Teljän Kirjallisuuspäivät 2018 – Tunnelmia, tunnetta ja tietoa

IMG_20181020_113441 (Small)

Sain ilon ja kunnian olla tänä vuonna mukana järjestämässä Teljän Kirjallisuuspäiviä. Tapahtuma järjestetään vuosittain Teljän kirkossa, mutta se on kaikille avoin ja kaikkia myös mukaan kannustava kulttuuritapahtuma. Kokoonnuimme ensimmäisen kerran jo alkuvuodesta pohtimaan päivien teemaa ja sisältöä. Pohdimme, että näinä sotaisien vuosien muistoaikoina sekä kaikenlaisten vakavien poliittisten ja ylikansallisten ongelmien keskellä haluammekin aihepiiriksi jotakin iloista – Teemaksi valikoitui näin Hyvinvoiva kepeys. Ei siis hömppäys tai vakavuuden kaihtaminen, mutta lukemisen, kirjoittamisen ja kirjallisuuden hyvää tekevät olemus ja vaikutukset.

Perjantaina laulettiin yhteislaulutilaisuudessa iloiseksi valikoituneita hengellisiä lauluja. Tunnelma oli varsin lämminhenkinen. Paikalla oli myös kirjaston Arja-täti pop-up-kirjaston kera…

…Niin kuin myös lauantaina, joka oli kirjallisuuden riemujuhlaa. Paneelikeskusteluun koitimme valikoida kolme toisistaan eroavaa kirjailijaa ja lopputulos olikin mainio: Mukana oli nuoren naisen värikäs vallattomuus, kokeneemman kirjailijattaren ponteikas leikkisyys ja runoilijaherrasmiehen valloittava kujeilu, siis Taina Latvala, Leila Tuure sekä Jouni Inkala. Haastattelijana toimi aina niin ihana läänintaiteilija Karoliina Suoniemi.

IMG_20181020_130021 (Small)

Taina Latvala viehätti tyylikkyydellään. Hänelle iloa tuovat muun muassa syksyn värit ja kotiseudun (sielun)maisemat. Latvala kertoi ilon tuntuvan fyysisenä läikähdyksenä ja olevan lyhytkestoisempaa kuin onni. Hänen romaaninsa ovat täynnä vakavia aiheita, joista ei kuitenkaan puutu huumorikaan – elämän kepeys ja nurjuus kulkevat usein sisarina, kuten sisaret uudessa Venetsialaiset-romaanissa. Näytelmäkirjailijana Latvala on kuulemma saanut myös leikitellä komedialla. Hänen mukaansa minä-kertojan on kolmatta persoonaa helpompi tuoda tekstiin ironiaa. Latvala kertoi kirjoittamisen tuovan hänelle itseilmaisun iloa, olevan järjestyksen luomista kaaokseen, vapautta luoda maailmoja sekä liikkua vapaasti ajassa ja paikassa. Asioista voi hänen mukaansa kirjoittamalla pitää tärkeistä kokemuksista kiinni. Latvala painotti, että hyvän kirjoittajan on myös luettava. Kirja on hänelle illan rauhoittumishetki tai aamunaloitus, kirjoittaminen on romaanitarinoiden lisäksi kiitollisuuspäiväkirjan ja lukupäiväkirjan pitoa. Latvala kertoi kirjoittavansa mieluiten kronologisesti, hiovansa lauseita täydellisyyteen ja kirjoittavansa usein kahvilassa (mistä pidän kovasti muuten itsekin).

Leila Tuure tunnetaan etenkin historiallisista romaaneistaan, mutta hän antoi meille lukunäytteen hissitontun ja vinttitontun seikkailuista. Tuuren mukaan olemassa on varmastikin ilon kaava. Ilo on sisäinen asia, optimismia, jossa ei liikaa heijastu mennyt eikä tuleva. Huumoria historian havinan joukkoon voi ripotella koomisilla sivuhenkilöillä, sanavalinnoilla ja nimillä. Hauskuus voi olla hieman piilotettua, älykästä huumoria. Tuure kertoi miettivänsä illalla (tai yöllä, voi yöunet) seuraavan päivän aloituslauseen valmiiksi ja kirjoittavansa kolme tuntia aamuisin. ”Sen jälkeen sulostutan miestäni”, Tuure totesi leikillisesti. Opettajana toiminut Tuure kertoi romaanikirjoittamisen olleen looginen jatke sille, että hän jätti koulutyön kaihomielin. Hän on mieltynyt perinteisiin sanakirjoihin, jotka tarjoavat niin paljon enemmän kuin nyky-Google. Vapaaehtoinen kirjoittaminen tuo iloa, toisin kuin pienenä ”suositeltu” päiväkirjakirjoittaminen, samoin kuin iloa Tuurelle tuo meri ja sen ”valtava ajatus vapaudesta”.

Runoilija Jouni Inkala esiintyi pojanviikarimaisen herrasmiehen elkein. Hänelle ilo on leikkivän ihmisen elämänasenne, joka tarvitsee synkkyyttä vastapainokseen. Inkalan mukaan kepeys on älykkäämpää kuin suora huumori, ja esimerkiksi runoihin kepeyttä voi ujuttaa takavasemmalta, hiukan yllättäen. Tehokeinona tyylien sekoitus toimii usein paremmin kuin pelkkä iloisuus, ja elämänviisaus, joka on ”puettuna kepeään asuun nielaistaan ehkä helpommin”. Inkala kertoi kirjoittavansa ensin käsin, niitä sanoja ja säkeitä, joita hänen mieleensä tulvii. Valmiit kirjat ovat sisäisten prosessien lopputuotteita, jotka niin ikään tuottavat kirjoittajalle iloa. Mutta luettavaksi tuodusta on kannettava vastuuta, lukijat tulee pitää mielessä. Lukemisen yhteisöllisyys on aivan toista luokkaa kuin kännykän selailu: Yhdessä sohvalla lukevat ihmiset voivat kommunikoida teosten kautta, kertoa lukemastaan toiselle, ottaa osaa toisen lukukokemukseen. Kirjallisuus on verraton ja ainutlaatuinen mahdollisuus vierailla toisissa maailmoissa ja toisenlaisissa elämissä.

Paneelin jälkeen oli vuorossa Heli Laaksosen ja Elina Wallinin lastenkirjaan perustuva kirjateatteriesitys Tapleti arvotus, jonka esitimme Arjan kanssa yhdessä. Mikä hulvaton kokemus myös minulle ensikertalaiselle! Yleisö tuntui pitävän ihanista Semmosista ja Tommosista, määkivästä lampaasta, pikkiriikkisistä kahvimukeista ja pyykkinaruvaatteista.

