Syreenipensaita ja nokkosvöitä: Jenni Haukio ja Anu Kaaja

Laadin pari kuukautta sitten itselleni suuntaatekevän listan: mitä lukea Turun Kirjamessuja varten. No, en tietystikään ole päässyt päätähuimaavaan tavoitteeseeni, mutta viime viikkoina olen silti lukenut enemmän satakuntalaista kirjallisuutta kuin kenties koskaan (mm. Hanna-Riikka Kuismaa ja Arja Palosta). Sohvapöydällä ovat odotelleet myös useat muut Kirjamessuille tulevien osaajien teokset (kuten Kirsti Ellilän Arpapeliä), joista ehdin vielä lukea useamman. Mutta tämä kirjoitus käsittelee etupäässä kahta hyvin erilaista minuun vaikuttanutta teosta.

Kuva: Teos
Kuva: Teos

Anu Kaajan ensimmäinen proosateos, novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus (Teos 2015) on sellaista hippasen roisia tarinankerrontaa, jota moni ei kavahda ollenkaan, mutta josta minä en yleensä viehäty. Nyt kuitenkin viehätyin. Novellit yhdistelevät leikkisyyttä, entisaikojen ja nykypäivän taruja, verta ja muita ruumiinnesteitä. Eloton muuttuu eläväksi, historialliset hahmot kävelevät kadulla, merenneidolla on kohmeiset tunteet ja viemärissä asuu märäntyneitä hedelmiä syövä nainen. Lähes jokaisen novellin kohdalla jäin jossain kohtaa räpyttelemään hämmästyneenä silmiäni. Luenko oikein, tällaistako maailmassa tapahtuu? Ei tietenkään, mutta Kaaja maalailee erilaisia, omituismahdollisia maailmoja, aivan omanlaisiaan todellisuuksia. Hänen kielenkäyttönsä on niin toimivaa, että aiheesta riippumatta on nopeasti pakko kahlata loppuun ja selvittää, kuinka kullekin antisankarittarelle tai puolipukeiselle prinssille käy. Vain suuri suosikkini Markus Kajo pystyy (toistaiseksi) ylittämään nämä verbaaliset leikittelyt, mutta Kaaja on vasta nuori (s. 1984). Hänestä kuullaan vielä paljon.

 

 

Kuva Savukeidas/Ville Hytönen
Kuva: Savukeidas/Ville Hytönen

Toinen, hyvin eri tavalla sykähdyttävä lukukokemus oli Jenni Haukion runokokoelma Sinä kuulet sen soiton (Savukeidas 2009). Halusin tutustua jo pelkästään Kirjamessujakin varten ohjelmapäällikön tuotantoon, ja kirjastosta mukaani tarttui taannoin tämä kokoelma. Entä, jos en pidäkään näistä runoista, mietin. Tapasin Jenni Haukion some-äänenkannattajien infotilaisuudessa Turun messukeskuksessa viime perjantaina ja tykästyin häneen ihmisenä kovasti. Voisivatko runot kuitenkin olla jotain aivan muuta kuin hänen persoonansa? Tässä tapauksessa hyvällä tavalla eivät. Suorastaan ahmin tämän pikkukirjasen. Ihanaa kieltä. Kauniita maisemia, syreeniaitojen takana tunteita, jotka samalla leikkivät ilta-auringon kanssa ja tahtoisivat karata lokkien virrassa. Porilaisuus huokuu riveistä, mutta niin myös yleismaailmallinen elämisen viisaus. Elävä luonto kohtaa kivikaupungin rauniot. Runoissa maistuvat merien ikiaikainen suola, lapsuuden oluttehtaan seinärappaukset ja pajupillit. Tässä esimerkki, josta erityisesti pidän:

 

Iltapäivän pikainen melodraama

Sinä seisot valkoisen kivitalon parvekkeella ja poltat savuketta –

Kolme päivää sitten tulit sahalaitana kuolleeseen uneeni

aironiskuna hajotit lumpeenkukkien nuotan,

arkeni takovan rytmin

paljain käsin revin kaarnan koivujen elävältä iholta

kutsusi valon toukokuuhun, avasin

omenapuiden valkeat soittorasiat.

