Itämaasta Asfalttienkeleihin – kirjasta näytelmäksi

img_20160918_170342118_hdrOn kulunut yli vuosi siitä, kun luin Johanna Holmströmin Itämaan, tarinan Leilasta ja Samirasta, siskoksista, jotka ovat täysin suomalaisia, mutta kohtaavat silti arjessaan rasismia. Muistan kirjan käsitelleen laajastikin nimittelyä ja eriarvoisuutta, pohjoisafrikkalaisen isän ja suomenruotsalaisen, muslimiksi kääntyneen ja tiukan uskonnollisen äidin, kansan enemmistöä tummempiin tyttäriin kohdistuvaa epäluuloa. Mutta oli kirjassa paljon muitakin teemoja, sisaruutta, rakkautta, perheongelmia, myötätuntoa, ystävyyttä, nuoruuden kuumottavaa hehkua.

Viikko sitten kävin äitini kanssa katsomassa hienon Lainsuojattomat-teatterifestivaalin viimeisen näytöksen, joka oli näytelmäksi mukaeltu versio Itämaasta. Nimi oli dramatisoitaessa muuttunut Asfalttienkeleiksi. Esitys oli sipoolaisen teatteri Lilla Villanin kolmen näyttelijän eläväinen, rytmikäs ja nerokas show. Laajemmin tätä on kuulemma esitetty ruotsiksi, mutta teatterifestivaalilla näimme suomalaisen käännöksen. Olen toki useinkin ollut teatteriesityksistä varsin vaikuttunut, mutta tässä oli kyllä sitä jotain. Nämä kolme upeaa näyttelijää, Kaisa El Ramly, Anna Kuusamo ja Antti Haataja, tekivät yhteensä 18 roolia. Vaatteet lentelivät lavan sivustoilla, miehestä tuli hetkessä nainen, syvän uskonnollisesta äidistä pissis-Linda. Mutta ei haitannut sitten yhtään! Tässä esityksessä toimi kaikki – valaistus, äänimaailma (mm. Katy Perrya ja Hakimia), roolitukset sekä minimalistinen rekvisiitta. Tilaan astuessani mietin, mitähän kaikkea siinä kirjassa tapahtuikaan. Näyttelijät herättivät lukumuistoni eloon, mutta tekivät mielikuvista samalla täydempiä. Kirja ei ollut supersuosikkini, vaikkakin kelpo luettavaa. Mutta tästä esityksestä pidin oikein todella. Dramatisointityön oli tehnyt Salla Leino, ja käsiohjelman esipuheessa hän mainitsee Holmströmin toivoneen, että Leila ja Samira eivät näyttäytyisi uhreina. Rasismi oli dramatisoinnissa alkuun vahvasti mukana, mutta pohdintojen ja nuorilta kerätyn palautteen jälkeen Leino muutti käsikirjoitusta. Hyvä niin. Nyt korostuivat kirjankin parhaat puolet – itseään etsivän Leilan kasvutarina ja Samiran kaipaamat vapaudet, kuten Leinokin kirjoituksessaan toteaa.

Onko joku muu nähnyt tämän? Entä tiedättekö mitä ovat todelliset asfalttienkelit (joita kirjassa saatikka näyttämöllä ei varsinaisesti tavattu)?

Etsinyt sinua liian kaukaa

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Hän pujotti varvassandaalit jalkaan ja yritti pitää kasvoillaan hymyntapaisen, vaikka ei tiennyt ketä ja mitä varten. Miksi ihmisenä olo oli näin vaikeaa hänelle?

Oranssi maa (Otava 2015) kertoo eroaan, luovuttamistaan, jämähtämistään ja vaikeita perhesuhteitaan pakoilevasta Sannasta. Pelastuksen tarjoaa kuuma Australian aavikko ja sinne häntä kutsuva toisen maailman seireeni. Aavikkotohvelit ovat kuitenkin vielä kovalla maalla, Sanna välitilassa, kun hän tapaa tavallisen suomalaisen, epäonnistuneen ja onnistuneen, omissa menneisyyksissään kompastelleen miehen. Ennalta sovittua ei kuitenkaan voi pakahduttavien tunteiden vuoksi purkaa. Sopimus on käveltävä hiostavaan, tajunnan hämärtävään loppuun.

