”Ihmiset vaihtuvat, kalliot pysyvät” – Anni Kytömäen Kivitasku

kivitasku07019
Kuva: Gummerus

Olen kasvanut runkojen ja oravien vieressä, uittanut varpaani ruttuiseksi meressä, surrut puolisonsa menettänyttä yksinäistä joutsenkoirasta. Silti luontosuhteeni on aivan vaillinainen. Lapsena osasin varmasti puhua menninkäisten kielellä, mutta sitten tulivat velvollisuudet. Luonto on osa minua – mutta niin on toimiva astianpesukonekin.

Nämä luontosuhdepohdinnat ovat mielessäni siksi, että kuuntelin juuri Anni Kytömäkeä Porin Kirjojen Yö -tapahtumassa ja luin heti perään hänen uusimman romaaninsa Kivitaskun (Gummerus, 2017). Kytömäki esiintyi mediahuomiotaan vaatimattomammin, orastavammin, ja puhui teoksensa taustoista erittäin sympaattisesti. Hän kertoi menneisyydestä kirjoittamisen olevan itselleen helpompaa kuin nyky-yhteiskunnan kuvaaminen. ”Menneisyys on täynnä mahdollisuuksia”, hän totesi, ja nykyajan kiinnostavia teemoja voi hyvinkin kirjoittaa läpi menneisyyden kautta. Ah, sanoi historioitsija itsessäni. Kytömäen mukaan kirjailijan ei myöskään tarvitse tietää kaikkea kirjoittamastaan ajankohdasta. Kun fokus on ihmisissä ja heidän ajatuksissaan, ajankohta toimii ilman nippelitietojakin taustoittajana ja tunnelmanluojana.

Kivitaskussa toistuvat Kultarinnasta (Gummerus, 2014) tutut teemat: Luonnon arvostaminen, ikiaikaisuus, myyttisyys ja persoonan jakautuminen kahdeksi. Mutta erojakin on. Kytömäen mukaan Kultarinta kuvaa ihmisen luontosuhdetta, Kivitasku taas enemmän ihmisluontoa. Ihmisen vapaudenkaipuu, oli se sitten vapautta kahleista, odotuksista, sairaudesta tai sijainnista, on Kivitaskussa vangitseva ja vallitseva teema. Kytömäki kertoi kirjoittavansa mielellään toisinajattelijoiden, ”systeemin laitamilla olevien sankarien”, näkökulmasta, koska hän on kokenut olevansa itsekin hieman sellainen. Mutta pyrkimyksenä on ymmärtää myös niitä muita, teoksissa kirjailijan kanssa täysin eri tavalla ajattelevia hahmoja. Ymmärtävä ote kirjoittamisessa ehkä mahdollistaakin sen, että Kytömäen kirjoja lukiessa harva hahmo alkaa tuskastuttaa.

Entä sanoma, jonka kirjailija haluaa lukijoilleen välittää? Haastattelijan mukaan Kytömäen romaaneista välittyy pikkuhiljaa muodostuva ymmärrys ihmisen paikasta ajan ja luonnonkierron jatkumossa. Kytömäki ei täysin tyrmää tätä ajatusta, mutta toteaa, että sanoma saa tulla kullekin ”rivien välistä hienovaraisesti ujuttautumalla”. Lukijana löysin sekä itseni että Kivitaskun hahmot kulkemassa omaa polkuaan ajan monenlaisilla, limittäisillä ja päällekkäisillä jatkumoilla: Omien sukujuurten onkaloissa, luonnon muovaamissa maisemissa, uskomustodellisuuden ja näkyvän todellisuuden leikkauskohdissa sekä nuoremman ja nykyisen minän moninaisissa kerroksissa.

Suomalaisten kadotetuksikin leimattu luontosuhde on näkyvissä ainakin siinä, kuinka paljon Kytömäen romaaneita luetaan ja arvostetaan. Kultarinnassa ja Kivitaskussa luonto on niin läsnä, että sen voi aistia sivuilla hengittävän. Olen monta vuotta työskennellyt paikassa, joka on vuorattu koristekivin, mutta vasta Kivitaskun lukeminen sai minut ajattelemaan kivien sielukkuutta. Sitä, mitä ne kertoisivat kotipaikoistaan, kantajistaan, sorvaajistaan, omasta ikävästään ja iästään. Ymmärrys kasvoi – myös siitä, miksi Finlandia-talon marmori aina vain pitää uusia. Kivi ei halua elää väärässä ympäristössä.

 

Kesäni laadukkaiden naiskirjailijoiden parissa

9789510384695_frontcover_final_mediumKesä on hellinyt mieltä (joskin paahde tukahduttanut välillä aivosoluja), mutta kirjankannet ovat auenneet taajaan. Ja aivan upeita elämyksiä olenkin kokenut etenkin naiskirjailijoiden hengentuotosten äärellä. Tässä suositukseni loppukesään – tai alkavan syksyn hulmuaviin iltoihin.

 

Taina Latvala – Välimatka (WSOY, 2012)

Äiti ja tytär lähtevät yhteiselle Teneriffan-matkalle. Isä on kadonnut vuosia sitten, se näkyy äidin kasvoissa ja painaa tyttären harteita. Puhumattomuus on luonut muureja heidän välilleen, mutta lämmössä arvoitukset aukeavat ja aito kohtaaminen mahdollistuu.

Latvalan osittain murteella kirjoitettu kieli hehkuu pohjalaista maisemallista avaruutta, suru ja kaipaus eivät ole pohjattomia vaan elämää värittäviä voimia. Lempeys on kaikessa läsnä. Vaikka kaikki ei ratkeakaan, niin romaani antaa täyttymyksen.

Gin Phillips – Niin kuin me olisimme kauniita (S&S, 2018)

Äiti jää pienen poikansa kanssa loukkuun väkivallaksi muuntuvaan eläintarhaan. Yksi ilta, elämänmittaiselta tuntuva taistelu pienen elämän suojelemiseksi, viattomuuden säilyttämiseksi. Jotta leikit saisivat jatkua ja lelufiguurit eivät putoaisi tyhjään maahan.

Phillips kuvaa äidinrakkautta ja äidin ja pojan suhdetta niin kauniisti, että tuore äidinsydämeni pakahtui jokaisella sivulla. Uskon tämän antavan jotain kelle tahansa lukijalle, mutta pienten lasten vanhemmille eritoten.

