”Ihmiset vaihtuvat, kalliot pysyvät” – Anni Kytömäen Kivitasku

kivitasku07019
Kuva: Gummerus

Olen kasvanut runkojen ja oravien vieressä, uittanut varpaani ruttuiseksi meressä, surrut puolisonsa menettänyttä yksinäistä joutsenkoirasta. Silti luontosuhteeni on aivan vaillinainen. Lapsena osasin varmasti puhua menninkäisten kielellä, mutta sitten tulivat velvollisuudet. Luonto on osa minua – mutta niin on toimiva astianpesukonekin.

Nämä luontosuhdepohdinnat ovat mielessäni siksi, että kuuntelin juuri Anni Kytömäkeä Porin Kirjojen Yö -tapahtumassa ja luin heti perään hänen uusimman romaaninsa Kivitaskun (Gummerus, 2017). Kytömäki esiintyi mediahuomiotaan vaatimattomammin, orastavammin, ja puhui teoksensa taustoista erittäin sympaattisesti. Hän kertoi menneisyydestä kirjoittamisen olevan itselleen helpompaa kuin nyky-yhteiskunnan kuvaaminen. ”Menneisyys on täynnä mahdollisuuksia”, hän totesi, ja nykyajan kiinnostavia teemoja voi hyvinkin kirjoittaa läpi menneisyyden kautta. Ah, sanoi historioitsija itsessäni. Kytömäen mukaan kirjailijan ei myöskään tarvitse tietää kaikkea kirjoittamastaan ajankohdasta. Kun fokus on ihmisissä ja heidän ajatuksissaan, ajankohta toimii ilman nippelitietojakin taustoittajana ja tunnelmanluojana.

Kivitaskussa toistuvat Kultarinnasta (Gummerus, 2014) tutut teemat: Luonnon arvostaminen, ikiaikaisuus, myyttisyys ja persoonan jakautuminen kahdeksi. Mutta erojakin on. Kytömäen mukaan Kultarinta kuvaa ihmisen luontosuhdetta, Kivitasku taas enemmän ihmisluontoa. Ihmisen vapaudenkaipuu, oli se sitten vapautta kahleista, odotuksista, sairaudesta tai sijainnista, on Kivitaskussa vangitseva ja vallitseva teema. Kytömäki kertoi kirjoittavansa mielellään toisinajattelijoiden, ”systeemin laitamilla olevien sankarien”, näkökulmasta, koska hän on kokenut olevansa itsekin hieman sellainen. Mutta pyrkimyksenä on ymmärtää myös niitä muita, teoksissa kirjailijan kanssa täysin eri tavalla ajattelevia hahmoja. Ymmärtävä ote kirjoittamisessa ehkä mahdollistaakin sen, että Kytömäen kirjoja lukiessa harva hahmo alkaa tuskastuttaa.

Entä sanoma, jonka kirjailija haluaa lukijoilleen välittää? Haastattelijan mukaan Kytömäen romaaneista välittyy pikkuhiljaa muodostuva ymmärrys ihmisen paikasta ajan ja luonnonkierron jatkumossa. Kytömäki ei täysin tyrmää tätä ajatusta, mutta toteaa, että sanoma saa tulla kullekin ”rivien välistä hienovaraisesti ujuttautumalla”. Lukijana löysin sekä itseni että Kivitaskun hahmot kulkemassa omaa polkuaan ajan monenlaisilla, limittäisillä ja päällekkäisillä jatkumoilla: Omien sukujuurten onkaloissa, luonnon muovaamissa maisemissa, uskomustodellisuuden ja näkyvän todellisuuden leikkauskohdissa sekä nuoremman ja nykyisen minän moninaisissa kerroksissa.

Suomalaisten kadotetuksikin leimattu luontosuhde on näkyvissä ainakin siinä, kuinka paljon Kytömäen romaaneita luetaan ja arvostetaan. Kultarinnassa ja Kivitaskussa luonto on niin läsnä, että sen voi aistia sivuilla hengittävän. Olen monta vuotta työskennellyt paikassa, joka on vuorattu koristekivin, mutta vasta Kivitaskun lukeminen sai minut ajattelemaan kivien sielukkuutta. Sitä, mitä ne kertoisivat kotipaikoistaan, kantajistaan, sorvaajistaan, omasta ikävästään ja iästään. Ymmärrys kasvoi – myös siitä, miksi Finlandia-talon marmori aina vain pitää uusia. Kivi ei halua elää väärässä ympäristössä.