Nyt laskeutuu harteilleni

paenneen routayön hämärä,

porttikongeissa ilakoivat irti päästetyt tuulikellot

sinun äänesi kuuluttaa asemalta lähtevät vuorot,

ei mainitse nimeäni

                    toivottaa hyvää matkaa.

 

Olen kirjallisuusahne – pelkät pilkahdukset eivät välttämättä minulle riitä. Siksi luen pääasiassa romaaneja, joissa on tarinan koko kaari. Joissa avataan ovia vierestäkin, kuullaan ohikulkijoidenkin aatteet. Mutta onneksi tartuin näihin kahteen.

Porin Kirjojen yö 2016: Runoja ja romantiikkaa

14224953_10153865247528499_7217890159721292711_nTapahtuma: Porin Kirjojen yö

Paikka: Porin kaupunginkirjasto

Ajankohta: 1.9.2016 klo 17-23:30

 

 

 

 

Yksi kirjasyksyn paikallisista kohokohdista, Porin järjestyksessään toinen Kirjojen yö, toteutettiin joitain päiviä sitten. Mukana oli jälleen iso joukko satakuntalaista kirjallista osaamista. Ihana läänintaiteilijamme Karoliina Suoniemi oli tehnyt paljon työtä tapahtuman eteen ja toiminut maakuntajohtaja Pertti Rajalan mukaan pääsyyllisenä järjestelyissä. Kokonaisuus oli tänäkin vuonna monipuolinen. Keskustelut liikkuivat luonnon ääreltä väkivaltaan, runotuntemuksista dekkareihin.

Turun Kirjamessut lähestyvät, ja Kirjojen yö lähtikin liikkeelle maakuntajohtaja Pertti Rajalan ja Karoliina Suoniemen Kirjamessujen Satakunta-teeman esittelyllä sekä messujen sisällön pieninä avauksina. Tämä tietysti kiinnosti messubloggaajaakin. Kirjamessuille mennään koko kulttuurin kirjossa, vaikka kirjallisuus tietysti on etusijalla. Paikalliset osaajat ovat lähdössä mukaan ihan sellaisena notkuvana marjapensaana. Kirjojen yöhön hipsi yleisöä pikkuhiljaa, mutta kohta aikuisten puoli oli pullollaan kirjallisuudenystäviä. Lasten osastolla lauleli ja tarinoi Noita Kutilan Manta, jota en tässä hötäkässä ehtinyt tavata.

Seuraavana omassa ”mututuntumalla oikeaan suuntaan” -ohjelmassani oli vuorossa runoutta. Kirjaston oma multitalentti (Terkkuja vaan!) Arja Palonen, Vilja-Tuulia Huotarinen ja Tapio Koivukari avasivat runouttaan ja runojen synnytystaipaleitaan yleisölle. Yhtä mieltä runoilijat olivat siitä, että runot kehkeytyvät usein yllättävissä tilanteissa, jotain puuhastellessa, ihan arjen keskellä nikkaroidessa tai ruokaa laittaessa. Tai inspiraatio voi tulla muusta taiteesta, vaikkapa videoinstallaatioita katsellessa, kuten Palosen tapauksessa. Toiselle teoria antaa luomiselle pohjaa, toisella taas oikeat sanat vain tulevat paperille (tai älypuhelimen, tietokoneen, mitänäitäon, näytölle, mutta kuitenkin). Todettiin, että sellainen ihminen, joka ei ole vielä etsinyt tietään runouden pariin, löytää sopivat kirjaset parhaiten kokeilemalla ja tutustumalla erilaiseen runouteen. Entä onko meissä kaikissa runoilija? ”Melkkei on”, Tapio Koivukari toteaa, ja saa yleisön hihittelemään lempeästi. Mutta runoilijankin persoona ja runopersoona ovat kaksi eri asiaa. Huotarisen mukaan runossa ”minä” on lukijoiden, toisin kuin arkinen runoilija itse. Runot kirjoitetaan kuitenkin aina (jollekin) yleisölle. Siksi runoilija ja hänen runonsa eivät välttämättä ole ensinäkemältä samankaltaisia. ”En kuulemma ole ollenkaan sen näköinen mitä runoni ovat”, Palonen toteaa juuri tähän liittyen. Upeita tyyppejä. Kenties minun pitäisi ottaa runous laajemmin osaksi kirjaharrastustani?