IMG_20181020_143426 (Small)

Lopuksi saimme vielä nauttia kirjailija Kirsti Ellilän erittäin kattavasta kepeää kirjallisuutta ja lukemista käsittelevästä Lue, voi hyvin -luennosta. Saimme kuulla, että kepeys ei suinkaan tarkoita samaa kuin aivottomuus, sillä kepeään kirjallisuuteen on mahdollista ja suotavaakin kätkeä yhteiskuntakritiikkiä, vallitsevien olojen kommentointia ja vakavia sivujuonteita. Näin on asian laita vahvasti myös Ellilän omissa teoksissa. Poliittiset ja uskonnolliset teemat ovat kotimaisessa kevyemmässä kirjallisuudessa sallittuja, kun ne sijoitetaan menneeseen maailmaan. Käännöskirjoissa, esimerkiksi Maeve Binchyn ja Cecilia Samartinin romaaneissa, uskonto tuo kuvaukseen lämminhenkisyyttä. Poliittinen tilannekin voi olla tapetilla, kun se on maantieteellisesti tarpeeksi kaukana meistä suomalaisista. Kevyt kirjallisuus tuo lohtua, poistaa maailmantuskan hetkeksi mielen päältä. Kepeys antaa lukijalle oman salatun lukuhetken, jota ei juuri mainosteta (kts. kuva alla) eikä kirjoittajia liioin nosteta jalustella tai Finlandia-palkintopalleille. Ellilän mukaan varsinainen kioskikirjallisuus on kuolemassa, joskin marketit tarjoavat hyllyillään yhä lääkäriromaaneja ja ”halpaa rakkautta”. Sen sijaan ”Anni Polvan henki” elää yhä muun muassa Anneli Kivelän ja Tuija Lehtisen kynissä. Mutta meiltä puuttuvat moninaiset kepeämmät sankarittaret, kepeyskentällä käännöskirjallisuus jyrää kotimaiset kirjailijat. Arvostetaanko Suomessa itseisarvoisesti ainoastaan historiallista, vakavaa romaania, mietin ja pohdin minä kuulija. Vastauksena kepeän kirjallisuuden epätodellisista rakkauskuvauksista saamaan kritiikkiin Ellilä totesi oivaltavasti, että kysymys ei ole epätodellisuudesta vaan siitä, missä kohtaa tarinalle laitetaan piste.

IMG_20181020_145314 (Small)
Jotkut meistä ovat saaneet kunnian pitää päällään ”Olen lukenut Alastalon salissa” -paitaa. Kristi Ellilän vastaus näkyy tässä – Entä, jos viihdekirjallisuuskin koettaisiin saavutukseksi?

Tapahtuman jälkeen meillä järjestäjillä oli kiitollinen ja lämmin olo. Kiitos kaikille mukana olleille ja tervetuloa uudelleen – Mitähän saamme nähdä ja kuulla ensi vuonna?

Mainokset

Kevään korvalla – Mitä luen ja miksi?

Arkeni koostuu nykyään puurolautasista, hihkaisuista, huppistarallaista ja hämmästyksistä. Joukossa on kuitenkin pieniä kirjallisuushetkiä sekä tapahtumasuunnittelun että (usein nukkuvan lapsen yli) lukemisen merkeissä. Mitä sitten luen ja miksi? Mitä taas en lue?

Kaunokirjallisuus:

Suurin osa lukemistostani on kaunokirjallisuutta. Olen käynyt läpi ”Kabulin kärsivät naiset” -kauden, jonka aikana luin lähes pelkästään Lähi-itään, Aasiaan ja Afrikkaan sijoittuvia sotaisia ja väkivaltaisia kuvauksia. Nykyään luen aiemmasta poiketen eniten kotimaista kaunokirjallisuutta, mutta yhä paljon myös etenkin muiden eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten kirjailijoiden draamaa.

Suosikkiaiheitani: maailmansotien kotirintamat, syvälliset ihmissuhdekuvaukset, luonnon ja ihmisen suhde, ilon löytäminen traumojen jälkeen, psykologiset keplottelut (saa suositella!) ja leikkisät kirjalliset ratkaisut (kuten kirjeromaanit).

Mutta ei: kapulakielellä kirjoitettuja dekkareita, pitkiä elämäkertoja, kauhua tai paatoksellista turtuneisuutta ja sielun pimeyttä.

Tietokirjallisuus:

Opintojeni aikana luin paljon sekä Suomen että muun maailman historiaa niin kepeässä kulttuurimuodossa kuin järkälemäisessä historian kokonaiskuvamuodossa. Nykyään luen yhä jonkin verran tietokirjoja historiasta, mutta uudet opinnot ovat vieneet minut kirjastolaitoksen ja informaatiovirtojen maailmaan.

Suosikkiaiheitani: mikrohistoria, toinen maailmansota, antiikin Kreikka ja Rooma, 90-luku; miksi muut lukevat ja mitä, lukupiirit, lukusuositukset ja kirjallisuudenhistoria.

Mutta ei: pelkkä poliittinen historia, tekniikka ja teknologia, suurmiehet.

arjen kirjat

Novellit, runot, sarjakuvat:

Luen näitä kaikkia melko vähän, hävettää vallan. Tällä hetkellä pöydällä lojuu puoliksi luettu Roald Dahlin novellikokoelma, varsin nerokkaita juonenkäänteitä on hänellä. Runoista olen perehtynyt etupäässä satakuntalaiseen tuotantoon ja sarjakuvat ovat melkein täysin unohtuneet. Kenties näissä on tulevaisuudelle haastetta.

Self help -opukset:

Innostuin Konmarin läpi selailtuani tavaroiden raivaamisesta ja sen myötä luin myös Ilana Aallon mainion Paikka kaikelle -teoksen. Ohjeet niin sanotusti parempaan tai helpompaan elämään tuntuvat välillä olevan tarpeen, mutta suhtaudun niitä tarjoaviin teoksiin leikkimielisesti – jos jokin menetelmä tai neuvo tuntuu omalta, niin otan sen talteen. Oma onnellisuusprojekti ja elämänhallinta koostuvat kuitenkin enemmän persoonallisista arjen ja juhlan valinnoista kuin muilta saaduista opeista tai julistuksista.