Maritta Lintunen – Stella (WSOY, 2018)

Nuori nainen muuttaa vanhenneen laulajattaren vuokralaiseksi. Pikkuhiljaa naisen toiveet ja suunnitelmat kietoutuvat diivan tahtoon, tämän suunnitelmien marionetiksi. Myöhemmin aikuistuneen naisen jo aikuinen lääkäripoika löytää tien todellisen intohimonsa pariin säestäessään laulajatarlupausta.

Lintunen sai minut pohtimaan sitä, kuka oikeasti päättää kohtalostamme. Kenelle annamme vallan vaikuttaa elämäämme, tähän ainutkertaiseen ja ainutlaatuiseen tiehemme, jonka pitäisi kuulua vain meille. Yllätyin myötätunnosta, jota vanha diiva herätti. En yllättynyt siitä, että kirjan nuorempi diiva herätti suurta inhotusta. Kaunista ja sisältörikasta sivulta toiselle.

Satu Vasantola – En palaa takaisin koskaan luulen (Tammi, 2018)

Eri vuosikymmenillä kulkevat alkoholisoituneesta miehestään kärsinyt nainen, sittemmin suvun vanhin, hänen poikansa rakennuksien uraohjus ja lapsenlapsensa ihmisoikeustaistelija. Jokaisella sanansa sanottavana elämisestä ja olemisesta, ymmärrystä toiselle hiukan, joskus enemmänkin. Rakkautta aina.

Hieman erikoinen hahmokavalkadi, mutta toimivan rakenteen ja kiinnostavaa kerrontaa tämä Vasantolan uutuusteos pitää sisällään. Lue ennakkoluulottomasti.

Veljeni vieraassa ruumiissa

Kanto, Kytömäki ja Westö

Sisällissota, kansalaissota, veljessota, kapina, vallankumous, vapaussota. Niin monta nimeä. Niin monta tulkitsijaa kuin on historiaan katsojaakin.

Kesällä voisi tietysti pieni ihminen ja positiivisia ajatuksia itselleen halajava odottava äiti lukea muutakin kuin kuolemaa ja hävitystä. Mutta luinpa kuitenkin peräkkäin kolme kirjaa, jotka käsittelevät kukin omalla tavallaan Suomen vuoden 1918 sisällissotaa, sitä ennakoivia tummiin pilviin saakka kohoavia tikapuita ja sen jälkeisiä autioita tunteita.

Kolme romaania ovat Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus, 2014), Anneli Kannon Lahtarit (Gummerus, 2017) ja Kjell Westön Missä kuljimme kerran (Otava, 2006).

Kultarinta

Ainoat murheet, joista voisin puhua, olisivat kuitenkin äidin katoaminen tuuliin ja isän eksyminen metsiin. Eivätkä ne ole mitään, koska ilman heitäkin jatkoin leivosten syömistä.

Ensimmäisenä luin erityisesti suomalaisen luonnon ja metsien kuvauksestaan ylistystä saaneen Kultarinnan. Vaikka olen syntynyt metsikön vieressä ja havupuiden tuoksu hivelee sieluani kovastikin, niin teos tuntui paikoitellen laahustavan metsäpolkuja pitkin hieman turhan verkkaista ja mutkittelevaa reittiä. Sisällissodan hipaisut ja mullistukset henkilöiden elämässä taas nappasivat otteeseensa heti. Herraskaisesti melko epäpoliittinen Erik viehättyy punaisilla kirjoituksillaan vaikuttamaan pyrkivästä metsäntajuisesta Lidiasta. Ja pääsee ylhäisestä äidinikävästään uusien ajatusten piiriin. Näkemään senkin, että ihmisten yhteiskunnallinen arvo on sattumankauppaa.

Surkein sarka on nälkää, hikeä ja tuota valkoista tahmaa, jota kesäkuumalla kertyy rehkivän suupieliin. Paras sarka on paperien selailua tammipuisen pöydän ääressä, viini-illallisia, ratsastussaappaita ja pasteijoita. Kun yhdelle saralle syntyy, sitä sitten kyntää.

Luonto yhdistää kylmänarat naisenkädet herrasmiehen sileisiin käsiin. Myöhemmin huomataan, että sisällissodan kaiut eivät jätä rauhaan tuntemattomaan lähetettyä tytärtä ja vapautensa menettänyttä isää. Tärkeänä näyttämönä on ihmisen suhde luontoon ja luonnon suhde ihmiseen. Metsien suojelemisen tarve, ja niiden ikiaikaisuus, verrattuna virheitä tekeviin ja historiaa vinoutuneisiin suuntiin kuljettaviin ihmisiin.

Erityisesti kirjan toinen, Malla-tyttären vaiheista kertova osuus, kosketti kauniilla musertavuudellaan. Väärin leikatuista ja väritetyistä kiiltokuvista tulee rovio, joka polttaa pitkäksi aikaa Mallan tulevaisuuteen näkevät silmät sokeiksi. Metsä auttaa kuitenkin Mallan isänsä tavoin uuteen alkuun karhunkämmenineen ja uusine ystävineen. Aikuisuuteen kasvaminen ja nuoren tytön ihastuksentunteet kietoutuivat kiinnostavasti yhteen sisällissodan perinnön varjossa kulkevan selviytymistarinan kanssa.

Lahtarit

Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan.

Teljän kirjallisuuspäivillä 22.10.2016 kuuntelin mm. juuri Anneli Kannon mietteitä historiallisen romaanin luonteesta. Hänen mukaansa historiassa kiinnostaa nimenomaan ihminen, ja kirjan henkilöt alkavat lopulta keskustella kirjoittajan päässä. Luomiaan henkilöitä on pakko ymmärtää, heidät pitää hyväksyä. Kirjailijan on päästävä (henkisesti) hahmojensa tasolle. Nämä hyvin muotoillut ajatukset näyttäytyvät mainiosti Kannon tekstissä. Romaani iskee suoraan sisällissodan ytimeen ja kertoo sen vaiheista moniäänisesti ja monimurteisesti, ainakin ensinäkemältä lähinnä valkoisesta näkökulmasta. Lahtarit ovat ihmisiä siinä missä taivaanrannanmaalarit, unelmoijat ja kansanparantajatkin. Jokaisella on lapsuus, omat kaarnalaivansa ja muistoissa lämpimät tai kylmät sylit.