Kirjatapahtumissa parasta on mielestäni tunnelma. Sitä voi istuskella kirjaston kahvilassa jutustelemassa leppoisasti kirjailijan kanssa. Kaikki ovat hyvällä tuulella. Tässä on sellaista joulumarkkinamaista iloa, kun parkkipaikka on löytynyt eikä ketään kiukuta. Kuuntelin seuraavia keskusteluja sieltä täältä. Naiskirjailijat puhuivat väkivallasta ja kauhutarinoista. Aulassa myytiin paikallista kirjallisuutta. Loppuillasta keskityin tapahtumaseurani kanssa kuitenkin musiikkiin, sillä auditoriossa esiintyi taiteilija Elina Mustonen draamallisella musiikkiesityksellään ”Shakespearen naiset sanoin ja sävelin”. Mustonen näytti kykynsä hyvin erilaisiin naisrooleihin eläytyjänä. Ja mikäpä olisi aidompaa kirjallista sulokkuutta ja romantiikkaa kuin Shakespeare! Hämmästyin, lumouduin ja lopulta rauhoituin kiireisen viikon keskellä. Raukeana tepastelin kotiin näkemään kirjanpehmoisia unia menettäen viimeisen elämyksen, ulkoilmaelokuvan kirjaston sisäpihalla.

Psst! Kaikki runoudesta kiinnostuneet: Huomenna perjantaina 9.9. klo 20-21 Porin kuuluisalla Airion kulmalla järjestetään Lahjaks vai kottii? -tapahtuma, jossa kaikki halukkaat saavat kirjoittaa ajatuksiaan Airion liikkeen ikkunoihin. Kipitikips!

Kaksi kehuttua: Oneiron ja Huone

IMG_20160901_101807397_HDRSyksy humisee seinissä. Korvissa humisevat rytmikkäät tanssimusiikit. Hyllyllä kutsuvat kirjakasat, joille aurinko vielä heittää rohkaisevia säteitään. Viime aikoina olen vastannut kutsuun ihan kiitettävissä määrin. Ilahduin, kun äkkäsin Laura Lindstedtin Oneironin (Teos 2015) henkilökunnan suosittelemien kirjojen joukosta. En kyllä pidä tästä kirjasta, mutta pitäähän se lukea, ajattelin. Aika paksukin. Kuulemma kieleltään vähän roisi, muistelin. Ei sovi tällaiselle kauneuden ihailijalle (vaikka maailman nurjia silmukoita en pyrikään vähättelemään).

Oneiron kuitenkin yllätti minut, vaivihkaa. Nämä elämän ja kuoleman välitilassa, valkoisessa tyhjyydessä kulkevat ja kieppuvat naiset ottivat minut vaatteistaan rakentamaansa kotiin ja jakoivat elämäntarinansa. Jaksoin kiinnostua, hamusin jopa lisää. Tietää, kuinka ihmiset päätyvät loppuunsa. Millaisia hetkessä oikeaksi tuntemiaan valintoja he tekevät. Sellaisiakin, jotka johtavat henkilökohtaiseen tuhoon. Lohdullinen ystäväparvi, joka koostuu aivan erilaisista ihmisistä. Yhteinen kieli löytyy eleistä, sitten ymmärryksestä, joka kasvaa universaaliksi. Tarina kietoutuu myös erilaisiin kuolemakäsityksiin, jotka kumpuavat filosofiasta (tai oikeammin filosofioista) ja uskonnosta, elämänkatsomuksesta, kokemuksesta, itseensä uskomisesta ja uskomatta olemisesta.