Lastenkirjat:

Näitä selataan ja luetaan meillä koko ajan enemmän. Päälle puolivuotias poikamme on selvästi kirjallisuusintoilija ja jaksaa jo seurata useammankin kirjan verran syömättä koko ajan sivun alareunaa. Sivujen kääntäminen sekä kirjan avaaminen ja sulkeminen ovat tämän hetken suosikkijuttuja. Itse pidin lapsena esimerkiksi Pupu Tupunasta, joka nyt näyttäytyy melko höpsönä kirjallisuutena. Silti meillä luetaan Tupunaakin, sekoitettuna uusiin ja muihin vanhoihin lastenkirjoihin.

Suosikkiaiheitani: seikkailunhaluiset tytöt ja pojat, prinsessat ja prinssit, eksoottiset tarinat, satumaisuus, värikkäät eläimet ja erilaisuuden rikkaus; pojan suosikkeja suuret eläinhahmot ja kurkistuskirjat.

Mitä suunnittelen lukevani: Kielitaidon elvyttäminen on suunnitelmissani (italia? espanja?), joten vanhat koulukirjat palaavat luultavasti lukemistoon. Lastenkirjojen määrä lisääntynee roimasti, omat lukemiset jäänevät vähemmälle taaperoiän häämöttäessä kesän takana. Kenties luen kiireisessä arjessa enemmän lehtiä tai blogikirjoituksia? Pääasia on, että luen.

Arja haluaisi Helsinkiin – kirjavinkkausta 50-luvun tyyliin

Perinteistä Museoiden yötä vietettiin Porissa jälleen lauantaina 20.5. Satakunnan museo on toistaiseksi suljettuna, koska siellä rakennetaan vielä hyvän aikaa uutta perusnäyttelyä. Muut yksiköt sen sijaan tarjoilivat tähän kulttuurin superlauantaihin antoisan annoksen kaikenlaista tapahtumaa. Itse ehdin piipahtaa vain Rosenlew-museossa, jossa oli alkamassa 50-luvun kirjavinkkaus, vetäjänään kirjastomme moniosaaja Arja Palonen.

18676455_10154597473523499_835906286_o
Pääsin hyppäämään 50-luvulle yhteiskuvaan.
Toisaalta Helsinki tuntui myös pelottavalta paikalta, jossa saattoi sattua kaikenlaista ikävää, vaikka ihan murha!

Arja esiintyi yleisölle 50-luvun (olettaakseni) varhaisteinin Arjan ihanan tyttömäisessä hahmossa. Kuulijoita ja katselijoita oli sopivasti, juuri sen verran, kuin Rosenlew-museon tunnelmalliseen näyttelytilaan mahtui. Tämä siitäkin huolimatta, että televisiossa alkoi samoihin aikoihin suursuosion saanut Suomi-Ruotsi -kiekkopeli. Menneisyyden Arjaa eivät kiekkopelit kiinnostaneet, vaan hän haaveili pääsevänsä äidin kielloista huolimatta suureen maailmaan, 50-luvun Helsinkiin. Toisaalta Helsinki tuntui myös pelottavalta paikalta, jossa saattoi sattua kaikenlaista ikävää, vaikka ihan murha!

Kynsilakan tuoksusta päästiin nopeasti mysteeritunnelmiin ja sieltä taas päiväkirjojen intiimeihin tunneilmaisuihin. Kirjakatkelmat tahdittivat tätä pientä näytelmää, toivat rooleja roolin sisälle. Kuulin huhua, että Arja saattaisi jopa laulaa lurauttaa jotakin, ja näinhän kävikin. Hennon suloisesti kuulimme Pikku Matin seikkailuista portin pielessä, tuomen alla (Miksi muuten Matti aina seikkaileekin, hänen autostaanhan on myös kumi puhjennut).

18676368_10154597473713499_1503519463_o

Myönnän hiukan häpeillen, että tämä taisi olla enintään toinen kerta, kun olen kirjavinkkausta kuulemassa. Mutta ymmärrän pienenkin otannan perusteella mainiosti, miksi sitä tehdään. Varsinkin nuoret, kenties haastavimmin tavoitettava lukijaryhmä, saattavat hyvinkin innostua elävästi esitetystä kirjallisuudesta. 50-luvun kirjavinkkaus oli tietysti oma luku sinänsä, eikä vinkkareiden tehtävänä ole suinkaan aina hypätä ulkopuoliseen rooliin. Mutta tällaista yleiskulttuuri-ihmistä esitys viehätti suuresti. Mitä mainiointa yhteistyötä kirjastolta ja museolta.

18618249_10154597473243499_381980454_o

Vinkattavana kirjallisuutena oli nykypäivän 50-lukua käsitteleviä teoksia.

Tässä lista mainituista ja siteeratuista:

  • Aho, Claire: Aho & Soldan: Helsinki 1950-luvun väreissä. (Ahon isän ja tyttären Helsinki kuvina)
  • Autere, Terttu: Kaunis mutta kuollut. (Menneisyyden koulumaailman etsiväromaani)
  • Bradley, Alan: Piiraan maku makea. (Kauniskantinen 50-luvulle sijoittuva brittiläinen kartanomysteeri)
  • Haavio, Katarina: 50-luvun tytöt. (Päiväkirjamerkintöjä)
  • Kolanen, Alvar: Tähdet tuikkivat: Olavi Virrasta Irwiniin.
  • Kultaiset koululaulut vanhoilta ajoilta. (Täällä se Matti kaikenlaisessa puuhassa huseeraa)
  • Loivamaa, Ismo: Lastenkamarin aarteet. (Ihana teos, joka esittelee entisajan lastenkamari”muotia”  1940-luvulta nykypäivään)
  • Magee, Audrey: Sopimus. (Natsi-Saksa, pariskunta ja synkkä kuherruskuukausi)
  • Mikkanen, Raili: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain. (Romaani nuoresta äidistä ja mahdollisesta valtiopetoksesta)
  • Mustaneva, Seija: Läpireikätalo. (Murrerunoja lapsuudesta)
  • Pakkanen, Jukka: 50-luvun sanakirja.
  • Rasvaletti: Valokuvia 1950-luvun Helsingistä.
  • Timonen, Pirkko: Kattausten kulta-aika: 1950-luvun designastiat.

 

Blogarina – kirjablogit kirjallisuuden elämyksellistäjänä

(Tämä esseemäinen kirjoitelma on osa informaatiotutkimuksen opintojani, mutta silti aiheeltaan hyvin vahvasti kirjablogimaailmaan liittyvä puheenvuoro.)

IMG_20160930_135055136_HDR
Porin ihanainen, tarinallinen kirjastoauto Turun Kirjamessuilla syksyllä 2016.