 

Mainokset

Kesäni laadukkaiden naiskirjailijoiden parissa

9789510384695_frontcover_final_mediumKesä on hellinyt mieltä (joskin paahde tukahduttanut välillä aivosoluja), mutta kirjankannet ovat auenneet taajaan. Ja aivan upeita elämyksiä olenkin kokenut etenkin naiskirjailijoiden hengentuotosten äärellä. Tässä suositukseni loppukesään – tai alkavan syksyn hulmuaviin iltoihin.

 

Taina Latvala – Välimatka (WSOY, 2012)

Äiti ja tytär lähtevät yhteiselle Teneriffan-matkalle. Isä on kadonnut vuosia sitten, se näkyy äidin kasvoissa ja painaa tyttären harteita. Puhumattomuus on luonut muureja heidän välilleen, mutta lämmössä arvoitukset aukeavat ja aito kohtaaminen mahdollistuu.

Latvalan osittain murteella kirjoitettu kieli hehkuu pohjalaista maisemallista avaruutta, suru ja kaipaus eivät ole pohjattomia vaan elämää värittäviä voimia. Lempeys on kaikessa läsnä. Vaikka kaikki ei ratkeakaan, niin romaani antaa täyttymyksen.

Gin Phillips – Niin kuin me olisimme kauniita (S&S, 2018)

Äiti jää pienen poikansa kanssa loukkuun väkivallaksi muuntuvaan eläintarhaan. Yksi ilta, elämänmittaiselta tuntuva taistelu pienen elämän suojelemiseksi, viattomuuden säilyttämiseksi. Jotta leikit saisivat jatkua ja lelufiguurit eivät putoaisi tyhjään maahan.

Phillips kuvaa äidinrakkautta ja äidin ja pojan suhdetta niin kauniisti, että tuore äidinsydämeni pakahtui jokaisella sivulla. Uskon tämän antavan jotain kelle tahansa lukijalle, mutta pienten lasten vanhemmille eritoten.

Maritta Lintunen – Stella (WSOY, 2018)

Nuori nainen muuttaa vanhenneen laulajattaren vuokralaiseksi. Pikkuhiljaa naisen toiveet ja suunnitelmat kietoutuvat diivan tahtoon, tämän suunnitelmien marionetiksi. Myöhemmin aikuistuneen naisen jo aikuinen lääkäripoika löytää tien todellisen intohimonsa pariin säestäessään laulajatarlupausta.

Lintunen sai minut pohtimaan sitä, kuka oikeasti päättää kohtalostamme. Kenelle annamme vallan vaikuttaa elämäämme, tähän ainutkertaiseen ja ainutlaatuiseen tiehemme, jonka pitäisi kuulua vain meille. Yllätyin myötätunnosta, jota vanha diiva herätti. En yllättynyt siitä, että kirjan nuorempi diiva herätti suurta inhotusta. Kaunista ja sisältörikasta sivulta toiselle.

Satu Vasantola – En palaa takaisin koskaan luulen (Tammi, 2018)

Eri vuosikymmenillä kulkevat alkoholisoituneesta miehestään kärsinyt nainen, sittemmin suvun vanhin, hänen poikansa rakennuksien uraohjus ja lapsenlapsensa ihmisoikeustaistelija. Jokaisella sanansa sanottavana elämisestä ja olemisesta, ymmärrystä toiselle hiukan, joskus enemmänkin. Rakkautta aina.

Hieman erikoinen hahmokavalkadi, mutta toimivan rakenteen ja kiinnostavaa kerrontaa tämä Vasantolan uutuusteos pitää sisällään. Lue ennakkoluulottomasti.

Veljeni vieraassa ruumiissa

Kanto, Kytömäki ja Westö

Sisällissota, kansalaissota, veljessota, kapina, vallankumous, vapaussota. Niin monta nimeä. Niin monta tulkitsijaa kuin on historiaan katsojaakin.

