Kesäni laadukkaiden naiskirjailijoiden parissa

9789510384695_frontcover_final_mediumKesä on hellinyt mieltä (joskin paahde tukahduttanut välillä aivosoluja), mutta kirjankannet ovat auenneet taajaan. Ja aivan upeita elämyksiä olenkin kokenut etenkin naiskirjailijoiden hengentuotosten äärellä. Tässä suositukseni loppukesään – tai alkavan syksyn hulmuaviin iltoihin.

 

Taina Latvala – Välimatka (WSOY, 2012)

Äiti ja tytär lähtevät yhteiselle Teneriffan-matkalle. Isä on kadonnut vuosia sitten, se näkyy äidin kasvoissa ja painaa tyttären harteita. Puhumattomuus on luonut muureja heidän välilleen, mutta lämmössä arvoitukset aukeavat ja aito kohtaaminen mahdollistuu.

Latvalan osittain murteella kirjoitettu kieli hehkuu pohjalaista maisemallista avaruutta, suru ja kaipaus eivät ole pohjattomia vaan elämää värittäviä voimia. Lempeys on kaikessa läsnä. Vaikka kaikki ei ratkeakaan, niin romaani antaa täyttymyksen.

Gin Phillips – Niin kuin me olisimme kauniita (S&S, 2018)

Äiti jää pienen poikansa kanssa loukkuun väkivallaksi muuntuvaan eläintarhaan. Yksi ilta, elämänmittaiselta tuntuva taistelu pienen elämän suojelemiseksi, viattomuuden säilyttämiseksi. Jotta leikit saisivat jatkua ja lelufiguurit eivät putoaisi tyhjään maahan.

Phillips kuvaa äidinrakkautta ja äidin ja pojan suhdetta niin kauniisti, että tuore äidinsydämeni pakahtui jokaisella sivulla. Uskon tämän antavan jotain kelle tahansa lukijalle, mutta pienten lasten vanhemmille eritoten.

Maritta Lintunen – Stella (WSOY, 2018)

Nuori nainen muuttaa vanhenneen laulajattaren vuokralaiseksi. Pikkuhiljaa naisen toiveet ja suunnitelmat kietoutuvat diivan tahtoon, tämän suunnitelmien marionetiksi. Myöhemmin aikuistuneen naisen jo aikuinen lääkäripoika löytää tien todellisen intohimonsa pariin säestäessään laulajatarlupausta.

Lintunen sai minut pohtimaan sitä, kuka oikeasti päättää kohtalostamme. Kenelle annamme vallan vaikuttaa elämäämme, tähän ainutkertaiseen ja ainutlaatuiseen tiehemme, jonka pitäisi kuulua vain meille. Yllätyin myötätunnosta, jota vanha diiva herätti. En yllättynyt siitä, että kirjan nuorempi diiva herätti suurta inhotusta. Kaunista ja sisältörikasta sivulta toiselle.

Satu Vasantola – En palaa takaisin koskaan luulen (Tammi, 2018)

Eri vuosikymmenillä kulkevat alkoholisoituneesta miehestään kärsinyt nainen, sittemmin suvun vanhin, hänen poikansa rakennuksien uraohjus ja lapsenlapsensa ihmisoikeustaistelija. Jokaisella sanansa sanottavana elämisestä ja olemisesta, ymmärrystä toiselle hiukan, joskus enemmänkin. Rakkautta aina.

Hieman erikoinen hahmokavalkadi, mutta toimivan rakenteen ja kiinnostavaa kerrontaa tämä Vasantolan uutuusteos pitää sisällään. Lue ennakkoluulottomasti.

Mainokset

Keinu ilman keinuttajaa

Ostimme taannoin pienellemme vauvakeinun. Pikkukätösin hän tarttuu keinun köysiin, valmistautuu keinutukseen, luottaa keinuttajaan. Entä jos keinuttajaa ei ole?