Tua Harno kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat matkalla, irtaantumassa entisestä, pakenemassa tunnekuohuja ja vääriä valintoja, pieleen menneitä hymyjä, väärällä hetkellä solmittuja kengännauhoja ja luopumisia. Hänen aiempi romaaninsa Ne jotka jäävät oli hyvin toisenlainen tarina hyvin toisenlaisista ihmisistä, mutta tausta, lähtöajatus, on sama: minne paeta, kun ei voi todellisuudessa paeta minnekään? Kummassakin Harnon kirjassa tarina ei vie heti mennessään, ensin haudutellaan ja kerätään palasia yhteen. Lopulta kirjoittaja ja lukija päätyvät kuitenkin jokseenkin samalle tielle. Siellä marssii tosin myös henkilöitä, jotka eivät liimaudu muuhun tarinaan. Joukossa joitakin hataria hetkiä, joista ei oikein saa otetta. Ja ehkä on hieman ahdistavaa tämä jatkuva kaipuu jonnekin, jatkuva omien valintojen vääryys ja korjauspyrkimykset, onnen etsiminen jostain kaukaamuualta.

Itseään ei milloinkaan pääse pakoon. Sulkeutumassa olevan oven takana ovat ne unohdetut, siitepölystä värjäytyneet nuhruisenvalkoiset lakanat narulla, pikkukengät ja huulipunalla kirjoitetut kadutut sanat, lastenpyörien puhjenneet kumit ja joulupallot, joiden lumi valuu aina alaspäin. Miksi siis sulkea ovi.

Susan Abulhawan sininen uni

Kuva: LIKE
Kuva: LIKE

Vanha mies, jonka kävely oli laulu. Iltasadut toisesta maailmasta.

Jossain tuolla on alue, jonka henki on historiassa, ja elämää erottamassa ihmisten rakentamia verimuureja. Siellä sukupolvien ketju elää pakolaisina. Sotatanner on vienyt lapsia henkisen ja fyysisen muurin kummaltakin puolelta. Toiset katoavat iäksi. Toiset jäävät siniseen välitilaan, jossa tarinoissa muistettu koti on läsnä.

Susan Abulhawan uutuuskirja Sininen välissä taivaan ja veden (LIKE 2015) liikkuu riistetyissä tunnemyrskyissä ja epävakailla elämänpoluilla. Keskellä kaaosta elävät vahvat naiset. Yhdysvalloissa paikkaansa etsii sukujuuriltaan palestiinalainen Nur. Gazan pakolaisleirillä matriarkat ja heidän tyttärensä sinnittelevät poikia ja miehiä syövässä maailmassa. Taustalla hehkuu lämpö ja tuoksuvat mausteet, mutta tässä tarinassa mennään pintaa syvemmälle, ikiaikaiseen tarinankerrontaperinteeseen ja myytteihin.

Alun kauheudet johtavat vuosikymmenten, jopa kuoleman, ylittävään koskemattomaan paikkaan. Siniseen uneen. Loppua kohden astellaan lukijan kannalta turvallisemmilla vesillä. Lukeminen ei enää satu niin kovasti. Vahvat hahmot herättävät ihastusta. Abulhawan aikaisempi teos, myös Palestiinan ja Israelin veristä historiaa kauhova Jeninin aamut (LIKE 2010), on ehdottomasti paljon lohduttomampi teos. Siinä aamut tuovat lähinnä tuskaa ja illat tappavat inhimillisyyden. Aiheesta kiinnostuneet herkemmät lukijat, tarttukaa siis mieluummin tähän kauniiseen uutuuteen. Kieli on kummassakin kirjassa eteerisen lumoavaa, mutta Abulhawa ei sorru viljelemään liiallisesti kliseisiä kielikuvia. Kielessä keinuvilla riveillä ja niiden välissä on jotain hyvin humaania ja tavoittamatonta viisautta. Samoin kuin Jeninin aamut -teoksessaan, Abulhawa näyttää jälleen, että se, mihin ja keneksi synnyt on täysin sattumaa, mutta se, kuinka käytät annetun on omasta sisimmästäsi kiinni.