Olen kirjablogini kautta toiminut pienimuotoisessa yhteistyössä paikallisen kirjaston kanssa jo parin vuoden ajan. Tämä tarkoittaa sitä, että valitsen osan kirjoittamistani kirjakatsauksista (en kutsu niitä arvioiksi, koska niitä ne suoranaisesti harvoin ovat) ja lähetän niistä sitaattikoosteen sekä linkin kirjastolle. Nämä kirjasuositukset he julkaisevat sitten omilla kirjallisuus-sivuillaan. Erilaiset kirjavinkit ja -vinkkaukset ovat nykyään vahvasti pinnalla. Näkökulmani yhdistääkin blogit ennemmin perinteisen kirjan säilymiseen kuin sen kuolemaan. Pohdin elämyksellisyyttä informaatiotyössä samalla sekä (tulevaisuuden) kirjabloggaajan että (tulevaisuuden) informaatikon näkökulmasta.

Blogien suosio ei liene kenellekään epäselvää. Mielikuvat ja informaatio, jota kirjablogien avulla lukijoille (tai katselijoille) välitetään, on tällöin myös merkittävä osa kenttää, joka muodostaa lukijoiden kirjallisuustietoisuuden. Ainakin täällä Satakunnassa myös kirjaston väki toimii aktiivisena suosittelijana. Suositukset, nostot, positiiviset arviot, ja toki myös negatiiviset kommentit, vaikuttavat siihen, millaisia kirjoja lukijat kirjastosta luettavakseen valitsevat. Kirjablogeissa keskitytään yleensä kuvailemaan kirjan juonta sekä sen ajankuvaa, tunnelmaa ja kielen rikkautta. Meriitteinä saattavat olla niin ikään helppolukuisuus, historiallinen tarkkuus, sivujen sopiva määrä, tyyli tai vaikkapa oikeanlainen fontti. Usein upeinta on se, että kirja osallistaa lukijan tarinaan, hän pystyy samaistumaan, ottamaan tekstistä aineksia omaan elämäänsä, suremaan, iloitsemaan ja myötäelämään tarinan henkilöiden tunteita. Kirjan lukeminen on elämys. Entä miten bloggaajat voisivat tehdä sisällön tuottamisestaan entistä elämyksellisempää, jotta kirjablogin lukeminen ei olisi ainoastaan perinteistä lukemista vaan sekä blogi itsessään että sen ”mainostama” kirjallisuus olisi entistä elämyksellisempää? Voisiko blogeissa olla jopa pelillisiä elementtejä?

Elävöitettäisiinkös blogeja?

Missä olet, BernadettePienimuotoisesti blogia on toki helppo elävöittää ja elämyksellistää erilaisin mediallisin keinoin. Kirja-arvostelua ei ole enää pakko tehdä ainoastaan kirjallisesti vaan ajatuksistaan voi tehdä myös videobloggauksen. Yksittäiset videobloggaukset eivät vielä tee blogista vlogia. Yksityisen sisällöntuottajan on mahdollista yhdistellä erilaisia medioita siten, että kokonaisuudesta tulee mahdollisimman elämyksellinen. Kirjoista on tehty elokuvia – miksei siis kirjablogiin voisi yhdistää draamallisia aineksia? Bloggaaja voi pukeutua itse (kirjan ja elokuvan) sankarittareksi tai pahikseksi ja valokuvata, tai valokuvauttaa, itsensä esimerkiksi kirjan kannen vieressä. Tai hän voi liittää blogikirjoitukseensa soundtrackin, joka heijastelee henkilökohtaista lukukokemusta, kirjan henkeä tai ajankuvaa. Soittolistan hyödyntämistä uudenlaisena kirjallisuuden oheistuotteena ovat hyödyntäneet myös kirjailijat, esimerkiksi Juha Itkonen, jonka teoksista Anna minun rakastaa enemmän ja Palatkaa perhoset on mahdollisuus nauttia myös musiikillisesti, Spotify-listoina.

Blogarina – kirjoja yhteen kokoava tarina

Entä sitten pelillisyys? Pohtiessani kirjallisuuden, ja etenkin juuri kirjablogien elävöittämistä, mieleeni tuli ensimmäisenä sittemmin mielessäni varsin laajat mittasuhteet saanut elämyksellinen kirja- tai tarinapeli. Kutsutaan peliä tässä nimellä Blogarina. Pelin elementteinä toimisivat kirjat (tarinat), virtuaaliset tekstit (blogeissa) sekä kirjoittajat itse (bloggaajat). Peli-ideana olisi se, että jo olemassaolevat kirjat esiteltäisiin blogeissa siten, että ne antaisivat vihjeitä siitä, mitä arvioita (tai analyyseja, tulkintoja tms.) tulisi lukea seuraavaksi. Vihjeet kertoisivat toisin sanoen sen, mihin kirjablogiin lukijan tulisi suunnistaa seuraavaksi saadakseen seuraamalleen tarinalle jatkoa. Tarina voisi muodostua sitaateista, henkilöhahmojen lyhyistä dialogeista tai muusta sellaisesta käsiteltävään kirjaan liittyvästä, mikä antaisi aineksia tarinalliseen jatkumoon. Vaihtoehtoja pelin toteuttamiselle on useita. Kirjabloggaajat voisivat esimerkiksi keskenään sopia, mitkä kirjat he valitsevat ja missä järjestyksessä kirjoittavat, jolloin tarinasta muodostuisi heille itselleen tietyllä tapaa ennalta-arvatta kokonaisuus. Kirjat, tarinat itsessään, muodostaisivat kollektiivisesti uudenlaisen tarinan. Kenties vielä parempi ajatus olisi se, että kukin kirjabloggaaja voisi valita vuorollaan minkä tahansa teoksen ja sitoa sen osaksi meneillään olevaa tarinaa. Näin myös bloggaajat itse saisivat elää jännityksessä ja tulevan odotuksessa.

Mitä hyötyä tällaisesta pelillisyydestä sitten olisi niille teoksille, joita tarinan matkalla käsitellään? Jokainen tarina avautuisi osana uutta kokonaisuutta, mutta lukijan mielenkiinto voisi missä tahansa vaiheessa herätä minkä tahansa osan suhteen. Kirjablogeissa toki mainittaisiin tärkeät tiedot käytetystä kirjallisuudesta, voisipa ennen tarinallisuutta olla vaikka ihan lyhyt kirjaesittelykin. Arvoituksellisuus olisi silti ehkä paras säilyttää. Blogarinan tarkoituksena ei olisi hyllyttää olemassaolevaa kirjallisuutta vaan tuoda siihen uusia elementtejä, antaa sille uudenlaiset siivet.