Kesällä voisi tietysti pieni ihminen ja positiivisia ajatuksia itselleen halajava odottava äiti lukea muutakin kuin kuolemaa ja hävitystä. Mutta luinpa kuitenkin peräkkäin kolme kirjaa, jotka käsittelevät kukin omalla tavallaan Suomen vuoden 1918 sisällissotaa, sitä ennakoivia tummiin pilviin saakka kohoavia tikapuita ja sen jälkeisiä autioita tunteita.

Kolme romaania ovat Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus, 2014), Anneli Kannon Lahtarit (Gummerus, 2017) ja Kjell Westön Missä kuljimme kerran (Otava, 2006).

Kultarinta

Ainoat murheet, joista voisin puhua, olisivat kuitenkin äidin katoaminen tuuliin ja isän eksyminen metsiin. Eivätkä ne ole mitään, koska ilman heitäkin jatkoin leivosten syömistä.

Ensimmäisenä luin erityisesti suomalaisen luonnon ja metsien kuvauksestaan ylistystä saaneen Kultarinnan. Vaikka olen syntynyt metsikön vieressä ja havupuiden tuoksu hivelee sieluani kovastikin, niin teos tuntui paikoitellen laahustavan metsäpolkuja pitkin hieman turhan verkkaista ja mutkittelevaa reittiä. Sisällissodan hipaisut ja mullistukset henkilöiden elämässä taas nappasivat otteeseensa heti. Herraskaisesti melko epäpoliittinen Erik viehättyy punaisilla kirjoituksillaan vaikuttamaan pyrkivästä metsäntajuisesta Lidiasta. Ja pääsee ylhäisestä äidinikävästään uusien ajatusten piiriin. Näkemään senkin, että ihmisten yhteiskunnallinen arvo on sattumankauppaa.

Surkein sarka on nälkää, hikeä ja tuota valkoista tahmaa, jota kesäkuumalla kertyy rehkivän suupieliin. Paras sarka on paperien selailua tammipuisen pöydän ääressä, viini-illallisia, ratsastussaappaita ja pasteijoita. Kun yhdelle saralle syntyy, sitä sitten kyntää.

Luonto yhdistää kylmänarat naisenkädet herrasmiehen sileisiin käsiin. Myöhemmin huomataan, että sisällissodan kaiut eivät jätä rauhaan tuntemattomaan lähetettyä tytärtä ja vapautensa menettänyttä isää. Tärkeänä näyttämönä on ihmisen suhde luontoon ja luonnon suhde ihmiseen. Metsien suojelemisen tarve, ja niiden ikiaikaisuus, verrattuna virheitä tekeviin ja historiaa vinoutuneisiin suuntiin kuljettaviin ihmisiin.

Erityisesti kirjan toinen, Malla-tyttären vaiheista kertova osuus, kosketti kauniilla musertavuudellaan. Väärin leikatuista ja väritetyistä kiiltokuvista tulee rovio, joka polttaa pitkäksi aikaa Mallan tulevaisuuteen näkevät silmät sokeiksi. Metsä auttaa kuitenkin Mallan isänsä tavoin uuteen alkuun karhunkämmenineen ja uusine ystävineen. Aikuisuuteen kasvaminen ja nuoren tytön ihastuksentunteet kietoutuivat kiinnostavasti yhteen sisällissodan perinnön varjossa kulkevan selviytymistarinan kanssa.

Lahtarit

Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan.

Teljän kirjallisuuspäivillä 22.10.2016 kuuntelin mm. juuri Anneli Kannon mietteitä historiallisen romaanin luonteesta. Hänen mukaansa historiassa kiinnostaa nimenomaan ihminen, ja kirjan henkilöt alkavat lopulta keskustella kirjoittajan päässä. Luomiaan henkilöitä on pakko ymmärtää, heidät pitää hyväksyä. Kirjailijan on päästävä (henkisesti) hahmojensa tasolle. Nämä hyvin muotoillut ajatukset näyttäytyvät mainiosti Kannon tekstissä. Romaani iskee suoraan sisällissodan ytimeen ja kertoo sen vaiheista moniäänisesti ja monimurteisesti, ainakin ensinäkemältä lähinnä valkoisesta näkökulmasta. Lahtarit ovat ihmisiä siinä missä taivaanrannanmaalarit, unelmoijat ja kansanparantajatkin. Jokaisella on lapsuus, omat kaarnalaivansa ja muistoissa lämpimät tai kylmät sylit.