Sininen hetki on meille tuttu kansallisesta mainonnasta. Tämän kirjan jälkeen se edustaa muutakin.

Pirkko Saision omaelämäkerrallinen trilogia

Kuva: Kirjasampo
Kuva: Kirjasampo

Teen Kirjan vuoden 2015 lukuhaastetta, kuten blogiani seuraavat ovat huomanneetkin. Taannoin myös paljon lukeva ystäväni suositteli, että lukisin haasteen kirjatrilogia-kohtaan Pirkko Saisiota. Well, kiitos suosituksesta. Kaikki kolme kirjaa veivät sydämeni jo ensilehdillään.

Trilogia pitää sisällään teokset Pienin yhteinen jaettava (WSOY 1998), Vastavalo (WSOY 2000) ja Punainen erokirja (WSOY 2003).

Pienin yhteinen jaettava lukupäiväkirjassani toukokuussa 2015: Omaelämäkerrallinen teos kuvaa Saision lapsuutta ja keski-ikää linkittäen nämä ikäkaudet tarinallisesti yhteen. Isän sairaus ja kuolema saavat kirjailijan miettimään menneisyyttään. Trilogian ensimmäinen osa on hyvin koskettava lapsuuden kuvaus. Itsensä kieltäminen, kiltteys, arkuus ja pelko. Syyllisyys, joka kietoutuu erilaisuuden tunteeseen. Taiteellisuuden alku, Tiina-kirjat ja hautausmaat. Tässä on jotain hyvin melankolisen nostalgista ja puhtaan arkista.

Ja kaikki asiat, jotka maailmassa ovat, odottavat, että minä rupean keksimään niitä kirjoiksi.

Vastavalo lukupäiväkirjassani heinäkuussa 2015: Nuoren tytön kehitys, vaativa isä, kuulumattomuus, parittomuus, Sveitsin orpokodissa vietetyt oudot työkuukaudet ja häikäisevä vastavalo. Tarkkanäköisyys, ironinen kuivuus, mahtavuutta. Samalla kovin koskettava kasvukertomus ja irrallisuuden kuvaus.

Nousen sängyltä, johon ovat painuneet tavoittamattoman minuuteni ääriviivat.

Punainen erokirja lukupäiväkirjassani elokuussa 2015: Päätösosa käsittelee Saision kipeitä parisuhteita, lapsen saamista, ristiriitaista äitisuhdetta ja vaikeaa teatterimaailmaa, kirjailijanelämän alkutaivalta. 1970-luvun vahvaa poliittisuutta sekä seksuaali-identiteetin haparoivaa etsintää – ja löytämistä. Kirjailija keskustelee kirjoittavan itsensä kanssa, nykyhetkessä, monilla aikatasoilla samanaikaisesta. Miten upeaa! Haluaisin tietää niin paljon lisää.

Pitää hengittää rauhassa, istua paikallaan ja juoda hyvät kahvit, kun ei tiedä miksi rakastaa niin paljon, että vihaa koko ajan.

 

Oma suosikkini näistä on Vastavalo, mikä sinun?

Leikkokukkia poimin vain sulle

Kuva: Gummerus
Kuva: Gummerus

Michael Cunningham, Tunnit (Gummerus 2011, alkuteos ilmestyi v. 1998). Kolme naista, kolme aikaa, kolme turrutettua tunnetta, jotka ovat yksi.

Tämä blogikirjoitus on laadittu tunneittain.