Voittajienkin tarinat ovat usein kuolettavia. On pakotettuja, itsestään erkaantuvia, väkivallanteoistaan kauhistuneita, niistä hullaantuvia, rutinoituneita tappajia, paikalle vahingossa sattuneita. On morsiamia, jotka tahtoisivat vain minkä tahansa värisen miehensä takaisin. Mitä pitemmälle kirjaa lukee, sen selvemmäksi tulee se, että yksiväristä punaista tai valkoista harvemmin on. Halu tappaa voi olla hetkellistä kostonhimoa tai omien pelkojen ampumista toisen rintaan.

Ja entä, jos ei haluaisi olla millään puolella?

Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästään taikka ihmisiä ampuaan.

Tavalliset ihmiset tekevät poikkeusoloissa epätavallisia tekoja, jotka oikeutetaan omalla missiolla, kunniantunnolla, olemassaolon puolustuksella. Ja jossakin pihanperällä on joku itselle rakas elämässä elämäänsä. Sinne halajaa sotaan ajautuneenkin mieli:

Ne hyökkää heti varahin, kunhan päivä kalakastaa. Samaan aikaan ku äitee lähtöö askarehille. Se menöö askareskumaras pihan ylitte ja laittaa paran alle tulen navettaköökis. Itikat ammuu kun ne tuntoo jo äireen askelet. Äitee sanoo, jotta hyvää mooninkia paskahännät niinku se aina sanoo. Eikä se tierä, jotta minoon Tampereella ja punikit mun tappaa.

Kokonaisia elämiä pelkistettynä joukkohautoihin ja repeytyviin valokuviin, vaikka jossain toisessa ajassa olisi tarjolla ollut toisenlainen kohtalo.

Missä kuljimme kerran

Minä haaveilin elämästä jossa ei olisi seiniä eikä kattoa enkä saanut muuta kuin tämän saatanan suon johon upota.

Westön kerronnasta ja historiantajusta viehätyin suuresti nyt jo kolmannen kerran. Missä kuljimme kerran oli minulle ennestään tuttu tv-sarjana, jonka hahmot ja maisemat häilyivät päässäni lukiessani, tekstiä täydentävinä kuvina. Missä kuljimme kerran on usean vuosikymmenen mittainen tarina perheistä, suvuista ja kohtaloista, jotka kietoutuvat yhteen monenlaisin sitein. Keskellä seisovat sisällissota ja sen karuus vankoin saappain. Alussa yläluokan tylsistyminen vastapainona parempaa etsiville hökkelikatujen köyhille. Sodan jälkeen päiväuniin tunkeutuvat kauhukuvat. Vartalo vielä nuori, mutta henki raskas. Menneestä raskaat ovat samoilla kaduilla kulkevat askeleet, jotka viattomuudessaan eivät ymmärrä astujansa tuskia. Uusi, komea Helsinki kohoaa moraalin raunioille. Musisoiden ja ilakoiden siirrytään uuteen aikaan, jossa mennyt tosin yhä elää harvinaisen kipeinä nuotteina.

Maailma johon he olivat syntyneet oli tuhoutunut mutaan ja taistelukaasuhöyryihin jo ennen kuin heistä tuli aikuisia, heidän toverinsa oli murhattu niskalaukauksilla punaisen talven aikana, ja he itse olivat vain keskenkasvuisia poikasia etsiessään käsiinsä ja teloittaessaan maanmiehiään jotka usein olivat yhtä toivottoman nuoria hekin. Näistä asioista ei koskaan puhuttu, mutta ne olivat läsnä, uuden sukupolven maailma oli alun alkaen julma ja nopea ja illuusioita vailla.

Westön romaanin sivustaseuraajana, mutta kaiken näkevänä taustavoimana ajattelee ja kirjoittaa Ivar, joka usein havaitsee asioiden monet puolet muita paremmin. Ja jälkiviisaasti Ivar näkee myöhemmin myös aiempien vaiheiden luonteen. ”…kyse oli jokaisen ihmisen oikeudesta hituseen valoa ja hituseen arvokkuutta, oikeudesta ylpeämpään ja vähemmän vaivalloiseen elämään.” Elämään, joka ei tallentuisi vain kaartilaiskuviksi ja orvoksi jääneiden lasten kysyviksi silmiksi.

Kaikissa kolmessa romaanissa myös sisällissodan ja väkivallan vuosien naiseus näyttäytyy luontevana osana kerrontaa. Westön yläluokkainen, villin huikentelevainen Lucie on kaikkea muuta kuin Kytömäen sairauden ja menetysten näivettämä Lidia tai Kannon sulhasensa puolesta pelkäävä Helena. Naiset ovat herkkiä, kykeneviä, raa’an aggressiivisia, taipumattomia ja itsenäisiä, siinä missä miehetkin. Heidän tuntonsa ja luonteensa täydentävät kunkin romaanin moniäänisyyttä.

Ja sisällissota ja myöhempi lapualaisuus tapahtumasarjana, ajan henkenä, eteenpäin vyöryvinä, joskin takapajuisina voimina näkyvät näiden romaanien sivujuonteissa muilutushetkinä, henkilöiden valintojen ja ajatusten taustalla vaikuttavina haamuina, elämän mullistavina vuosina, joista ei ole paluuta takaisin entiseen köyhään tai rikkaaseen kotoisuuteen. Kolmikkona nämä romaanit avaavat hyvin moniulotteisen tien vaikuttavaan, mutta surulliseen suomalaisuuteen.

Asunnossa kaikuivat

lumilinna_netti
Kuva: Karisto

Kerrostalossa kuuluu kiljaisu. Päivällä siihen ei osaa reagoida – joku ehkä säikähtää jotakin olematonta. Tai kutiaa erityisherkästi. Kerrostalon rapusta kantautuvat askeleet, raskaat, kevyenkipittävät, hitaat, nopeat, jyrkät. Vaatteet kahisevat, ovi kolahtaa. Naapureistamme tiedämme nimet ovessa ja alakerran asuntotaulussa. Sanomme joskus hätäiset heit ovella, pidämme kenties ovea auki kauppakasseineen sisään pyrkivälle jossakin-kerroksessa-ilmeisesti-asuvalle naapurille.

Mutta mitä tiedämme oikeasti ihmisistä, jotka seinän takana elävät, keittävät kahvinsa, nukkuvat, tanssivat, murehtivat ja painavat mieleensä asioita, joita me emme tunne? Entä läheisemme, tunnemmeko heidät? Tiedämmekö millainen on heidän päivän ensiajatuksensa? Millaiset unelmansa? Mitkä asiat he ovat jättäneet raskaasti tai helpottuneina taakseen?

