Porilaiset hullunkuriset perheet

img_20161031_193316427Ovatko sanat ”klappapuuropunane”, ”nisulonka” ja ”kakko” sinulle tuttuja? Niinpä. Murteet tulevat usein parhaiten esille ruokasanastossa. Jokaisella alueella on sekä omat perinneruokansa että niille ominaiset nimitykset, joissa paikallisuus helisee, välillä oikein välkähtelee.

Porilainen murrepakinoitsija Elina Wallin kietoi paikallisen kielen tarinaksi kahdesta pikkuisesta vesitornissa asuvasta pariskunnasta. Semmoset & Tommoset: Tapleti arvotus (Eks tykkää! 2016) putkahti julkisuuteen Turun Kirjamessuilla noin kuukausi sitten. Kirjassa Mari ja Kari Semmonen sekä Pirkko ja Pertti Tommonen etsivät tarvetta tabletille, jonka Porin kuningaskunnan kamreeri on jokaiselle hankittavaksi määrännyt. ”Onks nää hei vähä äiti tyhmii?”, kysynee nykylapsi tabletti-termin monimerkityksisyyden äärellä. Minulla ei valitettavasti ollut tähän hätään saatavilla lapsiyleisöä, mutta olisi erittäin mielenkiintoista havainnoida, kuinka lapset suhtautuvat murteelliseen tekstiin. Voin kuitenkin kertoa, että kuusikymppinen äitini piti tästä tarinasta ja sen paikallisvivahteista kovasti. Wallin on itsekin todennut kirjan sopivan kyllä yhtä lailla meille aikuisille kuin lapsillekin.

Vaikka murteelliset tarinat eivät olisikaan juttusi, niin näiden pariskuntien seikkailut saattavat silti olla. Jotain hyvin yleismaailmallisen riemukasta on heidän sähellyksessään ja lystikkyydessään. Ilmeikkäät ulkomuotonsa he ovat saaneet sanataiteilija Heli Laaksoselta, mutta luonteensa ja metkunsa Elina Wallinilta. Miehet nikkaroivat pönttöjä väärille, joskin Porissa hyvin tutuille linnuille, ja naiset aikovat uida liian kylmässä merivedessä saadakseen tarvetta ”tapleteille”. Hauska nähtävyys, vanhan hautausmaan kupeessa pönöttävä Porin vanha vesitorni, on nostettu tarinan keskiöön. Luulisi tämän rakennuksen kiehtovan myös lapsia. Ainakin itse sitä usein iltalenkillä katselen. Muutkin mainitut paikat kuin pariskuntien koti ovat porilaisille tuttuja. Porissa grillijonoissa seisoskelu on aina hiukan vaarallista. Yyterin hiekat houkuttelevat talvella hiukan vähemmän kuin kesällä. Tiilimäen ”Kesoililla” (tuttavallisemmin Kespalla) pörräävät mopoautopojat ja heitä liehakoivat tytöt ovat jokaiselle tuttu näky. Onhan Porissa väkilukuun suhteutettuna eniten mopoautoja. Ehkä eniten myös kyseenalaisia grillejä ja ainakin hienoimmat hiekkadyynit. Mutta toisin kuin herrat Kari ja Pertti väittävät, niin herrainpäivillä tuskin koskaan on ”pläkä” eli tuuleton keli. Porissa aina tuulee. Mutta oikein mukavasti paikat ja maisemat tulevat kirjassa esille, oleellisina sivuhuomioina ja dialogin taustana.

Mari Semmosta imitoiva lukija.
Mari Semmosta imitoiva lukija.

Kirja synnyttää varmasti hyviä keskusteluja lukevan aikuisen ja kuuntelevan, minkä tahansa ikäisen lapsen kesken. Erilaiset kummastuttavat murresanat, joista – täytyy myöntää – edes minulle syntyperäisenä satakuntalaisena eivät kaikki auenneet, saattavat alkuun tuntua vierailta. Mutta sehän tämän kirjan tarkoitus onkin, että murremuotoiset ilmaukset ja sutkautukset löytävät tiensä uuden töppöstelijäsukupolven tietoisuuteen. Eikä meille aikuisillekaan ole pahitteeksi oppia lisää ”alkuperäistä kieltämme”, kaiken tämän tietokone-englannin ja korrektin, vaikkakin alati muokkautuvan kirjakielen rinnalla. Vieraan murteen lukeminen on hidasta. Totesin tämän taannoin lukiessani puoliksi savon murteella kirjoitettua romaania. Samalla se on kuitenkin, ei vain uuteen kieleen vaan tietyllä tavalla uuteen kulttuuriin astumista. Niinpä voin kyllä suositella tätä myös kaikille muille suomalaisille.