Oneiron on lähes yhtä paljon tietokirja kuin romaani. Se avaa juutalaisuuden ja anoreksian yhteyksiä, mutta kertoo yhtä lailla siitä, kuinka tärkeä räväyttävä peruukki voi olla elämänsä jo menettäneelle. Ja naiseutta, sitä lähestytään kaikenlaisissa muodoissa. Olla nuori, vanha, kaunis, rujo, oppinut, köyhän kyläyhteisön nainen. Ja miten erilaisilla tavoilla naiseus, ihmisyys, näyttäytyy kuoleman edessä. ****

Toinen juuri luettu, Emma Donoghuen Huone (Tammi 2012), kosketti myös sydänjuuriani, mutta se taas ei yllättänyt ollenkaan. Tarina siepatusta äidistä ja hänen vankeudessa synnyttämästään pojasta on jo lähtökohtaisesti ahdistavan kiinnostava. Aihe itsessäänkään ei ole se tavanomaisin tai käsitellyin, mutta mielenkiintoisemmaksi yhä romaanin tekee se, että se on kirjoitettu Jack-pojan suulla. Yllättävää ei myöskään ole se, että filmiteollisuus on jo tarttunut menestysromaaniin. Siksi itsekin nappasin taannoin kirjakaupan alesta tämän näyttelijöin kuvitetun pokkariversion.

Pieni määrä neliöitä, rajattu määrä valoa, televisioystävät, sängynaluskäärme, juoksurata, keinutuoli ja kylpyamme. Kaikki, koko hänen tuntemansa todellisuus. Pienessä pojassa ripaus aikuisuutta, ripauksempi supermiestä, koko taikinallinen lapsenuskoa ja hämmästystä. Ulkopuolella mielikuvitusmaailma.

Jos ainoa tunnettu koti on painajainen, miten suhtautua tuntemattomaan, jota kaikki muut pitävät oikeana, normaalina, onnellisena paikkana? Hämmästyttävän tarkkanäköisesti kirjattuja uuteen paiskatuksi tulevan pikkupojan tunteita ja ajatuksia. Ahmimalla luettu romaani. ****

Tästä kirkkain mielin ja silmin kohti Porin Kirjojen yötä ja edessä häämöttäviä Turun Kirjamessuja (ohjelma on jo julki). Onnellista hiipivää syksyä rakkaat lukijat!

Mies ja nainen

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Nainen ja mies. Sen kolikon ne kaksi puolta. Yhtä lailla ruostuvat ja kiillotettavat. Välillä kultaa ja kirkkautta, välillä himmenevää romumetallia. Vanhentunut karhu tai kielo, vieraantunut mutta kotoisa hillankukka. Sadevesilammikossa rypevä, taskunpohjalle unohtunut.

Löydettäessä ilahduttava.

Kuten vaikka asuntonäytössä, portailla, vastaan kävelee se ihminen, joka on yhtä inhimillisen virheellinen. Tästä kertoo Eppu Nuotion arkisella tavalla viehättävä Mutta minä rakastan sinua (Otava 2015). Huomaa: Arkinen ei tässä tarkoita tylsää ja jo nähtyä. Arkinen tarkoittaa sitä, että ei kohdata autiolla saarella lentokoneturman jälkeen (ainoina eloonjääneinä, tietysti) tai huvipuiston maailmanpyörässä, yläilmoihin pysähtyneessä vaunussa. Sen sijaan on kaksi eronnutta keski-ikäistä, epävarmuuksissaan ja huolissaan, mutta kuitenkin kiinni työssä, arjessa, perhehuolissa. Valmiina kaikenlaiseen, mutta eivät varautuneita toisiinsa.