Voimme olla sisimmässämme dinosauruksia, ulospäin hiiriä, tai toisinpäin. Voimme kohota ulkoisin mittapuin korkealle, paukutella kultahenkseleitämme suurien saappaiden edessä, luovia läpi hankaluuksien yllättävän kevyesti. Mutta padot saattavat murtua yhdestä viestistä sopimattomalla hetkellä, sopivallakin hetkellä. Hetkellä. Onni on usein kulissi, aitona sen tahtovat monet kätkeä.

Löytynyttä onneaan Sami tahtoisi piilotella. Menneisyyden hän haluaisi taputella hiekkakakuksi yksinäiselle rannalle, jossa kukaan ei kävelisi. Töissä menee hyvin. Kotona on Veeran muodossa raikas tuulahdus läpitunkevaa onnea, josta Sami ei halua luopua. Niina Hakalahden Lumilinna (Karisto 2016) tuo kipeän onnen lähelle. Monisyisyys ja yksiselitteisyys kulkevat rinnan. Loppuratkaisu ei ollut kumpikaan kahdesta aavistelemastani, siitä erityiskiitos. Tämä ei ole yhtä kevyt kirja kuin alkuun näyttäisi, ja sehän on ainoastaan positiivinen asia.

Ja lopulta ovella on joku, jota et voi väistää.

Kiitos Karistolle tästä hienosta arvostelukappaleesta.

Tarina intohimosta musiikkiin ja rakkaudesta naiseen

9789511295808
Kuva: Otava

Nuoruus. Sitä voi syyttää kaikesta ja kuitenkaan ei mistään.

Tämänkin olen kirjoittanut mustakantiseen vihkoon: ”Ihmiset, jotka tapaavat toisensa teineinä, eivät ikinä saa tietää totuutta toisistaan.”

He voisivat rakastaa  toisiaan niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, he saattaisivat elää onnellisina elämänsä loppuun asti, he todella voisivat olla täydellisin pari jota maa päällään kantaa, mutta tätä he eivät koskaan saa tietää, sillä he ovat kohdanneet väärään aikaan.

Vanhemmuus. Kun annat pikkusormen, viekö se lopulta koko käden? Kumman, kuinka halvaannuttavasti, miten lopullisesti?

Kerran kaikki tapahtuu ensimmäisen kerran.

Kaikki tapahtuu kerran toisensa jälkeen.

Kaikki  tapahtuu vain kerran, tietenkin tapahtuu, ja mikä se oli joka sai kaiken vaikuttamaan ikuiselta, sekö että koivut yhä uudestaan puhkesivat nupulle ja syreenit kukkivat, että pensaat niin luotettavasti täyttyivät marjoista ja vaahteranlehdet haravoitiin kasaan, että lumi toisensa jälkeen satoi maahan ja suli puroiksi. Purot kuopivat soraan urat, uria pitkin vesi pakeni tontilta, puukalikasta Suvi teki maailman pienimmän veneen ja laski sen matkaan, tämä tapahtui kerran.

Kerran.

Yhden ainoan kerran.

Ensin ollaan nuoria, haavoittuvalla tavalla vahvoja. Kuunnellaan yhdessä levyt, aloitetaan yhdessä unelmat, joita jatkaa toinen ja jotka toinen romuttaa. Ei ehkä lopullisesti, mutta liian pitkäksi aikaa. Intohimo musiikkiin ja rakkaus naiseen.

Toisaalla eletään tavallista elämää, toivotaan tavallista elämää myös tyttärelle. Että pärjäisi, että elämä kantaisi, kohtelisi hyvin. Että perhe olisi perhe sittenkin, kun silmissä on rajaukset ja rajana taivas. Rakkaus naiseen.

Juha Itkonen tuo nuoruuden ja vahvat toiveet, särkyneet pilvet ja huolen, pelon, kykenemättömyyden tyttären ja muinaisen rakastetun jatkaessa pois kauas. Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005) aloittaa tarinan, jota Itkonen ei voikaan lopettaa. Palatkaa perhoset (Otava 2016) jatkaa luomiensa hahmojen elämää luontevasti, kuin kymmenen vuoden taukoa ei olisi ollutkaan. Maailmanluokan musiikkitähdeksi kiitäneen Suvin äiti Leena ja romutettu rakastaja Antti ovat kasvaneet, ikääntyneet, ottaneet elämästään hiukan erilaisen otteen. Silti heidän sielunsa ovat samat. Heidän halunsa, toiveensa, onnettomuutensa samankaltaisia. Ja kummallekin ominaiset ilmaisutavat ovat säilyneet. Nyt heidän vain pitäisi oppia elämään uudestaan, jättää vihdoin menneisyys taakseen. Tarttua kiinni siitä, mikä on totta. Mutta mikä totta sitten lopulta onkaan?

Tällaista se on, olla äiti. Ei lapsen äiti enää vain aikuisen ihmisen. Tällaista se on Suvi, jonain päivänä koet tämän itse, haluaisin vain kertoa sinulle millaista se on.

Kuinka säilyttää yhteys aikuiseen tyttäreen. Miten jatkaa elämää kaiken nakertaneen, kaiken antaneen rakkauden jälkeen. Nämä kantavat teemat, läpi kahden upean teoksen. Suvin hahmo rakentuu hienosti häntä rakastavien kautta. Juha Itkonen saa minut itkemään ja miettimään elämän syvyyttä, hetkellisyyttä, toisaalla rajattomuutta, joka suuntaan johtavia mahdollisuuksia, joiden valinta ei ole sattumanvaraista. Itkonen totesi syksyllä, Turun Kirjamessujen lukupiirissä, että oli aivan erilaista kirjoittaa vanhemmuudesta toisessa kirjassa, tultuaan itse isäksi. Antin hahmo taas ikääntyy yhdessä Itkosen kanssa, vaikkakaan ei yhtäläisin kohtaloin. Mutta on uskomatonta kuinka hyvin tämä mieskirjailija pääsee myös naishahmojensa ihon alle. Ehdottomasti suosittelen lukemaan nämä kirjat peräkkäin. Ainakin lukemaan ne.

Nämä kirjat ovat myös ylistystä musiikille, jossa on sävel ja sanat. Todelliselle taituruudelle, menneiden vuosikymmenten merkityksenannoille ja soinnuille. Kummastakin teoksesta löytyy sen nimellä laadittu Spotify-soittolista, jonka sävelet täydentävät lukukokemusta.