Voittajienkin tarinat ovat usein kuolettavia. On pakotettuja, itsestään erkaantuvia, väkivallanteoistaan kauhistuneita, niistä hullaantuvia, rutinoituneita tappajia, paikalle vahingossa sattuneita. On morsiamia, jotka tahtoisivat vain minkä tahansa värisen miehensä takaisin. Mitä pitemmälle kirjaa lukee, sen selvemmäksi tulee se, että yksiväristä punaista tai valkoista harvemmin on. Halu tappaa voi olla hetkellistä kostonhimoa tai omien pelkojen ampumista toisen rintaan.

Ja entä, jos ei haluaisi olla millään puolella?

Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästään taikka ihmisiä ampuaan.

Tavalliset ihmiset tekevät poikkeusoloissa epätavallisia tekoja, jotka oikeutetaan omalla missiolla, kunniantunnolla, olemassaolon puolustuksella. Ja jossakin pihanperällä on joku itselle rakas elämässä elämäänsä. Sinne halajaa sotaan ajautuneenkin mieli:

Ne hyökkää heti varahin, kunhan päivä kalakastaa. Samaan aikaan ku äitee lähtöö askarehille. Se menöö askareskumaras pihan ylitte ja laittaa paran alle tulen navettaköökis. Itikat ammuu kun ne tuntoo jo äireen askelet. Äitee sanoo, jotta hyvää mooninkia paskahännät niinku se aina sanoo. Eikä se tierä, jotta minoon Tampereella ja punikit mun tappaa.

Kokonaisia elämiä pelkistettynä joukkohautoihin ja repeytyviin valokuviin, vaikka jossain toisessa ajassa olisi tarjolla ollut toisenlainen kohtalo.

Missä kuljimme kerran

Minä haaveilin elämästä jossa ei olisi seiniä eikä kattoa enkä saanut muuta kuin tämän saatanan suon johon upota.

Westön kerronnasta ja historiantajusta viehätyin suuresti nyt jo kolmannen kerran. Missä kuljimme kerran oli minulle ennestään tuttu tv-sarjana, jonka hahmot ja maisemat häilyivät päässäni lukiessani, tekstiä täydentävinä kuvina. Missä kuljimme kerran on usean vuosikymmenen mittainen tarina perheistä, suvuista ja kohtaloista, jotka kietoutuvat yhteen monenlaisin sitein. Keskellä seisovat sisällissota ja sen karuus vankoin saappain. Alussa yläluokan tylsistyminen vastapainona parempaa etsiville hökkelikatujen köyhille. Sodan jälkeen päiväuniin tunkeutuvat kauhukuvat. Vartalo vielä nuori, mutta henki raskas. Menneestä raskaat ovat samoilla kaduilla kulkevat askeleet, jotka viattomuudessaan eivät ymmärrä astujansa tuskia. Uusi, komea Helsinki kohoaa moraalin raunioille. Musisoiden ja ilakoiden siirrytään uuteen aikaan, jossa mennyt tosin yhä elää harvinaisen kipeinä nuotteina.

Maailma johon he olivat syntyneet oli tuhoutunut mutaan ja taistelukaasuhöyryihin jo ennen kuin heistä tuli aikuisia, heidän toverinsa oli murhattu niskalaukauksilla punaisen talven aikana, ja he itse olivat vain keskenkasvuisia poikasia etsiessään käsiinsä ja teloittaessaan maanmiehiään jotka usein olivat yhtä toivottoman nuoria hekin. Näistä asioista ei koskaan puhuttu, mutta ne olivat läsnä, uuden sukupolven maailma oli alun alkaen julma ja nopea ja illuusioita vailla.

Westön romaanin sivustaseuraajana, mutta kaiken näkevänä taustavoimana ajattelee ja kirjoittaa Ivar, joka usein havaitsee asioiden monet puolet muita paremmin. Ja jälkiviisaasti Ivar näkee myöhemmin myös aiempien vaiheiden luonteen. ”…kyse oli jokaisen ihmisen oikeudesta hituseen valoa ja hituseen arvokkuutta, oikeudesta ylpeämpään ja vähemmän vaivalloiseen elämään.” Elämään, joka ei tallentuisi vain kaartilaiskuviksi ja orvoksi jääneiden lasten kysyviksi silmiksi.