9789510428290_frontcover_final_medium
Kuva: WSOY

Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY 2018) kertoo nuoresta kaupunkilaisnaisesta, jonka arkipäivät kuluvat töissä ja viikonloput nukkuen ja lukien, lähinnä työviikkojen rutiineja odottaen. Hänen luonaan käyvät vain erilaiset kauppiaat, sosiaaliviranomaiset ja satunnaiset tekniset osaajat. Viikoittain hän kärsii välttämättön puhelun verran. Hänelle kuuluu ihan hyvää.

Ihan. Meiltä kysytään usein mitä kuuluu, ja lähes yhtä usein vastaamme ”ihan hyvää”. Se tarkoittaa kenties tavanomaista, ei kurjuutta mutta ei välttämättä mitään sykähdyttävääkään. Toisinaan se tarkoittaa myös sitä, että kaikki on pielessä, mutta kysyjälle ei anneta valtuuksia kuulla koko tarinaa, ei avata lukkoja mihinkään sisäiseen. Eleanor on oman satunsa taustahahmo, Tuhkimo ilman prinssiä, näkymättömien sisarpuolten kaivamassa haudassa. Hän on tottunut olemaan yksin ja uskottelee itselleen niin olevan tarpeeksi. Kunnes hän hullaantuu äkkiseltään. Ja kunnes, rinnakkaistodellisuudessa, yksi ystävällinen teko johtaa toiseen, lämmin katse vastakatseeseen. Kuin huomaamatta. Vasta jotakin omistaessaan sen menettämisen ajatuskin alkaa tehdä kipeää.

Useimmissa tapauksissa ihmisen poismeno koskettaa henkilökohtaisesti ainakin muutamia muita. Minulla ei kuitenkaan ollut ketään. Tunnelma ei kohoa astuessani huoneeseen. Kukaan ei halua nähdä minua eikä kuulla ääntäni. Tämä ei ole itsesääliä, ei sinne päinkään. Kerron pelkkiä tosiasioita.

Toivoisin, että tässä maailmassa ei tarvitsisi olla Eleanoreja eikä tämän tarinan muita uhreja. Sen sijaan kaikenlaiset ihastuttavat kanssaeläjät, jotka tarinan käänteitä parantavat, ovat erittäin tervetulleita tallaamaan todellisiakin katuja. Honeyman on pyrkinyt kirjoittamaan erilaisen tarinan nuoresta sinkkunaisesta, ja siinä hän totisesti onnistuu. Eleanorin elämäntragedia avautuu lukijalle vähitellen. Päähenkilö kerää ansaitusti kaiken empatian ja hyväntahdonajatukset. Hänelle toivoo muutakin kuin ihan hyvää. Pelkkiä katujen valoisia puolia, lemmikkejä talvihangille ja suloisia supatuksia öisissä kamareissa. Uuden lapsuuden vailla menneen kuormaa. Keinuttajan, johon luottaa kuin ensiaskeleitaan ottava lapsi.

Tie, jonka löytää vain kun rakastaa

9789513187842_frontcover_final
Kuva: Tammi

On olemassa tie. Sellainen, jota pitkin me kaikki kuljemme, vierekkäin, vaikka emme sitä tiedä. Tie on nimeltään oikea tie. Jokainen kulkee tätä tietä jonkin aikaa, mutta saattaa poiketa väärästä haarasta oikealle, jossa kasvaa piikikäs ohdakkeisto, tai vasemmalle, jossa pilkottaa houkutteleva karkkiviidakko. Jokin intohimo tai pakko, joka etäännyttää kaikesta siitä, mikä voisi olla tärkeintä.

Ja henkilökohtaisen historian käänteet jäävät paperille vain saavutuksina. Kukaan ei tiedä.