 

Lämpöni, Lempini annan

Minna Rytisalon Lempi, josta olisi voinut tulla vuoden 2016 Finlandia-ehdokas. Kustantanut Gummerus. Lapin sota näyttämönä jossain taustalla. Pääosassa nuori Lempi, jonka vaiheet tulemme tuntemaan kolmen muun kertomana. Tämä on minun tarinani näistä kolmesta erilaisesta Lempistä.

Kuva: Gummerus
Kuva: Gummerus

 

Kirjoitan sinusta runon.

Sinussa, yhdessä,

Sulokkuus ja vahvuus.

Eräässä kiharassa keikkuva vallattomuus, nuoren sydämen uhkuva voima.

Sinussa puolukanvarvun vehreys, lintujen lennosta sydän taivaalla.

Sinussa koko pohjaton maailma, tämä hetki ja tulevaisuus, maailman laidalle työnnetty kaikki turha.

Sinussa järven pinnasta heijastuva tähtien ikuinen liekki.

Sinussa outouteni tuore tuttuus.

Sinussa kulkija vihdoin oikealle tielle päätynyt. Vaikka ei tiennyt etsineensä.

Sinussa kosketus, jolla ei ole nimeä.

Sinussa, sinussa, sinussa, sinussa, olemassaoloni tarkoitus.

 

Kirjoitan tarinan sinusta. Talo ja järvi ja kolme siellä. Sinä omistajana ilman vakuuksia, ilman vaivaa. Raatajan hiki vain laiskana helminauhana kaulallasi. Poskillasi väärän onnen hymy, viekas raikkaus. Irvokas onni. Toisen, ei sinun. Jonain päivänä. Kätesi vääränlaiset, luonteesi vino. Emännäksi sopimaton, taipumaton ranka. Järven kuutamoissa uiva haihattelija. Tästä maailmasta vieraantunut silkkiliina juuttikankaiden mailla. Jospa pelkästä olemisesi vääryydestä häviäisit. Jotta minun ei täytyisi, vaikka pystyn. Ja haluan.

Sinusta historian kirjoitan. Kaksi kaunista sängynpäätyä, kaksi hiustenkampaajaa, kahdet ommellut hamekankaat. Samaa tahtia suurenevat, mutta solakanpuoleiseksi jäävät. Puoliorvot onnelliset. Puodissa tiskin takana kikatus helinänä aikuisten maailman tuntematonta kohti. Pitsiliinoissa makaavasta nukesta liinojen silittäjäksi. Poltetusta Suomesta entisten rakastettujen ja ystävien Saksaan. Kuinka paljon jaksan kantaa harteillani minä, joka olin ensimmäinen, mutta jäin surutta toiseksi. Kateus tunteena toisesta maailmasta, kaipaus yhä vangitsevana huutona. Siinä missä sinä olit, minä tyydyn. Sinun onnestasi en palaakaan halua. Oman osani kannan maailman yhteiseen kekoon, josta tulevaisuuden on versottava.

 

Tänään puolukoita puurossa, maailma jälleen mullistuksessa, taivas vaarattomia sydäntalvilintuja täynnä. 

Aikuisten naisten Onneli ja Anneli

Kuva: Hulimaa. Kansipiirros Heli Laaksonen. Taitto Kaisa Niinistö / Paletti.
Kuva: Hulimaa. Kansipiirros Heli Laaksonen. Taitto Kaisa Niinistö / Paletti.

Heli Laaksonen harkitsi taannoin lopettavansa runoilijan uransa. Moni hänen suurfaninsa, joita ainakin täällä Satakunnassa riittää, ehti jo kenties kalveta kauhusta. Mutta eihän ollutkaan hätää, nyt Laaksonen on ottanut haltuunsa uuden kirjallisuusgenren. Sylvia, Tuija ja laulava patja (Kynälä 2016) on dialogimainen näytelmä, aikuisten kaunokirjallinen huumorikirja ja – ennen kaikkea – nuoruutensa akuuteimman kukkeuden ohittaneiden naisten Onneli ja Anneli.

Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli (kirjat julkaistu WSOY:n toimesta 1966–1984) ovat pieniä tyttöjä, jotka sattumalta saavat ihan ikiomaksi itselleen talon. Siellä he elelevät onnekkaasti kahdestaan, pakoilevat kiireisiä vanhempiaan ja näiden epäilyttäviä sisäköitä. Heli Laaksosen Sylvia ja Tuija pakenevat toisen syntymäpäiväjuhlia nuorisoseurantalon patjalle, jolla kelliessään heidän tulisi pohtia seuran iltamaohjelmaan sopivia runoja. Heli Laaksosen tuotannosta, kuinkas muutenkaan. Lasten yksikseen asustelua katsotaan jopa sadussa karsaasti, mutta mummoikäiset saavat jo hetkeksi karata maailman kuohuista omaan rauhaansa – tosin omaiset saattavat tällöin viettää syntymäpäiväjuhlia ilman sankariakin. Vaan haittaakos tuo!

Mutta on näissä kahdessa parissa muutakin yhteistä kuin sukupuoli ja pakoilu. Kummankin teoksen luvut alkavat sisällön tiivistävällä lausahduksella tyylillä ”kolmas luku jossa ei paljon syödä eikä juodakaan juuri” tai ”jossa saadaan kuulla monenlaisista asioista, tavataan tuttuja ja perustetaan lopulta rosvoliitto”. Voitte itse päätellä kumpi on peräisin kummasta kirjasta. Toimiva tapa, sopivan vinkeä näihin vinkeisiin tarinoihin.

Onneli ja Anneli oli lapsuuteni lempi kirja. Luin koko kirjasarjan pari vuotta sitten uudelleen, ja se viehätti yhä aikuisenakin. Taianomaisuus on sellaista arkisen todellista, jotenkin mahdollista. Kuvailu on pikkutarkkaa ja sulavaa. Sivuhahmot ovat jännittäviä yksilöitä, pahikset ovat lempeitä ja kesytettävissä tai ainakin lopulta voitettavissa. Onneli ja Anneli eivät mielestäni toimineet valkokankaalla yhtä hyvin, tosin miten mikään mukaelma koskaan voisikaan yltää suosikkikirjan tasolle. Sylvian ja Tuijan taas osaan mainiosti kuvitella erilaisiin näytelmiin, jopa elokuvaan – ja näytelmäkäsikirjoitushan tämä käsillä oleva värikäs teos onkin. Turun Kirjamessuilla pari viikkoa sitten nähtiin maistiaisia Sylviasta ja Tuijasta näyttämöllä. En ehtinyt sitä juurikaan seuraamaan, mutta hahmot kyllä näyttivät oikeanlaisilta. Kirjassa murteellisen sanailun tauotukset ja korostukset jäävät lukijan vastuulle, joten näytelmä varmasti tukee dialogin toimivuutta.