Voisiko kirjan tiimoilta järjestää  Semmoset ja Tommoset -kaupunkikierroksia lapsille? Vekkulit pariskunnat seikkailisivat kirjoissa mainituissa kohteissa, ja samalla lapsille olisi helppo mielekkäästi kertoa kaupungin historiasta. Kenties Semmoset ja Tommoset voisivat jatkossa kyläillä muilla kaupungin vähemmän muistetuilla paikoilla? Kotiseuturakkauden parketille nostaminen tapahtuu harvoin näin värikkäin ja iloisin kuvin sekä hersyvin tekstein. Semmoset ja Tommoset saavat puolestani vapaasti etsiä monia uusia seikkailuja väärinymmärryksissä, maalla, merellä tai vaikka ilmassa.

Aikuisten naisten Onneli ja Anneli

Kuva: Hulimaa. Kansipiirros Heli Laaksonen. Taitto Kaisa Niinistö / Paletti.
Kuva: Hulimaa. Kansipiirros Heli Laaksonen. Taitto Kaisa Niinistö / Paletti.

Heli Laaksonen harkitsi taannoin lopettavansa runoilijan uransa. Moni hänen suurfaninsa, joita ainakin täällä Satakunnassa riittää, ehti jo kenties kalveta kauhusta. Mutta eihän ollutkaan hätää, nyt Laaksonen on ottanut haltuunsa uuden kirjallisuusgenren. Sylvia, Tuija ja laulava patja (Kynälä 2016) on dialogimainen näytelmä, aikuisten kaunokirjallinen huumorikirja ja – ennen kaikkea – nuoruutensa akuuteimman kukkeuden ohittaneiden naisten Onneli ja Anneli.

Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli (kirjat julkaistu WSOY:n toimesta 1966–1984) ovat pieniä tyttöjä, jotka sattumalta saavat ihan ikiomaksi itselleen talon. Siellä he elelevät onnekkaasti kahdestaan, pakoilevat kiireisiä vanhempiaan ja näiden epäilyttäviä sisäköitä. Heli Laaksosen Sylvia ja Tuija pakenevat toisen syntymäpäiväjuhlia nuorisoseurantalon patjalle, jolla kelliessään heidän tulisi pohtia seuran iltamaohjelmaan sopivia runoja. Heli Laaksosen tuotannosta, kuinkas muutenkaan. Lasten yksikseen asustelua katsotaan jopa sadussa karsaasti, mutta mummoikäiset saavat jo hetkeksi karata maailman kuohuista omaan rauhaansa – tosin omaiset saattavat tällöin viettää syntymäpäiväjuhlia ilman sankariakin. Vaan haittaakos tuo!

Mutta on näissä kahdessa parissa muutakin yhteistä kuin sukupuoli ja pakoilu. Kummankin teoksen luvut alkavat sisällön tiivistävällä lausahduksella tyylillä ”kolmas luku jossa ei paljon syödä eikä juodakaan juuri” tai ”jossa saadaan kuulla monenlaisista asioista, tavataan tuttuja ja perustetaan lopulta rosvoliitto”. Voitte itse päätellä kumpi on peräisin kummasta kirjasta. Toimiva tapa, sopivan vinkeä näihin vinkeisiin tarinoihin.

Onneli ja Anneli oli lapsuuteni lempi kirja. Luin koko kirjasarjan pari vuotta sitten uudelleen, ja se viehätti yhä aikuisenakin. Taianomaisuus on sellaista arkisen todellista, jotenkin mahdollista. Kuvailu on pikkutarkkaa ja sulavaa. Sivuhahmot ovat jännittäviä yksilöitä, pahikset ovat lempeitä ja kesytettävissä tai ainakin lopulta voitettavissa. Onneli ja Anneli eivät mielestäni toimineet valkokankaalla yhtä hyvin, tosin miten mikään mukaelma koskaan voisikaan yltää suosikkikirjan tasolle. Sylvian ja Tuijan taas osaan mainiosti kuvitella erilaisiin näytelmiin, jopa elokuvaan – ja näytelmäkäsikirjoitushan tämä käsillä oleva värikäs teos onkin. Turun Kirjamessuilla pari viikkoa sitten nähtiin maistiaisia Sylviasta ja Tuijasta näyttämöllä. En ehtinyt sitä juurikaan seuraamaan, mutta hahmot kyllä näyttivät oikeanlaisilta. Kirjassa murteellisen sanailun tauotukset ja korostukset jäävät lukijan vastuulle, joten näytelmä varmasti tukee dialogin toimivuutta.