 

 

Asley selittää, että on mahdotonta elää vaarattomasti. Vaara on aina läsnä, elämä voi mennä hukkaan, vuosikymmenet valuvat tyhjiin kirjoituspöydän ääressä, sitten kuolee sairaalasängyssä yksin ja viheliäisenä. Typerykset kääntävät kasvonsa pois vaaroista ja kuvittelevat olevansa turvassa, mutta toiset pyrkivät elinvoiman lähteelle.

– ”Ja missähän”, Imogen pohtii, ”se mahtaa olla”?

Asley napauttaa savukettaan tuhkakupin reunaan.

-”En osaa sanoa. Jokaisella miehellä on omansa.”

-”Tai naisella. Mutta mikä se on sinulle?”

Nuoret vapaasieluiset kohtaavat 1910-luvun Lontoossa, sodan ulistessa etäältä. Rakkaus leimahtaa hetkisessä. Yhteiskunnan ja kunnian rajoitteet riistävät heiltä nopeasti yhteisen orastavan onnen. Sota vie kohtalokkaisiin valintoihin, eristäytymiseen, yksinäisyyteen, pettymykseen. Taisteluhaudat vaihtuvat rauhan saavuttua tutkimusretkiksi petollisille vuorille, mutta kamppailu muistojen kanssa on sama.

Nykypäivässä amerikkalainen Tristan saa tietää mahdollisesti häntä koskettavasta perinnöstä. Omaisuus on karkaamassa käsistä, kun menneisyyden tarinoiden säikeitä ei ole punottu yhteen. Arvailujen ja intuitionsa varassa Tristan matkaa ympäri Eurooppaa selvittämässä sukujuuriaan. Lopulta hän tekee matkaa pääasiassa omaan sisimpäänsä, jonka arvoitukset saattavat ollakin merkittävimpiä.

Justin Gon Katoava aika (Tammi, 2015) on ennen kaikkea kertomus unelmista, jotka voivat täyttyä monella eri tavalla. Päättymättömästä kaipuusta jonnekin, mitä ei ole vielä saavuttanut. Uhkarohkeudesta, joka katkoo siteitä. Rakkaudesta, joka kestää katoavaakin aikaa. Joka on jäänyt leijailemaan reunoista palaneille kirjelehtisille, joka tuoksuu aamu-usvassa ja hiljaisten kirkkomaiden öisessä tunnelmassa.

Ilman toistakin ihminen voi toiselle kuulua. Vuoren laella saattaa nähdä jäätyneen kuvajaisen entisestä rakastetusta. Tutulta näyttävät kaikenlaiset selät, helmat, kuulostavat kaikenlaiset huokaukset. Ehkä menneisyyttä ei ole tarkoitettu löydettäväksi.

On olemassa tie. Jolla tiesulut, päättyvät haarat ja kiertotiet muuttavat suunnitellun matkan suuntaa. Tehden matkasta eri tavalla oikean.

Ei armasta kuulu ei näy

Kuva: Karisto
Kuva: Karisto

Ranta. Ajaton kohtaamispaikka. Lempeät kaislat hyväilevät pohkeita ja kätkevät sisimpäänsä tunteet, joita yläpuolella jaetaan. Meri sähköistyy, mutta voidaan olla varmoja sen vaikenemisesta.

Hilary Boydin Tule tapaamaan minua rannalle (Karisto 2016) ei anna rannalle ratkaisevaa merkitystä. Yhtä hyvin tapaamispaikkana voisi olla metsämökki (paljon käytetty sekin) tai hotellihuone (sanomattakin selvää). Oleellista tietysti onkin se, ketkä kohtaavat ja miksi. Syy on helppo arvata. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Veri kohisee tiettyyn suuntaan, mutta kohinan on oltava aloillaan tiiviissä ja tarkkaan katselevassa yhteisössä.