Sylvia ja Tuija ovat hurmaavia hahmoja. Heidän seurassaan olisi kyllä viihtynyt vaikka pidemmänkin aikaa. Lienee yleisön reaktiosta kiinni, tuleeko heidän tarinaansa jatkoa. Kenties joskus pääsemme tutustumaan ikäneitosten nuoruuteen ja lapsuuteen, perheisiin ja ihmissuhteisiin laajemminkin. Ainoastaan jo aiemmin julkaistut väleihin ripotellut runot minua hiukan vaivasivat. Vaikka nämä kyllä dialogin keskelle ihan mukavasti sopivatkin, niin tuli osittain sellainen olo, että runot kuljettivat tarinaa, vaikka mieluummin lukisin tarinan kuljettavan runoja. Että mentäisiin tarinan ehdoilla. Ehkä seuraaviin kirjoihin voisi kirjoittaa ihkauudet runot. Aarrekirjastolta joka tapauksessa peukku ylös Sylvian ja Tuijan uusille seikkailuille.

Kylmyys käy yli aikojen

Kuva: Karisto
Kuva: Karisto

Välillä kadulla kävellessä pohkeiden yli käy sattumalta viima. Se ikään kuin läpäisee vaatekerrokset, huolella valitut tai sattumalta sohvankulmalta päälle kiskotut sukkahousut. Joissa silmäpako jo hiukan vilahtaa. Samanlainen viileä tuuli käy joidenkin ihmisten silmissä, vilistää pupilleissa, jähmettää vastaantulijan, lähestyjän, tyystin. Miten lähestyä lämmöllä kylmyyttä? Miten etäännyttää kylmyys itsestä, kun se yrittää lävistää?

Frau, tarina naisesta, lumikuningattaresta, jonka kuoren läpi ei käy tuulikaan. Tuuliviireinä liikkuvat toimittajat, haastattelijat, urkkijat eivät läpäise hänen suojakuortaan. Sitten saapuu eräs, jonka oma historia pakottaa häntä tarttumaan tarinaan, jonka kaikki puolet tuntuvat jo käsitellyiltä, riepotelluiltakin. Mutta onko sittenkään niin?

Tekevätkö ulkomaailman vaatimukset, läheisten puskenta, kenestäkään viatonta tekojensa edessä? Kauhumaineisen ss-kenraalin leski on parrasvaloissa, joskin hiljaisella rannalla ja arkisessa keittiössään, Terhi Rannelan romaanissa Frau (Karisto 2016). Leski kannattelee tarinaa, jossa kertojanääniä saavat myös viattomat sivulliset, 1940-luvun piilottelevat, vastaan laittavat, viattomat ja pahaa aavistelevat prahalaiset. Nämä muut ovat menneen maailman pelinappuloita Fraun, Lina Heydrichin, ss-kenraali Reinhard Heydrichin lesken kostosta ja katkeruudesta luomalla taistelukentällä.

Kiinnostuin etenkin taustahahmoista, elin heidän kanssaan pelossa ja kyseenalaisessa sankaruudessa. Itse Frau jätti minut juuri sellaiseen kylmäkiskoiseen ihmetykseen kuin sopivaa onkin. Kirjailija Terhi Rannela kertoi Turun Kirjamessuilla, että natsipyövelin ja etenkin tämän pyövelinnaruja vedelleen vaimon inhimillistämisestä on sadellut myös kritiikkiä. Minulla ei kuitenkaan ole tarvetta kritisoida. Lina Heydrich näyttäytyy naisena, jonka suru on vuosien mittaan kasvanut vuoreksi, joka kokee omat menetyksensä muiden menetyksiä suuremmiksi. Joka ei ehkä koskaan ole ymmärtänyt ideologiansa tuomittavuutta. Hän on äiti, joka haluaa suojella lapsiaan ja miehensä muistoa, mutta ei katua sitä, että on tehnyt omat valintansa. Olisiko meistä jokainen kykenevä hirviömäisyyteen? Ainakin kostoihin lamaannuttavassa murheessa? Lina Heydrichin fiktiivisessä, mutta taustaltaan todessa hahmossa inhimillisyys näyttäytyy vain osassa, joka sillä meissä kaikissa on: ihmisyydessä itsessään.

Terhi Rannela on mukana Porin Teljän kirjallisuuspäivien keskustelussa Mennyt on mennyt, miksi siitä kirjoittaa? Tuoreesti vaikuttuneena hänen menneen käsittelystään (joka ehdottomasti on tämän bloggarin mielestä tärkeä kirjoittamisen kenttä), olen tietenkin menossa kuuntelemaan. Lauantaina 22.10. klo 10-11:30.

Sunnuntai Turun Kirjamessuilla – tapahtumassa, jolla on sydän

Kuvittaja Sanna Manderin prinsessasalonki.
Kuvittaja Sanna Manderin prinsessasalonki.

Parasta: Kohtaamiset ja hihittelyt, bonuksena hästäkki.

Kurjinta: Vuosi seuraaviin messuihin.

Kaupunkibussi 100 vie messukeskukseen. Puoli kymmenen maissa jonotin laukkuineni messuille halajavassa joukossa. Bussissa sain matkaseurakseni oikein veikeitä ihmisiä, kaksi rouvaa (joista toista kutsuttiin miljardööriksi, syy jäi minulle tuntemattomaksi) ja nuoren miehen. He vitsailivat joutuvansa blogiini, ja kas, näinhän kävi. Hymy huulillani poistuin bussista messuriemuun.

Kirjamessuilla vaeltava ja toisiaan väistelevä kansa on innostunutta ja iloista. Kirjamessut ovat siitäkin mukava tapahtuma, että merkkihenkilöt ja haastateltavat tuntuvat vertaisilta. Anna-Leenä Härkönen saattaa myös katsella antikvaarien satoa, presidentti Sauli Niinistö jonottaa myös kahvilan kassalle ja naistenhuoneessa, viereisellä lavuaarilla, Iida Rauma tekee viime hetken ehostukset ennen esiintymistään. Lounaalla voi keskustella kirjallisuudesta Kariston myynti- ja markkinointipäällikön kanssa. Puhumattakaan Satakunnan osastosta, jossa kaikki tuntuvat parin päivän jälkeen jo ystäviltä. Kirjallisuus yhdistää. Tapasin myös myöhemmin tässä kuussa järjestettävien Teljän kirjallisuuspäivien keskustelukumppanini, Lukijan roolissa -blogin Riikan.

