoleiseksi jäävät. Puoliorvot onnelliset. Puodissa tiskin takana kikatus helinänä aikuisten maailman tuntematonta kohti. Pitsiliinoissa makaavasta nukesta liinojen silittäjäksi. Poltetusta Suomesta entisten rakastettujen ja ystävien Saksaan. Kuinka paljon jaksan kantaa harteillani minä, joka olin ensimmäinen, mutta jäin surutta toiseksi. Kateus tunteena toisesta maailmasta, kaipaus yhä vangitsevana huutona. Siinä missä sinä olit, minä tyydyn. Sinun onnestasi en palaakaan halua. Oman osani kannan maailman yhteiseen kekoon, josta tulevaisuuden on versottava.

 

Tänään puolukoita puurossa, maailma jälleen mullistuksessa, taivas vaarattomia sydäntalvilintuja täynnä. 

Kylmyys käy yli aikojen

Kuva: Karisto
Kuva: Karisto

Välillä kadulla kävellessä pohkeiden yli käy sattumalta viima. Se ikään kuin läpäisee vaatekerrokset, huolella valitut tai sattumalta sohvankulmalta päälle kiskotut sukkahousut. Joissa silmäpako jo hiukan vilahtaa. Samanlainen viileä tuuli käy joidenkin ihmisten silmissä, vilistää pupilleissa, jähmettää vastaantulijan, lähestyjän, tyystin. Miten lähestyä lämmöllä kylmyyttä? Miten etäännyttää kylmyys itsestä, kun se yrittää lävistää?

Frau, tarina naisesta, lumikuningattaresta, jonka kuoren läpi ei käy tuulikaan. Tuuliviireinä liikkuvat toimittajat, haastattelijat, urkkijat eivät läpäise hänen suojakuortaan. Sitten saapuu eräs, jonka oma historia pakottaa häntä tarttumaan tarinaan, jonka kaikki puolet tuntuvat jo käsitellyiltä, riepotelluiltakin. Mutta onko sittenkään niin?

Tekevätkö ulkomaailman vaatimukset, läheisten puskenta, kenestäkään viatonta tekojensa edessä? Kauhumaineisen ss-kenraalin leski on parrasvaloissa, joskin hiljaisella rannalla ja arkisessa keittiössään, Terhi Rannelan romaanissa Frau (Karisto 2016). Leski kannattelee tarinaa, jossa kertojanääniä saavat myös viattomat sivulliset, 1940-luvun piilottelevat, vastaan laittavat, viattomat ja pahaa aavistelevat prahalaiset. Nämä muut ovat menneen maailman pelinappuloita Fraun, Lina Heydrichin, ss-kenraali Reinhard Heydrichin lesken kostosta ja katkeruudesta luomalla taistelukentällä.

Kiinnostuin etenkin taustahahmoista, elin heidän kanssaan pelossa ja kyseenalaisessa sankaruudessa. Itse Frau jätti minut juuri sellaiseen kylmäkiskoiseen ihmetykseen kuin sopivaa onkin. Kirjailija Terhi Rannela kertoi Turun Kirjamessuilla, että natsipyövelin ja etenkin tämän pyövelinnaruja vedelleen vaimon inhimillistämisestä on sadellut myös kritiikkiä. Minulla ei kuitenkaan ole tarvetta kritisoida. Lina Heydrich näyttäytyy naisena, jonka suru on vuosien mittaan kasvanut vuoreksi, joka kokee omat menetyksensä muiden menetyksiä suuremmiksi. Joka ei ehkä koskaan ole ymmärtänyt ideologiansa tuomittavuutta. Hän on äiti, joka haluaa suojella lapsiaan ja miehensä muistoa, mutta ei katua sitä, että on tehnyt omat valintansa. Olisiko meistä jokainen kykenevä hirviömäisyyteen? Ainakin kostoihin lamaannuttavassa murheessa? Lina Heydrichin fiktiivisessä, mutta taustaltaan todessa hahmossa inhimillisyys näyttäytyy vain osassa, joka sillä meissä kaikissa on: ihmisyydessä itsessään.

Terhi Rannela on mukana Porin Teljän kirjallisuuspäivien keskustelussa Mennyt on mennyt, miksi siitä kirjoittaa? Tuoreesti vaikuttuneena hänen menneen käsittelystään (joka ehdottomasti on tämän bloggarin mielestä tärkeä kirjoittamisen kenttä), olen tietenkin menossa kuuntelemaan. Lauantaina 22.10. klo 10-11:30.