Boyd kirjoittaa (entisen tietokirjailijan) napakalla otteella kyläyhteisön sisäpiirielämästä ja päähenkilön ajautumisesta henkisiin ristiriitoihin. Aviomiehensä menettävä Karen on hyvin samaistuttava ja sympaattinen hahmo, olipa lukija sitten minkä ikäinen (nainen) tahansa. Karen on menettänyt miehensä tietyllä tapaa jo aikoja sitten, niinpä kirjan alkutapahtumat eivät niinkään sureta. Jatkossa saadaankin sitten kamppailla enemmän. Karen tosin ottaa epäoikeudenmukaisen ja hyvinkin raastavan tilanteen haltuun, ei jää uhriksi, taistelee haluamansa puolesta. Kylän kirkkoherra William tarjoaa vastinparin, josta lukija myös haluaa pitää, vaikka paikoitellen tämä ei ehkä sitä ansaitsekaan. Mutta voittaako epäsovinnainenkin rakkaus kaiken?

Minusta on tärkeää lukea maailman, henkilökohtaisen tai yhteisöllisen, pyörähdyksistä, tunteiden ristiriitaisuuksien erilaisista väreistä. Mieluummin kuin paidankaulusten väristä. Paitsi jos väreillä on syvempää merkitystä, luonnollisesti. Minusta on tärkeämpää tietää, onko tuuli sävyisä, viiltävä vai helakanpunainen kuin onko se kylmä, puhaltava vai lämmin. Tiedättehän. Siksi tällaiset kirjat eivät oikeastaan ole minua varten, mutta uskon, että Tule tapaamaan minua rannalle on omassa lajissaan varsin mainio tapaus. Siinä on kuitenkin aitoa koskettavuutta, yllättäviäkin käänteitä ja kaunis, vaikkakin hiukan kliseinen, loppu.

 

Valossa vesi tummaa

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Majakassa palaa hyvin himmeä valo. Yksi on joukosta poissa. Hänen varjonsa näkyy seinillä, naurunsa kaikuu tyhjiksi surruissa huoneissa. Yksi on kahdesta poissa. Hänen värinsä on vaimentunut. Hänen tunteensa ovat siirtyneet toiseen, yhteiset lelut piiloutuneet katseilta sängynlaitoihin ja hämähäkinverkkoihin ullakolle. Koira ulisee toisen laulua. Äiti peittelee väärän kaksosen. Isä pakenee vaihtoehtoisia todellisuuksia omiin tummiin tunteisiinsa.

S. K. Tremaynen Jääkaksoset (Otava 2016) oli lukulistallani yksi tämän vuoden odotetuimmista kirjoista. Kirja, joka sopii moneen genreen – se on etäisesti kauhua, enemmän trilleriä, vahvasti koskettavaa draamaa. Identtisten kaksostyttöjen, Kristien ja Lydian, vanhemmat yrittävät selvitä toisen tytön traagisesta onnettomuudesta. Eniten selviämään joutuu kuitenkin elossa oleva kaksonen. Miten ylläpitää identiteettiä, joka on kuulunut kahdelle? Olla yksin odotusten ja olemisten valtameressä. Meri on kokemusten taustalla konkreettisestikin, perheen muuttaessa muistojaan karkuun Skotlannin syrjäiselle majakkasaarelle. Mutta siellä muistot vain kietoutuvat pahemmin heidän ympärilleen.

Jääkaksoset on hyytävää kerrontaa surun jälkeisestä mielen järkkymisestä, toivottomuudesta, lopullisuudesta. Vihasta, joka valtaa mielet, kun on pakko syytellä, etsiä vihollisia. Kun ei osata rakentaa luottamusta ja rakkautta uudelle pohjalle. Lukija ei tiedä kenen mukaan lähteä, ketä uskoa. Missä näkyvät totuuden värit, kun kaikki näyttää harmaalta? Siinä tämän kirjan lumo: Loppuun asti pitää miettiä mistä on kysymys. Loppuun asti sielua kalvaa epätietoisuus tyttöjen kohtalosta. Ja ovatko uhreja sittenkään ensisijaisesti kaksostytöt? Kuka on pahantekijä, onko sitä kukaan?