Sylvia ja Tuija ovat hurmaavia hahmoja. Heidän seurassaan olisi kyllä viihtynyt vaikka pidemmänkin aikaa. Lienee yleisön reaktiosta kiinni, tuleeko heidän tarinaansa jatkoa. Kenties joskus pääsemme tutustumaan ikäneitosten nuoruuteen ja lapsuuteen, perheisiin ja ihmissuhteisiin laajemminkin. Ainoastaan jo aiemmin julkaistut väleihin ripotellut runot minua hiukan vaivasivat. Vaikka nämä kyllä dialogin keskelle ihan mukavasti sopivatkin, niin tuli osittain sellainen olo, että runot kuljettivat tarinaa, vaikka mieluummin lukisin tarinan kuljettavan runoja. Että mentäisiin tarinan ehdoilla. Ehkä seuraaviin kirjoihin voisi kirjoittaa ihkauudet runot. Aarrekirjastolta joka tapauksessa peukku ylös Sylvian ja Tuijan uusille seikkailuille.

Kauniit ja rohkeat elämänohjeet

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Katsokaa minua, tällainen minä olen. Olen Iiris Lempivaara. Aina minä kaipaan jonnekin, usein olen levoton. Minun sydämeni painaa 300 grammaa. Minulla on reikä sukassa ja aina uusia suunnitelmia, työ neuvojen jakajana ja uusi kenkiä joka viikko. Minä syön suklaata aamupalaksi ja joskus päivälliseksikin. Minulla on monta hyvää ystävää, kokoisekseni oudon kelpo viinapää ja muutamia ajatuksia siitä, miten olla lempeä ja hellä. Minulla on päiviä.

Niinkuin meillä kaikilla. Olen lukenut viime aikoina useamman kepeämpää kirjallisuutta edustavan teoksen, ja tämä on niistä ehdottomasti paras. Ikään kuin romaanin muotoon kirjoitettu self help -teos. Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014) alkaa ikävällä sattumuksella – vakaassa parisuhteessa elävä Iiris tulee yllättäen jätetyksi. Suruun ei kuitenkaan jäädä tässä teoksessa märehtimään, ei ei, vaan Iiris alkaa miettiä elämistään ja löytää vastauksia yllättäviltäkin tahoilta. Ne piileskelevät siskontyttären suloisissa vauvansilmissä, gynekologin vastaanotolla, huuruisissa laseissa ja tuoksuvissa kahviloissa. Naapurin Marja-Liisan mielestä Brooke ja Ridge tietävät parhaiten.

Lue lisää

Kataloginainen

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Niin tietenkin. Mutta miksi, miksi, miksi ihmiset eivät voi sanoa suoraan, mitä tarkoittavat?

Lähes jokainen on varmasti joskus miettinyt unelmamiehensä tai -naisensa ominaisuuksia. Tumma, vaalea, pitkä, hoikka, lihaksikas, viehättävä, lapsirakas, ei halua lapsia, sosiaalinen, hyvinkasvatettu, huomaavainen, huolehtii itsestään, ei meikkaa liikaa, ei asu äitinsä kanssa, pitää the Beatlesista, ei kuuntele purkkapoppia, ei ole allerginen marsuille, haluaa matkustaa häämatkalle Intiaan, haaveilee omasta maatilasta, ei ole hippihörhö, insinööri, pukeutuu aina muodin mukaan, käyttää hammastikkuja, valokuvaa, on nähnyt tähdenlennon, ei syö yöllä, lempikirja: Täällä pohjantähden alla. Tiedättehän, kaikenlaista pientä. Sellaisia vaatimuksia, joita asetamme tietämättämmekin. Etsiessämme sopivaa kumppania arvioimme potentiaalisia kaduntallaajia kriteerein, jotka olemme itse, usein vuosien saatossa, asettaneet. Ja rima hivelee pilviä.