Robin ja yleisönsä.
Robin ja yleisönsä.

Yhteistä uteliaisuutta tunnettiin myös A-hallin puolella, kun laulajatähti Robin saapui vastailemaan faniensa kysymyksiin ja kertomaan hänen itsensä, Susa Ruuhilahden ja fanien kirjoittamasta Yhdessä-kirjasta. Rennot huikkaukset turkulaiselle (ja vähän muullekin) yleisölle sulattivat luultavasti myös ei-fanikuntaan kuuluvien sydämet. Rennolla olemuksellaan yleisön otti haltuun myös kirjailija Tommi Kinnunen, jonka haastattelua seurasin Turun seudun äidinkielen opettajat ry:n osastolla. Haastatteleva lukiolainen suoriutui roolistaan varmuudella ja kyseli Kinnuselta kiperiä asioita Lopotti-kirjan henkilövalinnoista. Sokeus, homoseksuaalisuus ja ulkopuolisuuden tunne ovat aiheita, joihin Lopotti tarttuu. Sokean Helenan hahmosta Kinnunen kertoi, että ”se vain lähti tulemaan minä-muodossa”, vaikka varmasti helpompaa olisikin ollut kirjoittaa hahmo ulkopuolelta, kuten kirjailija itsekin totesi.

Tommi Kinnunen Turun seudun äidinkielen opettajat ry:n osastolla.
Tommi Kinnunen Turun seudun äidinkielen opettajat ry:n osastolla.

Suurinta mielenliikutusta tarjosivat kuitenkin jälleen Sanojen Satakunta -esitykset. Heti aamulla ihailin runoilija Nina Rintalan runoja performanssin muodossa. Lavalla nähtiin esitys Pala taivaasta, jossa Rintala itse lausui runojaan suurella tunteen palolla. Tanssijat Jenni Suominen sekä äkkiseltään kelkkaan hypännyt Jean-Albert Sirniö loivat taustalle liikkuvat kuvat. Tästä muodostui lumoava yhtenäinen kokonaisuus, jonka ansiosta pienehkö lava tuntui saavan maailmanluokan mittasuhteet. Lausuntaa kuultiin myös Runojen Satakunta -haastattelussa, jossa satakuntalaiset Katriina Ranne, Pauli Karmala, Arja Palonen ja Ritva Ruohonen esittivät runojaan sekä keskustelivat runoudesta. Jokaisella oma tyylinsä, pohdiskelevaa, ytimekästä, koristeltua, loppusointuja ja toimivaa irtonaisuutta.

Satakuntalaiset runoilijat lavalla.
Satakuntalaiset runoilijat lavalla.

Satakuntalaista historiaa ja sen säilyttämistä käsiteltiin myös. Turun yliopiston tutkijat Suvianna Seppälä ja Anni Ruohomäki avasivat Merikarvialaisten historiaa 1800-luvun lopulta 2000-luvulle -tutkimushankettaan. Paikallisuus kunniaan, ja mainostinhan jo etukäteen sitä Merikarvian suurta kirkkoa. Minulle Merikarvian ihanuutta edustaa edelleen lapsuuden maisema, hauska maaseutukeidas Koivuniemen herra. Aineettoman kulttuuriperinnön säilyttämisestä ja luonteesta keskustelivat, niin ikään Satakunnan vinkkelistä, amanuenssi Johanna Jakomaa, museonjohtaja Jenny Nybom ja intendentti Anni Saisto. Tämäkin kolahti museohenkiseen bloggariin.

Keskustelua aineettomasta kulttuuriperinnöstä.
Keskustelua aineettomasta kulttuuriperinnöstä.

Satakuntalaiset murretaitajat ja valopersoonat Heli Laaksonen ja Elina Wallin esittelivät yhteistä Semmoset ja Tommoset -lastenkirjaansa, jonka Wallin on kirjoittanut ja Laaksonen kuvittanut. Porinmurteella kirjoitettu tarina kahdesta pariskunnasta on jo kerännyt fanikuntaa – Laaksosen mukaan hyvää palautetta on tullut myös kuusikymppisiltä herroilta. Ja nyt on kuulkaa myös todistusaineistoa, sekä Wallinin hienosta Satakunnan kunnat esittelevästä mekosta että Laaksosen söpöstä ulkoasusta (katso kuvat!).

Elina Wallinin mekossa näkyvät Satakunnan kunnat, ja rintaneulassa Sylvi Salonen.
Elina Wallinin mekossa näkyvät Satakunnan kunnat, ja rintaneulassa Sylvi Salonen.

 

Heli Laaksonen ja humoristinen kaunokirjansa Sylvia, Tuija ja laulava patja.
Heli Laaksonen ja humoristinen kaunokirjansa Sylvia, Tuija ja laulava patja.

Messut lähenivät uhkaavasti loppuaan, ja minun piti kiirehtää bussille, mutta ehdin vielä seurata esimakua näyttelijätär Katariina Lohinivan ohjaamasta, ensi vuoden puolella valmistuvasta, Satakunnan sadan vuoden sanoin -esityksestä. Satakuntalaiset tekstit pääsevät siinä esiin lausuttuna ja laulettuna. Nyt jo saatiin kuulla hauskoja pätkiä ja huumaavaa joutsenlaulua.

Joutsenlaulua - Satakunnan Sadan vuoden sanoin.
Joutsenlaulua – Satakunnan Sadan vuoden sanoin.

Kirjamessut – oma maailmansa, josta pitää nyt irrottautua, mutta onnentunteista ei onneksi tarvitse luopua. Tämä kolmipäiväinen kokemus viimeistään teki minusta näiden lämminhenkisten messujen ikuisen ystävän. Sain paljon vinkkejä tulevaan, ja messut poikivat myös tulevia blogipostauksia. Nyt on hyvä kiitollisena jatkaa uusiin kirjallisiin haasteisiin.

Turun Kirjamessujen lauantai – onnellisia ajatuksia ja hurmaantumista

Suon aarteita - lasten luontokirja kauniine väreineen.
Suon aarteita – lasten luontokirja kauniine väreineen.

Plussat: Niin paljon elämyksiä ja kohtaamisia, että eivät kahden käden sormet riitä.