Ei ole olemassa tylsiä ihmisiä, ei vääriä. On vain ihmisiä, jotka saavat toisen käpertymään itseensä, vievät energiat. Pareja, jotka kaivavat toistensa kätkössä olevat, vaanivat, huonot puolet väkisin esiin. Ja sitten on hymyjä, jotka valaisevat yötaivaan. Tässä romaanissa yksi rakastaa toista, ja kolmaskin sitä toista rakastaa. Kuten kaikenlaisissa rakkauslälläreissä, mutta tämä ei ole lälläri laisinkaan. Tämä on nautintoja sanojen mauissa. Jokaisessa luvussa on mehukas, tunnelman sieppaava lopetusvirke, jonka olotilaan tahtoisi hetkeksi kietoutua, oli se sitten ikävä tai ihana.

Lauri ei laita viestiä. Tee kylmenee kupissa. Ikkunan takana olevassa puussa istuu kaksi mustarastasta. Eivät näytä pariskunnalta.

Kun rakkaus uhkaa loppua, minä lukija alan itkeä. Miten upea kirja, miten aitoja tunteita.

Ei voi olla kolikossa vain yhtä puolta. Puolet eivät ehkä katso samaan suuntaan, mutta niillä on yhteinen tavoite. Yhdessä niillä on hyvä.

Etsinyt sinua liian kaukaa

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Hän pujotti varvassandaalit jalkaan ja yritti pitää kasvoillaan hymyntapaisen, vaikka ei tiennyt ketä ja mitä varten. Miksi ihmisenä olo oli näin vaikeaa hänelle?

Oranssi maa (Otava 2015) kertoo eroaan, luovuttamistaan, jämähtämistään ja vaikeita perhesuhteitaan pakoilevasta Sannasta. Pelastuksen tarjoaa kuuma Australian aavikko ja sinne häntä kutsuva toisen maailman seireeni. Aavikkotohvelit ovat kuitenkin vielä kovalla maalla, Sanna välitilassa, kun hän tapaa tavallisen suomalaisen, epäonnistuneen ja onnistuneen, omissa menneisyyksissään kompastelleen miehen. Ennalta sovittua ei kuitenkaan voi pakahduttavien tunteiden vuoksi purkaa. Sopimus on käveltävä hiostavaan, tajunnan hämärtävään loppuun.

Tua Harno kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat matkalla, irtaantumassa entisestä, pakenemassa tunnekuohuja ja vääriä valintoja, pieleen menneitä hymyjä, väärällä hetkellä solmittuja kengännauhoja ja luopumisia. Hänen aiempi romaaninsa Ne jotka jäävät oli hyvin toisenlainen tarina hyvin toisenlaisista ihmisistä, mutta tausta, lähtöajatus, on sama: minne paeta, kun ei voi todellisuudessa paeta minnekään? Kummassakin Harnon kirjassa tarina ei vie heti mennessään, ensin haudutellaan ja kerätään palasia yhteen. Lopulta kirjoittaja ja lukija päätyvät kuitenkin jokseenkin samalle tielle. Siellä marssii tosin myös henkilöitä, jotka eivät liimaudu muuhun tarinaan. Joukossa joitakin hataria hetkiä, joista ei oikein saa otetta. Ja ehkä on hieman ahdistavaa tämä jatkuva kaipuu jonnekin, jatkuva omien valintojen vääryys ja korjauspyrkimykset, onnen etsiminen jostain kaukaamuualta.

Itseään ei milloinkaan pääse pakoon. Sulkeutumassa olevan oven takana ovat ne unohdetut, siitepölystä värjäytyneet nuhruisenvalkoiset lakanat narulla, pikkukengät ja huulipunalla kirjoitetut kadutut sanat, lastenpyörien puhjenneet kumit ja joulupallot, joiden lumi valuu aina alaspäin. Miksi siis sulkea ovi.

Lauantaina lounasaikaan

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Keskustelin hiljattain ystäväni kanssa siitä, että aikuisillakin olisi hyvä olla karkkipäivä. Tiedättehän, sen vuoksi, että aikuisiällä sitä antaa itselleen toisinaan liikaakin vapauksia. Suklaa sulaa suussa ja kesähelteen jäätelöpurot virtaavat.