Kaikissa kolmessa romaanissa myös sisällissodan ja väkivallan vuosien naiseus näyttäytyy luontevana osana kerrontaa. Westön yläluokkainen, villin huikentelevainen Lucie on kaikkea muuta kuin Kytömäen sairauden ja menetysten näivettämä Lidia tai Kannon sulhasensa puolesta pelkäävä Helena. Naiset ovat herkkiä, kykeneviä, raa’an aggressiivisia, taipumattomia ja itsenäisiä, siinä missä miehetkin. Heidän tuntonsa ja luonteensa täydentävät kunkin romaanin moniäänisyyttä.

Ja sisällissota ja myöhempi lapualaisuus tapahtumasarjana, ajan henkenä, eteenpäin vyöryvinä, joskin takapajuisina voimina näkyvät näiden romaanien sivujuonteissa muilutushetkinä, henkilöiden valintojen ja ajatusten taustalla vaikuttavina haamuina, elämän mullistavina vuosina, joista ei ole paluuta takaisin entiseen köyhään tai rikkaaseen kotoisuuteen. Kolmikkona nämä romaanit avaavat hyvin moniulotteisen tien vaikuttavaan, mutta surulliseen suomalaisuuteen.

Asunnossa kaikuivat

lumilinna_netti
Kuva: Karisto

Kerrostalossa kuuluu kiljaisu. Päivällä siihen ei osaa reagoida – joku ehkä säikähtää jotakin olematonta. Tai kutiaa erityisherkästi. Kerrostalon rapusta kantautuvat askeleet, raskaat, kevyenkipittävät, hitaat, nopeat, jyrkät. Vaatteet kahisevat, ovi kolahtaa. Naapureistamme tiedämme nimet ovessa ja alakerran asuntotaulussa. Sanomme joskus hätäiset heit ovella, pidämme kenties ovea auki kauppakasseineen sisään pyrkivälle jossakin-kerroksessa-ilmeisesti-asuvalle naapurille.

Mutta mitä tiedämme oikeasti ihmisistä, jotka seinän takana elävät, keittävät kahvinsa, nukkuvat, tanssivat, murehtivat ja painavat mieleensä asioita, joita me emme tunne? Entä läheisemme, tunnemmeko heidät? Tiedämmekö millainen on heidän päivän ensiajatuksensa? Millaiset unelmansa? Mitkä asiat he ovat jättäneet raskaasti tai helpottuneina taakseen?

Voimme olla sisimmässämme dinosauruksia, ulospäin hiiriä, tai toisinpäin. Voimme kohota ulkoisin mittapuin korkealle, paukutella kultahenkseleitämme suurien saappaiden edessä, luovia läpi hankaluuksien yllättävän kevyesti. Mutta padot saattavat murtua yhdestä viestistä sopimattomalla hetkellä, sopivallakin hetkellä. Hetkellä. Onni on usein kulissi, aitona sen tahtovat monet kätkeä.

Löytynyttä onneaan Sami tahtoisi piilotella. Menneisyyden hän haluaisi taputella hiekkakakuksi yksinäiselle rannalle, jossa kukaan ei kävelisi. Töissä menee hyvin. Kotona on Veeran muodossa raikas tuulahdus läpitunkevaa onnea, josta Sami ei halua luopua. Niina Hakalahden Lumilinna (Karisto 2016) tuo kipeän onnen lähelle. Monisyisyys ja yksiselitteisyys kulkevat rinnan. Loppuratkaisu ei ollut kumpikaan kahdesta aavistelemastani, siitä erityiskiitos. Tämä ei ole yhtä kevyt kirja kuin alkuun näyttäisi, ja sehän on ainoastaan positiivinen asia.

Ja lopulta ovella on joku, jota et voi väistää.

Kiitos Karistolle tästä hienosta arvostelukappaleesta.

Tarina intohimosta musiikkiin ja rakkaudesta naiseen

9789511295808
Kuva: Otava

Nuoruus. Sitä voi syyttää kaikesta ja kuitenkaan ei mistään.