Vastasiko kirja odotuksia? Ei täysin. Paikoitellen toivoin, että tempo olisi nopeampaa. Trillerimäisyys tiiviimpää. Toisaalta tiettyjen tunteiden ehdottomuus tuntui liian kulmikkaalta. Voiko viha noin tyystin viedä rakkauden paikan? Mainiota, joskin järkyttävää luettavaa yhtä kaikki. En suosittele luettavaksi yksin pimeissä huoneissa, mutta valoisaan aikaan kyllä. Tästä tuli etäisesti mieleen myös upea romaani Valo valtameren yllä, vaikka asetelma onkin jokseenkin erilainen. Majakkasaaret kaikuvat sellaista eteeristä surua. Ymmärrän hyvin, miksi kirjailijat haluavat käyttää niitä tragedioiden näyttämönä.

Kaksi kehuttua: Oneiron ja Huone

IMG_20160901_101807397_HDRSyksy humisee seinissä. Korvissa humisevat rytmikkäät tanssimusiikit. Hyllyllä kutsuvat kirjakasat, joille aurinko vielä heittää rohkaisevia säteitään. Viime aikoina olen vastannut kutsuun ihan kiitettävissä määrin. Ilahduin, kun äkkäsin Laura Lindstedtin Oneironin (Teos 2015) henkilökunnan suosittelemien kirjojen joukosta. En kyllä pidä tästä kirjasta, mutta pitäähän se lukea, ajattelin. Aika paksukin. Kuulemma kieleltään vähän roisi, muistelin. Ei sovi tällaiselle kauneuden ihailijalle (vaikka maailman nurjia silmukoita en pyrikään vähättelemään).

Oneiron kuitenkin yllätti minut, vaivihkaa. Nämä elämän ja kuoleman välitilassa, valkoisessa tyhjyydessä kulkevat ja kieppuvat naiset ottivat minut vaatteistaan rakentamaansa kotiin ja jakoivat elämäntarinansa. Jaksoin kiinnostua, hamusin jopa lisää. Tietää, kuinka ihmiset päätyvät loppuunsa. Millaisia hetkessä oikeaksi tuntemiaan valintoja he tekevät. Sellaisiakin, jotka johtavat henkilökohtaiseen tuhoon. Lohdullinen ystäväparvi, joka koostuu aivan erilaisista ihmisistä. Yhteinen kieli löytyy eleistä, sitten ymmärryksestä, joka kasvaa universaaliksi. Tarina kietoutuu myös erilaisiin kuolemakäsityksiin, jotka kumpuavat filosofiasta (tai oikeammin filosofioista) ja uskonnosta, elämänkatsomuksesta, kokemuksesta, itseensä uskomisesta ja uskomatta olemisesta.

Oneiron on lähes yhtä paljon tietokirja kuin romaani. Se avaa juutalaisuuden ja anoreksian yhteyksiä, mutta kertoo yhtä lailla siitä, kuinka tärkeä räväyttävä peruukki voi olla elämänsä jo menettäneelle. Ja naiseutta, sitä lähestytään kaikenlaisissa muodoissa. Olla nuori, vanha, kaunis, rujo, oppinut, köyhän kyläyhteisön nainen. Ja miten erilaisilla tavoilla naiseus, ihmisyys, näyttäytyy kuoleman edessä. ****

Toinen juuri luettu, Emma Donoghuen Huone (Tammi 2012), kosketti myös sydänjuuriani, mutta se taas ei yllättänyt ollenkaan. Tarina siepatusta äidistä ja hänen vankeudessa synnyttämästään pojasta on jo lähtökohtaisesti ahdistavan kiinnostava. Aihe itsessäänkään ei ole se tavanomaisin tai käsitellyin, mutta mielenkiintoisemmaksi yhä romaanin tekee se, että se on kirjoitettu Jack-pojan suulla. Yllättävää ei myöskään ole se, että filmiteollisuus on jo tarttunut menestysromaaniin. Siksi itsekin nappasin taannoin kirjakaupan alesta tämän näyttelijöin kuvitetun pokkariversion.