Graeme Simsionin Vaimotesti (Otava 2013) kertoo hyvin määrätietoisesta vaimonetsintäprosessista. Don on erittäin älykäs genetiikan professori. Hänen elämänsä on rutiininomaisen aikataulutettua ja optimoitua: Aamulla juosten torille ostamaan ruokatarvikkeet (myyjät tietävät jo ennalta mitä hän ostaa, sillä Don valmistaa joka viikko samoja ruokia), töihin, kamppailulajiharjoitteita, ruuanlaittoa, syömistä, nukkumista. Ei kahvia klo 15:48 jälkeen, ei sosiaalisia suhteita häiritsemään unirytmiä tai keskittymistä olennaiseen.

Lue lisää

Omituisten otusten kerho

Kuva: Bazar
Kuva: Bazar

Puhutaan paljon ihmisten tasapäistämisestä. Että kaikille pitää tarjota samat mahdollisuudet elämässä. Koulutuksen pitää olla kaikkien saatavilla. Kaikkien pitää saada elää normaalia elämää. Kun vain saisi elää normaalisti, saatat joskus ajatella. Kun ei olisi erilainen kuin muut. Jos koet olevasi hieman eksentrinen, niin sanotusti omalaatuinen, omaa tietäsi kulkeva, sinua saatetaan katsoa karsaasti. Vaikka niin ei tietenkään pitäisi olla. Jos olisimme kaikki aivan samanlaisia, niin maailma olisi rutkasti nykyistä tylsempi paikka.

John Boyne tuo normaaliuden ja erilaisuuden teemat esille viehättävässä seikkailusadussaan Leijuva poika (Bazar 2012). Boyne tuli aiemmin tunnetuksi koskettavasta keskitysleirillä elävän juutalaispojan ja natsiupseerin pojan ystävyyttä kuvaavasta teoksestaan Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar 2009). Kirjoilla ei ensinäkemältä ole paljon yhteistä. Toinen on tarina äärimmäisestä väkivallasta ja kansanmurhasta, joiden alle hennon ystävyyden siemenet hukkuvat. Toinen taas on kertomus leijailevasta pojasta. Kuitenkin kumpikin kirja kuvaa yhteiskuntien ja yhteisöjen normaaliuden standardeja, niiden ”rikkojien” eristämistä sekä niitä, joille erilaisuus ei ole ongelma. Niitä, jotka näkevät normaaliuden asettamien esteiden läpi ihmisyyteen.

Lue lisää

Hän piti palapeleistä

Kuva: Gummerus
Kuva: Gummerus

Ajatelkaapa kaikkia kohtaloita, jotka haaksirikkoutuvat oman mahdollisuutensa rannikolle.

 

David Foenkinos ja hänen teoksensa Nainen, jonka nimi on Nathalie (Gummerus 2011) ovat lystikäs parivaljakko. Miten saada dramaattiset tapahtumat vaikuttamaan vain osalta leikkisää kokonaisuutta? Kirjoita kuin Foenkinos. Kirjan alussa on mahtavia aineksia varsinaiseen itkuromaaniin, mutta kuvailu kääntyykin hassuihin sattumuksiin ja sivujuonteisiin silloin, kun päähenkilön suru on vielä ylivoimainen. Lukijakaan ei näin ollen jää vellomaan järkytyksessä vaan ajautuu hassutusten vietäväksi.

 

Lue lisää

Kohta on valmis keko komea

Kuva: Bazar
Kuva: Bazar

On kirjoitettu monia salaperäisen kiehtovia ja haikeita tarinoita rakkaudesta. Sellaisia, jotka saavat kirjasta edes pieneksi hetkeksi irtaantumisen tuntuvan romantikosta mahdottomalta. Paljon on kirjoitettu myös kirjoja, joissa muusta juonesta riippumatta on taustalla ylväs, moraalinen opetus. Piilotettuna paras, liikaa avattuna – noh – vähän plaasu. Kärsimys, saavuttamattoman kaipuu, suuret tunteet, jotka avautuvat lukijalle viehättävin tai karuin sanankääntein ovat sitä, mitä suurin osa meistä kaipaa. Samaistumista johonkin, tai toisaalta viivähtämistä jonkun täysin erilaisessa elämäntilanteessa olevan askelissa. Näitä mahdollisuuksia ajautua erilaisten syvien tunteiden vietäväksi ovat kirjastot ja kirjakaupat pullollaan. Ja sitten on sellaisia kirjoja kuin David Safierin Huono Karma (Bazar, 2011).

Lue lisää