Kiireellisen ihmisen mahdollisuus nähdä maailma tarinoina

Maailmassa, jossa nyt elämme, jossa kiire ja vaihtoehtoiset vapaa-ajankäyttötavat kilpailevat ihmisten huomiosta ja ajasta, lyhyet tekstit vetoavat usein lukijoihin pitkiä enemmän. Lehden selailu on helpompaa kuin 500-sivuisen kirjan aloittaminen (tai etenkin kirjan raahaaminen mukana vaikka matkalla). Pelillisyys sen sijaan on pinnalla. Se innostaa kaiken ikäisiä, mutta etenkin nuoria, tarttumaan myös kulttuuriin, josta he eivät muuten välttämättä olisi niin kiinnostuneita. Pokemon Go sai nuoret lähtemään ulos. Pelitapahtumat saavat nuoret menemään kirjastoon, joka ehkä nimensäkin puolesta on nuorten mielestä jo hieman vanhanaikainen instituutio. Miksei siis nuortenkirjamainen, vaikka jännittäväkin, mutta ehdottomasti uusi ja tuore, pelin muotoon luotu tarinallisuus saisi nuoria tarttumaan kirjallisuuteen nykyistä useammin?

Satakunnan kirjastoissa pelillisyys, elämyksellisyys ja sosiaalisen median välineet on otettu erittäin hyvin käyttöön. Kirjastossa käydessäni katselen usein ilolla sitä, että aulassa vastaan tulee monen ikäistä väkeä. Lapset on vielä suhteellisen helppo houkutella kirjastoon konkreettisten tarinoiden avulla. Satutunnit ja -tuokiot vetävät tiloihin pientä väkeä vanhempineen. Nuoret, ja mikseivät myös aikuiset, taas vaativat nykyään enemmän. Pelkkä paperikantinen kirja, jonka sisällä on uusia maailmoja, ei enää välttämättä riitä. Muodikkaampaa ja nopeampaa on klikkailla hiirellä uusia välilehtiä auki, lukea pätkä sitä, toinen tätä ja jatkaa sitten jonkin muun asian tekemistä. Nykyajan ja etenkin tulevaisuuden informaatikon tulee tietää tämä. Jokaisessa lapsessa piilee, kirjaston kannalta, alkavan ”ongelmatapauksen” siemen. Elämyksellisyyden tuominen perinteisiin kirjastopalveluihin on erittäin tärkeää.

Kirjabloggaajan tarinataivaat

Miten tarinalliset tai muuten elävöitetyt kirjablogikirjoitukset sitten valjastetaan kirjastojen, informaatioalan, käyttöön? Voin aloittaa vaikka itse, jos bloggaajakollegani lähtevät mukaan. Kirjoittakaamme tarina, jonka osaset eivät ole meidän kirjoittamiamme, mutta jotka kokonaisuudessaan muodostavat jotain uutta. Ja tarjotkaamme sitä sitten kirjastojen käyttöön, osaksi niiden tarjoamia verkkosisältöjä. Kirjaston väki voi sitten suositella teemahyllyillä kirjoja, jotka kuuluvat esimerkiksi nuorille suunnattuun tarinaan ”viiltävää” tai aikuisille suunnattuun tarinaan ”kerran kesäkuussa”. Tarinat voivat olla myös teemallisia ja liittyä esimerkiksi jouluun, kevääseen, juhlaan tai surunkäsittelyyn. Kuulun Facebookissa kirjabloggaajien yhteisöön, ja joulukuussa kyseisellä väellä on tapana laatia oma joulukalenteri. Halukkaat 24 bloggaajaa kirjoittavat kukin valitsemansa adventtiluukun sisälle kätkeytyvän tarinan, kirjaesittelyn tai muun vastaavan omaan blogiinsa. Samalla he ”mainostavat” myös tulevia ja menneitä luukkuja, eli kollegoidensa blogeja. Blogarina, jonka blogit voisivat keskenään luoda, toimisi siis sekä kirjallisuuden itsensä, sitä tarjoavien kirjastojen että kirjabloggaajien tuotosten leikkisänä mainostajana.

Kirjabloggareiden joulukalenteri – 5. luukku

Olen ihmisistä vähintäänkin se jouluihmisempi, ehkä jopa yksi jouluihmisimmistä. Siksipä, tilaisuuden tullessa, ilmoittauduin mielelläni osallistujaksi kirjabloggariyhteisömme joulukalenteriin, josta nappasin tämän luukun. Ensin vähän hermostutti: Keksinkö mitään? Mutta kas, minun ei tarvinnutkaan miettiä kauaa. Maaseudulla, synnyinmaisemissa vieraillessani huomasin aikamoisen vipinän ja supinan käyvän kirjahyllyssä – ja muuallakin. Tässä joulutarina lapsille ja lapsenmielisille, joita me lukevat ihmiset tietysti osaamme olla.

img_20161201_150712525

Joulunaika on jälleen kerran saapunut. Odotamme vielä lumikinoksia ja helmihehkuvia, kuulaita hämärän valon aamuja, joissa hiutaleet leijuvat tuntemattomia teitään kohti tassunjalkiä ja käppäröitä. Joulu on kuitenkin jo valloittanut erään talon. Sisällä, pikkukamarin lämmössä, on kahden kämmenen väliin mahtuva mökki, jossa asustaa Römö, tuo aika veitikka tontuksi. Mutta kuka huhuilee nyt Römön ikkunan alla?

Jaah, sehän on Vihreepäinen, naapurin ukko. ”Mikset jo tule alas, nyt on aamu!”, Vihreepäinen huutelee yläkerran ikkunan suuntaan.

img_20161201_154042940

Römö kiskottelee, haukottelee, paukuttelee ranteitaan ja ottaa lakin matkaansa. Sitten hän tömistelee alas. Etupihallaan Römö kurkistelee aidan yli, puupinon taakse, mutta Vihreepäistä ei enää näy missään. Mitäpä tekisin tänään, Römö miettii kuumeisesti, mutta viilein otsin – ja aina sama virne naamallaan. Sitten hän keksii: Hän ei ole aikoihin käynyt kirjastohuoneessa. Ovatkohan tutut kirjat vielä paikoillaan? Tänäänhän olisi hyvä päivä lukea pitkästä aikaa joulutarinoita, tonttu-ukko hihkuu mielessään.

img_20161201_150812414

Kirjastohuoneessa Römö raahaa hyllystä lattialle suunnattoman punaisen kirjan. ”Onpa kirjalla kokoa ja näköä!”, Römö puhkuu ääneen. Ensimmäinen tarina kertoo talvikylmässä laahustavasta tytöstä, jonka harventuneissa lapasissa tulitikut hetken lämmittävät. Soma tyttö, toivottavasti hän löytää jonnekin lämpimään ennen kuin jäätyy. Tai ennen kuin minä jään tämän kirjan alle, hui! Tarina vaikuttaa hiukan ankealta, joten Römö kiipeää hyllyyn etsimään kevyempää luettavaa.