Miinukset: Menetän kaikki ei-kirjalliset sosiaalisen median seuraajani (?).

Tätä se on, Turun Kirjamessujen lauantaipäivä. Pää tuntuu vähän virkeämmältä kuin eilen illalla samaan aikaan, ehkä iloiseen hyömyyn tottuu. Jalat eivät edelleenkään rakoilla. One to go, ja sitten takaisin Poriin. Mutta mitäs kaikkea tapahtuikaan lauantaina?

Ensialkuun olin seuraamassa Kirjamessujen uutuutta, Otavan järjestämää lukupiiriä. Lukupiirinä toimi Kirsin Book Club, vuonna 2010 perustettu, aktiivinen joukko. He olivat perehtyneet Juha Itkosen keväällä ilmestyneeseen Palatkaa perhoset -romaaniin, joten paikalla oli myös itse kirjailija, joka vastaili innostuneesti ja lempeästi lukupiiriläisten kysymyksiin ja arvioihin. Seurasin tilannetta joidenkin penkkirivien päässä, ja vaikka tarkoitukseni oli vain piipahtaa katsomassa millainen tämä konsepti on, niin jäinkin paikalle tunniksi. Ja päädyin ostamaan tämän yhden suosikkini uutuusteoksen, messujen kunniaksi omistuskirjoituksella tietysti. Palatkaa perhoset Aarrekirjastossa varmasti myöhemmin arvostelussa.

Kirsin Book Club ja Juha Itkonen perhosineen.
Kirsin Book Club ja Juha Itkonen perhosineen.

Pirkko Saision rauhallinen eleganssi hurmasi varmasti yleisön seuratessamme keskustelua hänen uudesta Mies ja hänen asiansa -kirjastaan. Suursuosikiksi nopeasti noussut Minna Rytisalo kertoi, että hänen Lempi-teoksessaan oli alkuun jokaisen kolmen hahmon kohdalla 10 sivua, ja sitten kaikki oli jo sanottu.”Siitä se sitten alkoi kasvaa”, Rytisalo hymyillen totesi. Jari Tervo keräsi myös runsaasti kuulijakuntaa. ”Unohtakaa Jari Tervo, lukekaa Matriarkka”, kirjailija lausui ja sai yleisön naurahtelemaan.

Haastattelussa karismaattinen Pirkko Saisio.
Haastattelussa karismaattinen Pirkko Saisio.
Arttu Tuominen on jo noussut dekkarisuosikiksi. Pyysin häntä hetkeksi poseeraamaan.
Arttu Tuominen on jo noussut dekkarisuosikiksi. Pyysin häntä hetkeksi poseeraamaan.

Entä Satakunta? Osasto hurmasi väkeä jälleen kauneudellaan. Oikea lempeyden keidas hälisevässä messukeskuksessa. Ja ylpeydellä voin sanoa, että satakuntalaiset kirjailijat ovat samaa lempeyttä tulvillaan. Dekkaristi-suosikiksi pompannut Arttu Tuominen kertoi haastattelussa, että hän ei edelleenkään miellä itseään kirjailijaksi, vaikka monet häneen viittaavat jo kirjailija-Arttuna. Vaatimattomuus kaunistaa, sanovat useat. Taidan mennä ensi kerralla dekkarihyllylle, sillä Tuomisen jännärit sijoittuvat Satakuntaan ja palan halusta tietää mitä kauheuksia esimerkiksi Harjavallassa tapahtuu.

Runoilija Aulikki Oksanen heläytti kuulijoiden riemuksi virrenpätkän, oh! Olin jo kipittämässä seuraavaan tilaisuuteen, mutta jähmetyinkin paikalleni. Kovin herkkää ja taiteellista. Simo Frangén taas sai yleisöpenkit tutisemaan iloisesta naurusta, eikä haastattelija Elina Wallin jäänyt viihdyttävyydessä ollenkaan kakkoseksi. Osastolla hyörivät Wallin ja Heli Laaksonen saavat jatkuvasti myös ihailevia katseita osakseen – mistä ovatkaan löytäneet nämä vinkeät vaatteet (huomenna kuvaan). Hymy kasvoilla on tietysti vielä suurempi meriitti kuin puvustus.

Porin kulttuuritoimen suuresti ihastellut kirjoista rakennetut pöydänjalat.
Porin kulttuuritoimen suuresti ihastellut kirjoista rakennetut pöydänjalat.

Viehättäviä löytöjä tein Sanojen Satakunnassa Teija Tiilimäen kalligrafia-kojusta, jäätelöä söin ruokamessuilla, treffasin sattumalta vessajonoissa ja käytävillä muita some-tiimin naisia ja katselin useita kirjakasoja pursuavia kojuja. Ostokset ovat pysyneet maltillisina, mutta huomiselle on vielä varattuna yksi panostus – nähtäväksenne jää mikä se on. Suosikkikirjaa en ollut ottanut kotoa mukaan, mutta piipahdin silti katsomassa Kirjalliset treffit -tilaisuuden alkumetreillä. Siellä viehättivät uskaliaat lemppareistaan keskustelevat treffailijat sekä aina suloinen Jenni Haukio.

Toinen messujen uutuus, Kirjalliset treffit, alkamassa.
Toinen messujen uutuus, Kirjalliset treffit, alkamassa.
Lettipäiset kirjaintoilijat.
Lettipäiset kirjaintoilijat.

Lounasseurana minulla oli uusi ihana tuttavuus, kuvittaja-kirjailija Suvi Vehmanen. Häneltä sain jo eilen kotilukemisiksi juuri ilmestyneen, upean, luontokuvilla kukitetun lasten luontokirjan Suon aarteita. Ihastelin eilisillan kirjan kauniita kuvia, ja tänään vaihdoimme ajatuksia kirjallisuudesta, suosikeistamme ja lapsille suunnattujen kirjojen hyvistä ominaisuuksista. Blogissa Suon aarteista lisää piakkoin. Jutteluhetkemme oli päivän parhaita hetkiä. Toinen parhaus oli se, kun messupäivän loppumetreillä istuimme Karoliina Suoniemen kanssa Sanojen Satakunta -osaston ”takahuoneen” ”nurmikolla” niin sanotusti kaikkemme antaneena (Karoliina tietysti vielä paljon suuremmassa määrin kuin minä) ja juttelimme kirjoista. Olen niin iloinen, että pääsin mukaan tähän kirjahurmokselliseen yhteisöön. Nyt kiitollisin mielin iltapuhteille ja katse kohti kolmatta messupäivää.