Pieni määrä neliöitä, rajattu määrä valoa, televisioystävät, sängynaluskäärme, juoksurata, keinutuoli ja kylpyamme. Kaikki, koko hänen tuntemansa todellisuus. Pienessä pojassa ripaus aikuisuutta, ripauksempi supermiestä, koko taikinallinen lapsenuskoa ja hämmästystä. Ulkopuolella mielikuvitusmaailma.

Jos ainoa tunnettu koti on painajainen, miten suhtautua tuntemattomaan, jota kaikki muut pitävät oikeana, normaalina, onnellisena paikkana? Hämmästyttävän tarkkanäköisesti kirjattuja uuteen paiskatuksi tulevan pikkupojan tunteita ja ajatuksia. Ahmimalla luettu romaani. ****

Tästä kirkkain mielin ja silmin kohti Porin Kirjojen yötä ja edessä häämöttäviä Turun Kirjamessuja (ohjelma on jo julki). Onnellista hiipivää syksyä rakkaat lukijat!

Vesi kultaisena välkkyy

Kuva: kirja.fi
Kuva: kirja.fi

Vene lipuu meren kullassa, matkalla pelastamaan kaukaisia rakkaita.

Huhutaan, että oli kerran merenneito, jonka tyttärestä tuli merten ja metsien tietäjä, näkijä ylivertainen.

Huhuilla on siivet, jotka kantavat sotien rintamille ja sieltä takaisin, tuovat kotiin kadotettuja sotamiessieluja ja laiduntavat heidän lausumattomien toiveidensa virrassa.

Hiiva kohoaa yhdistämään naiseuden ja mieheyden, kipuna kiivaana ei tunnu se vaan ilona.

Ja kaikessa tässä, kaiken keskellä antajana ja ottajana, vanha nainen kyyneleistä punottua iloa silmissään, matkalla ei-minnekään, odotuksessa. Tietäen, että pian tapahtuu taas jotain, joka tekee hänen korkean ikänsä merkitykselliseksi.

Marvellous Ways, Sarah Winmanin luoma naispuolinen Väinämöinen, viisas ja maailmaasyleilevä vanhus veti minut tarinaansa välittömästi. Ensi lehdiltä saakka tiesin, että tämä kirja on sellainen, jota en voi laskea käsistäni. Niin kävikin. Jotenkin sen vain tietää, eikö totta. Minun kohdallani ainekset ovat runollisen kauniit, tyylikkäät kielikuvat, joita ei kuitenkaan viljellä joka virkkeessä. Toivonkipinä murheenkin keskellä, näyttämässä tietä tuleviin siltoihin. Kiinnostavat henkilöt, ei täytehahmoja, joiden merkitystä ei selitetä. Luontokuvaukset, joiden ansiosta tuntee hiekan varpaidensa välissä, pikkukalojen näykkäisyt, näkee auringonkultaaman seesteisen meren ja kuulee metsän puiden narinan tuulessa. Elämä on täynnä pieniä leikitteleviä onnenkantamoisia ja enteitä, pikkuisen maagisia palasia arjessa. Niitä tämä kirja tarjoilee.

Kukapa ei haluaisi hetken verran uskoa merenneitoihin, juhannustaikoihin, ennustajamummojen taskunpohjatietoon. Merenneidon vuosi (A Year of Marvellous Ways, Tammi 2016) on tähän mennessä paras tänä vuonna lukemani kirja. Viisi tähteä ja arvokas paikka Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat -romaanin vierellä Aarrekirjaston korkeimmalla hyllyllä.