img_20161201_151829847

”Joulupukin lelupaja, se kuulostaa hyvältä. Vaikka en ole itse joulupajan työläisenä ollutkaan. Olen näitä arkisempia tonttuja, mökkihöperötontuksi kutsuvat.” Römö selailee kevyttä kirjasta pitkän tovin, pysähtelee välillä ihailemaan kauniita kuvia, lukee rivin sieltä täältä. Joulupukin rouva on kirjassa leiponut piparkakkuja, niitä Römökin nyt mielellään maistelisi. Kenties pitäisi hankkia mökkiin seuraksi tonttuakka? Römö kun ei koskaan ole opetellut leipomaan.

img_20161201_151922110

Lelupajan kilkatus ja kalkatus alkaa pyörryttää Römöä. Hän kurkottelee hyllyltä seuraavan kirjan, jossa kerrotaan kahdesta pienestä tytöstä. Joulua vietetään tässäkin kirjassa, niinkuin muistelin. Römö ilahtuu. Hennosti tyylitellyissä kuvissa seikkailee myös pieni perhe, joka asuu nukketalossa. Vähän kuin minun mökkini, mutta enemmän tavaraa. Minä pidän yksinkertaisuudesta. Entä akka sitten, pitäisikö sellaiselle olla posliiniastioita ja pitsinenäliinoja? Römö jää hetkeksi mietteisiinsä. Mutta mukavan näköinen perhe ja herttaisia tyttöjä. Tonttu-ukko rapsuttaa partaansa. Jospa lähettäisi sentään joulukortin Nökötti-serkulle Iisalmeen. Ollaanhan sitä kumminkin samaa perhekuntaa.

img_20161201_152215971

Perheilakointi tekee Römön hiukan alakuloiseksi. Olisikohan hyllyllä tarjota jotain muuta? ”Mitäs nämä ovat”, Römö kummastelee hiukan erikoisen näköistä väkeä seuraavan kirjan sivuilla. Hassu kissa ja kuusipuueukko. Ukko lätkimässä pelikortteja miltei puuron joukkoon. ”Eivät ole onneksi minun naapureitani. Tokkopa saisi edes öitään rauhassa nukkua”, Römö jupisee partaansa, mutta nauru on jälleen vallannut hänen kasvonsa. Suretus jäi pikkuisen kuusen punaisten valojen katveeseen, oksalle roikkumaan. Mutta kirjojen edes takaisin nostelu alkaa rasittaa Römöä. Hän lipsuu kirjan sivuilla, vaikka tossuissa pitäisi olla kunnon pitovoiteet. Onneksi vierestä puksuttaa sopivasti juna, jonka kyydissä väsähtävä tonttumme pääsee jatkamaan tutkimusmatkaansa.

img_20161201_152345666

Vaan hetkinen. Juna ei ehdi matkata kuin pari tossullista, kun Römö jo huutaa: ”Pysähdypä veturiseni, jään tässä.” Mitähän nyt? Römö jää ihastelemaan suurehkon kirjan auki olevaa sivua. Vai niin. Onpa oikein viehkeä kuva. Miten herkkää vihreää ja hopeaa. Kuusista olen aina pitänyt, niiden tuoksu muistuttaa minua lapsuuteni kesistä vuosisatoja sitten. Meillä oli Nökötin ja muiden kanssa tapana kilpaa hyppiä kannolta kannolle. Mutta voisikohan tuo taikoa sauvallaan minulle joulupuun? On kyllä kaunis kuva…. Mahtaako tonttu-ukkovanhus ihailla enemmän kuusta vai kuusen neitoa, jaajaa.

img_20161201_152112592

Yht’äkkiä Römö alkaa kuitenkin haukotella makeasti. Onkohan tämä ollut liian riehakas aamupäivä minunlaiselleni höppänälle vanhukselle, Römö tuumii, ja loikkaa verkkaisesti ohi etenevän junan kyytiin. ”Seuraava asema, oma kotimökki!”. Rappuselle on ilmeisesti Vihreepäinen jättänyt korillisen punaisia omenia. Vieressä on myös kirjekuori. No kas, sehän on Nökötin käsialaa. Juurihan tuota ajattelin itsekin. Römö ilahtuu ja myhäilee. Hän astelee rappuset yläkertaan, omenineenkuorineen, ja kömpii sänkyyn. Päiväunet ovat nyt paikallaan, tonttu tuumaa.

Unissaan hän hyppii kannolta kannolle, tippuvien havunneulasten välkkeessä ja kotoisessa tuoksussa. Unen keskeltä kurkkaa ajatus: Ehkä sen eukon hankin, ehkä en. Onhan minulla hyvä näinkin. Alakerrassa joku helisyttelee hiljaa, varoen, pientä kimmeltävää taikasauvaansa.

Tulkoon joulu jokaisen sydämeen.

Tarinassa käytetty lastenkirjallisuus esitysjärjestyksessä:

Suuri satukirjasto 5: Pieni tulitikkutyttö ja muita maailman kauneimpia satuja. WSOY, 1982. Kuvittanut Violetto.

Kultaiset kirjat 8: Walt Disney – Joulupukin lelupaja. (Alkuteos: Santa’s toy shop, (c) 1950-1988, The Walt Disney Company) Sanomaprint kirjat, 1988.

Kurenniemi, Marjatta: Onnelin ja Annelin talvi (1968). Teoksessa Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. WSOY, 2003. Kuvittanut Maija Karma.

Prøysen, Alf: Eukko Pikkurillin joulukirja. (Alkuteos: Julebok for barn) WSOY, 1989. Kuvittanut Kari Grossman.

Parker, Cicely Mary: Flower Fairies of the Winter. Teoksessa The Complete Book of the Flower Fairies. First published 1996 by Frederick Warne. The Penguin Group, 2002.