Tämänkin olen kirjoittanut mustakantiseen vihkoon: ”Ihmiset, jotka tapaavat toisensa teineinä, eivät ikinä saa tietää totuutta toisistaan.”

He voisivat rakastaa  toisiaan niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, he saattaisivat elää onnellisina elämänsä loppuun asti, he todella voisivat olla täydellisin pari jota maa päällään kantaa, mutta tätä he eivät koskaan saa tietää, sillä he ovat kohdanneet väärään aikaan.

Vanhemmuus. Kun annat pikkusormen, viekö se lopulta koko käden? Kumman, kuinka halvaannuttavasti, miten lopullisesti?

Kerran kaikki tapahtuu ensimmäisen kerran.

Kaikki tapahtuu kerran toisensa jälkeen.

Kaikki  tapahtuu vain kerran, tietenkin tapahtuu, ja mikä se oli joka sai kaiken vaikuttamaan ikuiselta, sekö että koivut yhä uudestaan puhkesivat nupulle ja syreenit kukkivat, että pensaat niin luotettavasti täyttyivät marjoista ja vaahteranlehdet haravoitiin kasaan, että lumi toisensa jälkeen satoi maahan ja suli puroiksi. Purot kuopivat soraan urat, uria pitkin vesi pakeni tontilta, puukalikasta Suvi teki maailman pienimmän veneen ja laski sen matkaan, tämä tapahtui kerran.

Kerran.

Yhden ainoan kerran.

Ensin ollaan nuoria, haavoittuvalla tavalla vahvoja. Kuunnellaan yhdessä levyt, aloitetaan yhdessä unelmat, joita jatkaa toinen ja jotka toinen romuttaa. Ei ehkä lopullisesti, mutta liian pitkäksi aikaa. Intohimo musiikkiin ja rakkaus naiseen.

Toisaalla eletään tavallista elämää, toivotaan tavallista elämää myös tyttärelle. Että pärjäisi, että elämä kantaisi, kohtelisi hyvin. Että perhe olisi perhe sittenkin, kun silmissä on rajaukset ja rajana taivas. Rakkaus naiseen.

Juha Itkonen tuo nuoruuden ja vahvat toiveet, särkyneet pilvet ja huolen, pelon, kykenemättömyyden tyttären ja muinaisen rakastetun jatkaessa pois kauas. Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005) aloittaa tarinan, jota Itkonen ei voikaan lopettaa. Palatkaa perhoset (Otava 2016) jatkaa luomiensa hahmojen elämää luontevasti, kuin kymmenen vuoden taukoa ei olisi ollutkaan. Maailmanluokan musiikkitähdeksi kiitäneen Suvin äiti Leena ja romutettu rakastaja Antti ovat kasvaneet, ikääntyneet, ottaneet elämästään hiukan erilaisen otteen. Silti heidän sielunsa ovat samat. Heidän halunsa, toiveensa, onnettomuutensa samankaltaisia. Ja kummallekin ominaiset ilmaisutavat ovat säilyneet. Nyt heidän vain pitäisi oppia elämään uudestaan, jättää vihdoin menneisyys taakseen. Tarttua kiinni siitä, mikä on totta. Mutta mikä totta sitten lopulta onkaan?

Tällaista se on, olla äiti. Ei lapsen äiti enää vain aikuisen ihmisen. Tällaista se on Suvi, jonain päivänä koet tämän itse, haluaisin vain kertoa sinulle millaista se on.

Kuinka säilyttää yhteys aikuiseen tyttäreen. Miten jatkaa elämää kaiken nakertaneen, kaiken antaneen rakkauden jälkeen. Nämä kantavat teemat, läpi kahden upean teoksen. Suvin hahmo rakentuu hienosti häntä rakastavien kautta. Juha Itkonen saa minut itkemään ja miettimään elämän syvyyttä, hetkellisyyttä, toisaalla rajattomuutta, joka suuntaan johtavia mahdollisuuksia, joiden valinta ei ole sattumanvaraista. Itkonen totesi syksyllä, Turun Kirjamessujen lukupiirissä, että oli aivan erilaista kirjoittaa vanhemmuudesta toisessa kirjassa, tultuaan itse isäksi. Antin hahmo taas ikääntyy yhdessä Itkosen kanssa, vaikkakaan ei yhtäläisin kohtaloin. Mutta on uskomatonta kuinka hyvin tämä mieskirjailija pääsee myös naishahmojensa ihon alle. Ehdottomasti suosittelen lukemaan nämä kirjat peräkkäin. Ainakin lukemaan ne.