 

Ensimmäinen tunti.

Linja-autossa on tunnelmaa. Ulkona sataa loputtomantuntuisesti. Illalla join viiniä, nukuin huonosti ja olen nyt väsynyt. Kello on vasta vähän yli kahdeksan. Linja-autossa tuoksuu pöly, matkustajien märät vaatteet. Tuokion verran mietin jaksanko avata kirjaa. Avomies puhuu vieressä niitänäitä.

Huolellisesti asetellut leikkokukat, aavistus juhlista. Mielessä muisto nuoruudesta ja huumasta, joka kesti niin pitkään kuin saattoi. Rakkaus ystävyys, joka sortui valintojen viidakkoon ja syöpyi kuin rutto. Kulissi, jonka on tarkoitus kestää. Pystyttävä katsomaan ilman kyyneliä kohti tuskaa.

Lue lisää

Punatukkaiselle tytölleni

Kuva: Bazar
Kuva: Bazar

Perhesalaisuus, sukusalaisuus, salattu menneisyys, vaiettu ja piilotettu. Ja sitten vielä salainen puutarha! Kate Mortonin Hylätty puutarha (Bazar 2014) vaikuttaa ensi alkuun juuri sellaiselta tarinalta, johon itsensä lukijana vakavasti ottavat kaunosielut eivät koskisi. Kannessa on häivähdys 90-luvun lapsuudessa katsottua, sinällään varsin herttaista, Salainen puutarha -elokuvaa. Takakansi lupaa järkyttäviä käänteitä ja arvoituksellisia perintöjä. Hohhoijaa. Tämähän kuulostaa illanviettojen myöhäisinä tunteina keksityiltä Rappakalja-pelin elokuvajuonilta. Lupasin kuitenkin itselleni viimeistään tätä blogia perustaessani, että tartun jatkossa monenlaisiin kirjoihin. Joten tässä ollaan, ja arvatkaapa, yllätyinkin ihan positiivisesti.

Lue lisää

Omituisten otusten kerho

Kuva: Bazar
Kuva: Bazar

Puhutaan paljon ihmisten tasapäistämisestä. Että kaikille pitää tarjota samat mahdollisuudet elämässä. Koulutuksen pitää olla kaikkien saatavilla. Kaikkien pitää saada elää normaalia elämää. Kun vain saisi elää normaalisti, saatat joskus ajatella. Kun ei olisi erilainen kuin muut. Jos koet olevasi hieman eksentrinen, niin sanotusti omalaatuinen, omaa tietäsi kulkeva, sinua saatetaan katsoa karsaasti. Vaikka niin ei tietenkään pitäisi olla. Jos olisimme kaikki aivan samanlaisia, niin maailma olisi rutkasti nykyistä tylsempi paikka.

John Boyne tuo normaaliuden ja erilaisuuden teemat esille viehättävässä seikkailusadussaan Leijuva poika (Bazar 2012). Boyne tuli aiemmin tunnetuksi koskettavasta keskitysleirillä elävän juutalaispojan ja natsiupseerin pojan ystävyyttä kuvaavasta teoksestaan Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar 2009). Kirjoilla ei ensinäkemältä ole paljon yhteistä. Toinen on tarina äärimmäisestä väkivallasta ja kansanmurhasta, joiden alle hennon ystävyyden siemenet hukkuvat. Toinen taas on kertomus leijailevasta pojasta. Kuitenkin kumpikin kirja kuvaa yhteiskuntien ja yhteisöjen normaaliuden standardeja, niiden ”rikkojien” eristämistä sekä niitä, joille erilaisuus ei ole ongelma. Niitä, jotka näkevät normaaliuden asettamien esteiden läpi ihmisyyteen.

Lue lisää

From Prague with Love

Kuva: WSOY
Kuva: WSOY

Niin kauan kuin ihmiset ovat nuoria ja heidän elämänsä sävellys on edennyt vasta ensimmäiset tahtinsa, he voivat luoda sen yhdessä ja vaihtaa keskenään aiheita (…). Mutta jos he kohtaavat toisensa vanhempina, heidän sävellyksensä on lähes valmis, ja jokainen sana, jokainen esine merkitsee kummankin sävellyksessä eri asiaa.