15179204_10154660137666067_795383467925396666_n

Kirjabloggareiden joulukalenterin ensimmäiset luukut ja tulevat kalenteriblogit:

  1. http://hyllytonttu.blogspot.fi/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenteri-1-luukku.html
  2. https://luetaankotama.blogspot.fi/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenteri-2-luukku.html
  3. http://paperikasat.vuodatus.net/lue/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenterin-3-luukku-1
  4. https://joannavonscarlett.blogspot.fi/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenteri-4-luukku.html
  5. Aarrekirjasto
  6. http://1001kirjaajayksipienielama.blogspot.fi/
  7. http://pieni-kirjasto.blogspot.fi/
  8. http://tuntematon-lukija.blogspot.fi/
  9. http://kirjahyllyssablogi.blogspot.fi/
  10. http://hh-lukija.blogspot.fi/
  11. http://adelheid79.blogspot.fi/
  12. https://annelinkirjoissa.wordpress.com/
  13. http://kristankirjat.blogspot.fi/
  14. http://ainajokukesken.blogspot.fi/
  15. http://satunluetut.blogspot.fi/
  16. http://www.havena.fi/kirjaluotsi/
  17. https://tuulevi.wordpress.com/
  18. http://hannankirjokansi.blogspot.fi/
  19. http://kirjakaapinavain.blogspot.fi/
  20. https://paulinevondahl.wordpress.com/
  21. http://unelmienaika.blogspot.fi/
  22. http://luettuaelamaa.blogspot.fi/
  23. http://karvakasakirjat.blogspot.fi/
  24. http://pikunkirjablogi.blogspot.fi/

Turun Kirjamessujen lauantai – onnellisia ajatuksia ja hurmaantumista

Suon aarteita - lasten luontokirja kauniine väreineen.
Suon aarteita – lasten luontokirja kauniine väreineen.

Plussat: Niin paljon elämyksiä ja kohtaamisia, että eivät kahden käden sormet riitä.

Miinukset: Menetän kaikki ei-kirjalliset sosiaalisen median seuraajani (?).

Tätä se on, Turun Kirjamessujen lauantaipäivä. Pää tuntuu vähän virkeämmältä kuin eilen illalla samaan aikaan, ehkä iloiseen hyömyyn tottuu. Jalat eivät edelleenkään rakoilla. One to go, ja sitten takaisin Poriin. Mutta mitäs kaikkea tapahtuikaan lauantaina?

Ensialkuun olin seuraamassa Kirjamessujen uutuutta, Otavan järjestämää lukupiiriä. Lukupiirinä toimi Kirsin Book Club, vuonna 2010 perustettu, aktiivinen joukko. He olivat perehtyneet Juha Itkosen keväällä ilmestyneeseen Palatkaa perhoset -romaaniin, joten paikalla oli myös itse kirjailija, joka vastaili innostuneesti ja lempeästi lukupiiriläisten kysymyksiin ja arvioihin. Seurasin tilannetta joidenkin penkkirivien päässä, ja vaikka tarkoitukseni oli vain piipahtaa katsomassa millainen tämä konsepti on, niin jäinkin paikalle tunniksi. Ja päädyin ostamaan tämän yhden suosikkini uutuusteoksen, messujen kunniaksi omistuskirjoituksella tietysti. Palatkaa perhoset Aarrekirjastossa varmasti myöhemmin arvostelussa.

Kirsin Book Club ja Juha Itkonen perhosineen.
Kirsin Book Club ja Juha Itkonen perhosineen.

Pirkko Saision rauhallinen eleganssi hurmasi varmasti yleisön seuratessamme keskustelua hänen uudesta Mies ja hänen asiansa -kirjastaan. Suursuosikiksi nopeasti noussut Minna Rytisalo kertoi, että hänen Lempi-teoksessaan oli alkuun jokaisen kolmen hahmon kohdalla 10 sivua, ja sitten kaikki oli jo sanottu.”Siitä se sitten alkoi kasvaa”, Rytisalo hymyillen totesi. Jari Tervo keräsi myös runsaasti kuulijakuntaa. ”Unohtakaa Jari Tervo, lukekaa Matriarkka”, kirjailija lausui ja sai yleisön naurahtelemaan.

Haastattelussa karismaattinen Pirkko Saisio.
Haastattelussa karismaattinen Pirkko Saisio.
Arttu Tuominen on jo noussut dekkarisuosikiksi. Pyysin häntä hetkeksi poseeraamaan.
Arttu Tuominen on jo noussut dekkarisuosikiksi. Pyysin häntä hetkeksi poseeraamaan.

Entä Satakunta? Osasto hurmasi väkeä jälleen kauneudellaan. Oikea lempeyden keidas hälisevässä messukeskuksessa. Ja ylpeydellä voin sanoa, että satakuntalaiset kirjailijat ovat samaa lempeyttä tulvillaan. Dekkaristi-suosikiksi pompannut Arttu Tuominen kertoi haastattelussa, että hän ei edelleenkään miellä itseään kirjailijaksi, vaikka monet häneen viittaavat jo kirjailija-Arttuna. Vaatimattomuus kaunistaa, sanovat useat. Taidan mennä ensi kerralla dekkarihyllylle, sillä Tuomisen jännärit sijoittuvat Satakuntaan ja palan halusta tietää mitä kauheuksia esimerkiksi Harjavallassa tapahtuu.

Runoilija Aulikki Oksanen heläytti kuulijoiden riemuksi virrenpätkän, oh! Olin jo kipittämässä seuraavaan tilaisuuteen, mutta jähmetyinkin paikalleni. Kovin herkkää ja taiteellista. Simo Frangén taas sai yleisöpenkit tutisemaan iloisesta naurusta, eikä haastattelija Elina Wallin jäänyt viihdyttävyydessä ollenkaan kakkoseksi. Osastolla hyörivät Wallin ja Heli Laaksonen saavat jatkuvasti myös ihailevia katseita osakseen – mistä ovatkaan löytäneet nämä vinkeät vaatteet (huomenna kuvaan). Hymy kasvoilla on tietysti vielä suurempi meriitti kuin puvustus.

Porin kulttuuritoimen suuresti ihastellut kirjoista rakennetut pöydänjalat.
Porin kulttuuritoimen suuresti ihastellut kirjoista rakennetut pöydänjalat.

Viehättäviä löytöjä tein Sanojen Satakunnassa Teija Tiilimäen kalligrafia-kojusta, jäätelöä söin ruokamessuilla, treffasin sattumalta vessajonoissa ja käytävillä muita some-tiimin naisia ja katselin useita kirjakasoja pursuavia kojuja. Ostokset ovat pysyneet maltillisina, mutta huomiselle on vielä varattuna yksi panostus – nähtäväksenne jää mikä se on. Suosikkikirjaa en ollut ottanut kotoa mukaan, mutta piipahdin silti katsomassa Kirjalliset treffit -tilaisuuden alkumetreillä. Siellä viehättivät uskaliaat lemppareistaan keskustelevat treffailijat sekä aina suloinen Jenni Haukio.