Nämä kirjat ovat myös ylistystä musiikille, jossa on sävel ja sanat. Todelliselle taituruudelle, menneiden vuosikymmenten merkityksenannoille ja soinnuille. Kummastakin teoksesta löytyy sen nimellä laadittu Spotify-soittolista, jonka sävelet täydentävät lukukokemusta.

 

Lämpöni, Lempini annan

Minna Rytisalon Lempi, josta olisi voinut tulla vuoden 2016 Finlandia-ehdokas. Kustantanut Gummerus. Lapin sota näyttämönä jossain taustalla. Pääosassa nuori Lempi, jonka vaiheet tulemme tuntemaan kolmen muun kertomana. Tämä on minun tarinani näistä kolmesta erilaisesta Lempistä.

Kuva: Gummerus
Kuva: Gummerus

 

Kirjoitan sinusta runon.

Sinussa, yhdessä,

Sulokkuus ja vahvuus.

Eräässä kiharassa keikkuva vallattomuus, nuoren sydämen uhkuva voima.

Sinussa puolukanvarvun vehreys, lintujen lennosta sydän taivaalla.

Sinussa koko pohjaton maailma, tämä hetki ja tulevaisuus, maailman laidalle työnnetty kaikki turha.

Sinussa järven pinnasta heijastuva tähtien ikuinen liekki.

Sinussa outouteni tuore tuttuus.

Sinussa kulkija vihdoin oikealle tielle päätynyt. Vaikka ei tiennyt etsineensä.

Sinussa kosketus, jolla ei ole nimeä.

Sinussa, sinussa, sinussa, sinussa, olemassaoloni tarkoitus.

 

Kirjoitan tarinan sinusta. Talo ja järvi ja kolme siellä. Sinä omistajana ilman vakuuksia, ilman vaivaa. Raatajan hiki vain laiskana helminauhana kaulallasi. Poskillasi väärän onnen hymy, viekas raikkaus. Irvokas onni. Toisen, ei sinun. Jonain päivänä. Kätesi vääränlaiset, luonteesi vino. Emännäksi sopimaton, taipumaton ranka. Järven kuutamoissa uiva haihattelija. Tästä maailmasta vieraantunut silkkiliina juuttikankaiden mailla. Jospa pelkästä olemisesi vääryydestä häviäisit. Jotta minun ei täytyisi, vaikka pystyn. Ja haluan.

Sinusta historian kirjoitan. Kaksi kaunista sängynpäätyä, kaksi hiustenkampaajaa, kahdet ommellut hamekankaat. Samaa tahtia suurenevat, mutta solakanpuoleiseksi jäävät. Puoliorvot onnelliset. Puodissa tiskin takana kikatus helinänä aikuisten maailman tuntematonta kohti. Pitsiliinoissa makaavasta nukesta liinojen silittäjäksi. Poltetusta Suomesta entisten rakastettujen ja ystävien Saksaan. Kuinka paljon jaksan kantaa harteillani minä, joka olin ensimmäinen, mutta jäin surutta toiseksi. Kateus tunteena toisesta maailmasta, kaipaus yhä vangitsevana huutona. Siinä missä sinä olit, minä tyydyn. Sinun onnestasi en palaakaan halua. Oman osani kannan maailman yhteiseen kekoon, josta tulevaisuuden on versottava.

 

Tänään puolukoita puurossa, maailma jälleen mullistuksessa, taivas vaarattomia sydäntalvilintuja täynnä. 

Aikuisten naisten Onneli ja Anneli

Kuva: Hulimaa. Kansipiirros Heli Laaksonen. Taitto Kaisa Niinistö / Paletti.
Kuva: Hulimaa. Kansipiirros Heli Laaksonen. Taitto Kaisa Niinistö / Paletti.