Harvoin sitä on lukenut mitään niin hämmentävää kuin Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys (WSOY 2010, alun perin julkaistu vuonna 1983). Tämä on tarina, jossa yhdistyvät niin sekalaiset elementit, että pienestä lukijasta tuntuu kuin hän olisi tipahtanut kiikkerästä puusta. Toisaalta, kun nyt asiaa ajattelee, niin kaksi teoksen tärkeintä elementtiä ovat oikeastaan lopulta samasta puusta (ei sieltä, josta tipahdettiin): rakkaus ja filosofia.

Lue lisää

Nimikö miehen pahentaa?

Kuva: Tammi
Kuva: Tammi

Nimellä on ihmiselle suuri merkitys. Sen myötä synnymme persooniksi, Emilioiksi ja Kimmoiksi ja Satu-Unelmoiksi. Keskustelin hiljattain ystävieni kanssa siitä, kuinka vahvasti oma identiteetti kietoutuu nimeen. Harva vaihtaa nimeä, mutta on niitäkin, jotka kokevat olevansa jotain muuta kuin mitä vanhemmat ovat pitäneet parhaana,

Jhumpa Lahirin esikoisromaani Kaima (Tammi 2005) on perhetarina, jossa keskeisellä sijalla on nimi. Gangulien esikoislapsi saa nimensä käytännön pakosta. Hänen vanhempansa, bengalilaiset Ashima ja Ashoke, saavat poikalapsensa Bostonissa 1960-luvulla. Pojan syntyessä he odottavat nimipäätöstä sukunsa arvostetulta isoäidiltä, mutta kirje ei koskaan saavu perille. Syntymätiedoissa on kuitenkin oltava nimi. Gogol saa vasta aikuisena tietää, miksi häntä kutsutaan tällä oudolla nimellä, joka ei viittaa bengalilaisuuteen sen paremmin kuin yhdysvaltalaisuuteenkaan. Isä Ashoken nuoruudessa kokema täpärä pelastuminen, ja lapsuudesta asti erästä venäläistä kirjailijaa kohtaan tuntema kunnioitus, määrittävät Gogol-pojan vuosia kestävän identiteettitaistelun.

Lue lisää

Peilissä vieraat kasvot

Kuva: Bazar
Kuva: Bazar

Toivon, että tietäisin edes yhden asian varmasti. Edes yhden asian, 

jota minulle ei ole tarvinnut kertoa, josta minua ei tarvitse muistuttaa.
 
S. J. Watsonin vuonna 2011 ilmestynyt esikoiskirja Kun suljen silmäni (Bazar) kertoo keski-ikäisestä Christinestä, joka herää kunakin aamuna vieraaseen elämään. Hän unohtaa joka yö useamman vuosikymmenen elämästään ja luulee heräävänsä lapsuudessaan tai varhaisessa aikuisuudessa. Koti on vieras, vieressä nukkuva mies on vieras, jopa hänen omat kasvonsa ja vartalonsa ovat vieraita – vähintään kaksikymmentä vuotta liian vanhoja. Tapaamansa tohtori Nashin avustuksella Christine alkaa pitää päiväkirjaa, johon hän kirjoittaa päivittäin kaiken omasta tilastaan ja ympäristöstään oppimansa. Pikkuhiljaa muistojen rippeet ja päiväkirjan sivut alkavat muodostaa yhtenäistä kertomusta, jonka kaikki palaset eivät kuitenkaan loksahda paikalleen. Christine ymmärtää, että hän ei voi luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä. Mutta kuinka luottaa itseensä, kun elämä näyttäytyy omassa mielessä kerrallaan vain nousevasta aamusta laskevaan iltaan?

Lue lisää