Toinen messujen uutuus, Kirjalliset treffit, alkamassa.
Toinen messujen uutuus, Kirjalliset treffit, alkamassa.
Lettipäiset kirjaintoilijat.
Lettipäiset kirjaintoilijat.

Lounasseurana minulla oli uusi ihana tuttavuus, kuvittaja-kirjailija Suvi Vehmanen. Häneltä sain jo eilen kotilukemisiksi juuri ilmestyneen, upean, luontokuvilla kukitetun lasten luontokirjan Suon aarteita. Ihastelin eilisillan kirjan kauniita kuvia, ja tänään vaihdoimme ajatuksia kirjallisuudesta, suosikeistamme ja lapsille suunnattujen kirjojen hyvistä ominaisuuksista. Blogissa Suon aarteista lisää piakkoin. Jutteluhetkemme oli päivän parhaita hetkiä. Toinen parhaus oli se, kun messupäivän loppumetreillä istuimme Karoliina Suoniemen kanssa Sanojen Satakunta -osaston ”takahuoneen” ”nurmikolla” niin sanotusti kaikkemme antaneena (Karoliina tietysti vielä paljon suuremmassa määrin kuin minä) ja juttelimme kirjoista. Olen niin iloinen, että pääsin mukaan tähän kirjahurmokselliseen yhteisöön. Nyt kiitollisin mielin iltapuhteille ja katse kohti kolmatta messupäivää.

 

Uusia tuttavuuksia ja yllättäviä löytöjä – Kirjamessujen perjantai-iltapäivä

Tapio Haapalan letkuveistos täysvihreissään.
Tapio Haapalan letkuveistos täysvihreissään.

Ensimmäinen messupäivä on takana. Lautasella Palak Paneer, päässä vieläkin messuäänet. Turussa, toisessa kodissa, satakuntalaisen on hyvä kelliä nyt kulttureituneena, ennen seuraavaa kirjallista kattausta.

Messuilla riensin hallista toiseen, kuuntelin keskusteluja sieltä täältä ja kohtasin erilaisia ihmisiä. Parasta haahuilua! Nuortenkirjailija Salla Simukka kertoi uudesta Sisarla-lastenromaanistaan, mutta myös siitä, kuinka hän ulkomaisia kustantajia kohdatessaan suosittelee näille myös muuta suomalaista kirjallisuutta. Terhi Rannela kuvaili Frau-romaanin kirjoittamista runsasta taustatyötä vaatineeksi urakaksi, josta häntä on myös kritisoitu – nimittäin ss-kenraalin vaimon inhimillisestä kirjallisesti käsittelystä.

 

Porin kirjastoauto, tuo lännen kaunein, oli parkkeerattuna (satakuntalaisittain parkattuna) messukeskuksen ulkopuolelle. Piipahdin sisälläkin – en ole ollut kirjastoautossa sitten mummun kanssa muinaisina kesinä vietettyjen maalaishetkien jälkeen. Ihana, värikäs bussikaunotar! Bussissa kohtasin myös erään satakuntalaisen kulttuuri- ja runo-osaajan (Katso kuva!).

Kauneutta tarjoili myös ehdottomasti liian vähälle huomiolle jäänyt, mutta Satakunta-osastolla suuresti arvostusta saanut Eurajoen lastenlaulukilpailun parhaimmistosta koostettu nuottikirja, jonka toooodella hienon kuvituksen on tehnyt nuori raumalainen Pauliina Linjama. Ohhoh, pääsi minultakin, kun kirjaa selasin.

Kääk!
Kääk!
Porilainen kaunotar.
Porilainen kaunotar.
Pauliina Linjaman laulukirjakuvitusta.
Pauliina Linjaman laulukirjakuvitusta.
Vesa Vitikainen ja minä mainostamme hänen sarjakuvakirjojaan.
Vesa Vitikainen ja minä mainostamme hänen sarjakuvakirjojaan.

En miltei koskaan lue sarjakuvia. Paitsi Satakunnan Kansasta Baby bluesia. No joo. Mutta Sanojen Satakunta -osastolla törmäsin sympaattisen oloiseen mieheen, joka seisoi kirjamyyntitiskin takana. Hän paljastui Porissa asuvaksi sarjakuvantekijä Vesa Vitikaiseksi. Miehen sarjakuvatuotanto on moninaista, mutta etupäässä mieleen jäivät sotahistorialliset ja supersankariaiheiset sarjakuvat. Vitikaisen mukaan sota-aiheet kiinnostavat enemmän aikamiehiä kuin nykynuorisoa. Kenties tämäkin muuttuu itsenäisyyden juhlavuoden myötä? Pohdimme kyllä sitäkin, että supersankariaiheet vetoavat myös juuri entisaikojen poikiin, niihin, jotka hakevat uusista sankareista nostalgiaa menneiden, kadonneiden tilalle. Mutta mitäpä sitten, hyvä niin. Vitikainen on kuulemma kirjoittanut pienestä pitäen, mutta ensimmäinen, hänen sanojensa mukaan, oikean kustantamon kustantama sarjakuvakirja ilmestyi vuonna 2005. Rokka ja kumppanit sekä kersantti Napalm sitten sille nuorisollekin pukinkonttiin.

 

Satakuntalaisia runoilijoita rivissä.
Satakuntalaisia runoilijoita rivissä.

Satakunnan satumaisissa ympyröissä ihastuttivat myös lastenkirjailijat sekä runoilijat, jotka lukivat otteita tuotannostaan. Arja Palonen, Pauli Karmala, Jaana Mäki, Mervi Kariniemi ja Nina Rintala ottivat osaa Satakunnassa järjestettyyn runokätköilyyn, jossa ihmiset saivat koordinaattien perusteella etsiä runoja geokätköilytyyliin. Messuilla kuulimme heidän kätkörunojaan ja muutakin. Lyhyitä, pitkiä, dramaattisia, karismaattisia runoja. Läänintaiteilijamme Karoliina Suoniemenkin mukaan, tunteita laidasta laitaan.

Piipahdin myös kuuntelemassa Pori Sinfoniettaa ja seuraamassa porilaista improvisaatioteatteria Kosmisen karusellin parissa. Ensimmäisessä yleisö oli hiirenhiljaa paikallaan, jälkimmäisessä vähän hihiteltiin ja hymyiltiinkin. Hymy oli allekirjoittaneella koko päivän herkässä, mutta jalat ja pää alkoivat loppua kohden olla hiukan höttöisät. Lepotauko tekee hyvää. Uudella riemulla lähden messuille taas aamulla, kaupunkibussi satasella torin kulmalta.