Heli Laaksonen harkitsi taannoin lopettavansa runoilijan uransa. Moni hänen suurfaninsa, joita ainakin täällä Satakunnassa riittää, ehti jo kenties kalveta kauhusta. Mutta eihän ollutkaan hätää, nyt Laaksonen on ottanut haltuunsa uuden kirjallisuusgenren. Sylvia, Tuija ja laulava patja (Kynälä 2016) on dialogimainen näytelmä, aikuisten kaunokirjallinen huumorikirja ja – ennen kaikkea – nuoruutensa akuuteimman kukkeuden ohittaneiden naisten Onneli ja Anneli.

Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli (kirjat julkaistu WSOY:n toimesta 1966–1984) ovat pieniä tyttöjä, jotka sattumalta saavat ihan ikiomaksi itselleen talon. Siellä he elelevät onnekkaasti kahdestaan, pakoilevat kiireisiä vanhempiaan ja näiden epäilyttäviä sisäköitä. Heli Laaksosen Sylvia ja Tuija pakenevat toisen syntymäpäiväjuhlia nuorisoseurantalon patjalle, jolla kelliessään heidän tulisi pohtia seuran iltamaohjelmaan sopivia runoja. Heli Laaksosen tuotannosta, kuinkas muutenkaan. Lasten yksikseen asustelua katsotaan jopa sadussa karsaasti, mutta mummoikäiset saavat jo hetkeksi karata maailman kuohuista omaan rauhaansa – tosin omaiset saattavat tällöin viettää syntymäpäiväjuhlia ilman sankariakin. Vaan haittaakos tuo!

Mutta on näissä kahdessa parissa muutakin yhteistä kuin sukupuoli ja pakoilu. Kummankin teoksen luvut alkavat sisällön tiivistävällä lausahduksella tyylillä ”kolmas luku jossa ei paljon syödä eikä juodakaan juuri” tai ”jossa saadaan kuulla monenlaisista asioista, tavataan tuttuja ja perustetaan lopulta rosvoliitto”. Voitte itse päätellä kumpi on peräisin kummasta kirjasta. Toimiva tapa, sopivan vinkeä näihin vinkeisiin tarinoihin.

Onneli ja Anneli oli lapsuuteni lempi kirja. Luin koko kirjasarjan pari vuotta sitten uudelleen, ja se viehätti yhä aikuisenakin. Taianomaisuus on sellaista arkisen todellista, jotenkin mahdollista. Kuvailu on pikkutarkkaa ja sulavaa. Sivuhahmot ovat jännittäviä yksilöitä, pahikset ovat lempeitä ja kesytettävissä tai ainakin lopulta voitettavissa. Onneli ja Anneli eivät mielestäni toimineet valkokankaalla yhtä hyvin, tosin miten mikään mukaelma koskaan voisikaan yltää suosikkikirjan tasolle. Sylvian ja Tuijan taas osaan mainiosti kuvitella erilaisiin näytelmiin, jopa elokuvaan – ja näytelmäkäsikirjoitushan tämä käsillä oleva värikäs teos onkin. Turun Kirjamessuilla pari viikkoa sitten nähtiin maistiaisia Sylviasta ja Tuijasta näyttämöllä. En ehtinyt sitä juurikaan seuraamaan, mutta hahmot kyllä näyttivät oikeanlaisilta. Kirjassa murteellisen sanailun tauotukset ja korostukset jäävät lukijan vastuulle, joten näytelmä varmasti tukee dialogin toimivuutta.

Sylvia ja Tuija ovat hurmaavia hahmoja. Heidän seurassaan olisi kyllä viihtynyt vaikka pidemmänkin aikaa. Lienee yleisön reaktiosta kiinni, tuleeko heidän tarinaansa jatkoa. Kenties joskus pääsemme tutustumaan ikäneitosten nuoruuteen ja lapsuuteen, perheisiin ja ihmissuhteisiin laajemminkin. Ainoastaan jo aiemmin julkaistut väleihin ripotellut runot minua hiukan vaivasivat. Vaikka nämä kyllä dialogin keskelle ihan mukavasti sopivatkin, niin tuli osittain sellainen olo, että runot kuljettivat tarinaa, vaikka mieluummin lukisin tarinan kuljettavan runoja. Että mentäisiin tarinan ehdoilla. Ehkä seuraaviin kirjoihin voisi kirjoittaa ihkauudet runot. Aarrekirjastolta joka tapauksessa peukku ylös Sylvian ja Tuijan uusille seikkailuille.