Mutta joillekin lapsille karkkipäivä ei tule koskaan. Jotkut aikuiset taas karkittelevat elämällään, unohtavat annostella kaurapuuron lautasille kuten vanhempansa tekivät. Tällaisista teemoista kertoo Markus Nummen koskettava Karkkipäivä (Otava 2010), joka on ollut lukulistallani pitkään. Luettuani tekisi mieleni kysyä onko lasten saaminen joillekin enemmän kepponen kuin odotettu ja hartaasti vaalittu karkki. Nummi antaa lapselle äänen, mutta monet hänen aikuisistaankin ovat kuin lapsia. Todellisuuden noidat ovat kärkkäämpiä kuin mielikuvituksen. Möröt ja noidat ja pahansisuiset menninkäiset. Tornissa on pikkuprinsessa hädässä. Tukena toinen pieni. Vastassa maailma, sen pyörivät rattaat. Tarvitaan yksi, kaksi auttajaa, kädenojentajaa, lapseen uskojaa. Metsänneitoa ja supermiestä.

Mitä tekisit, jos sinun ovellesi tupsahtaisi pikkupelastaja, jolla on vakava tehtävä? Ottaisitko suojiisi vai jättäisitkö niihin aivan liian hitaasti pyöriviin rattaisiin? Prinsessojen kruunuista tipahtelee timantteja, jotka muuttuvat hiekaksi jo ennen kuin osuvat maahan. Karkkipäivä on herkästi kirjoitettu kuvaus yksin jätettyjen lasten maailman armottomuudesta, väkivallasta, aikuisten piittaamattomuudesta ja pahoinvoinnista, jolle kaikki ovat ilman apua alttiita.

Keväällä 2014 Karkkipäivä esitettiin Porin teatterissa, ja olen kuullut näytöksestä myöhemmin ylistäviä arvioita. Harmittaa hiukkasen, että en ollut silloin hereillä varailemaan lippuja. Toisaalta teksti pitäisi aina kokea ensin. Kirjassa on taika. Tälle kyseiselle neljä kimmeltävää tähteä ja arvostavia huokauksia, päänpyörityksiä maailman edessä.

Vesi vanhin voitehista

Kuva: Teos
Kuva: Teos

Taannoin luimme kahden naisen lukupiirissämme Emmi Itärannan uusimman teoksen nimeltä Kudottujen kujien kaupunki. Arviomme kirjasta kävivät yksi yhteen: Kaunista kieltä, ihan mielenkiintoinen tarina, mutta ei nyt ehkä ihan meidän juttumme. Lukupiirikokoontumiset olivat tauolla kevään hektisyyden vuoksi. Olimme kuitenkin päättäneet antaa Itärannalle toisen mahdollisuuden, ja seuraavaksi kirjaksemme valikoitui suuresti ylistetty Teemestarin kirja. Sen sisältöä ja tyyliä puimme vihdoin viikko sitten kahvikupposen äärellä.

Suuri ylistys ja mediahypetys nostavat usein minussa vastarintaa. Jos kaikki kehuvat ja suosittelevat olen jotenkin poikkiteloin. Osa minusta ei haluaisi tarttua ylistettyyn teokseen lainkaan. Odotusten ollessa liian korkealla, kirja vaikuttaa lopulta huonolta, vaikka se ilman toivovaa asennetta olisi ollut hyväkin. On silti pari ihmistä, joiden arviot ovat aina sen verran lähellä omaa makuani, että heidän suosituksestaan tartun lähes mihin tahansa. Yleiskehutut romaanit taas tuottavat minulle usein pettymyksen. Hiukan niin kävi sinällään ihan ansiokkaan Teemestarin kirjankin kanssa.

Teemestarin kirja (Teos 2012) on tulevaisuuskuva, josta meitä varoitellaan, mutta johon emme vielä tarpeeksi usko. Tuudittaudumme mukavasti maailmamme rajattomuuteen. Suomi on hyvä maa, vaikka tekstiviestipalstoilla valitellaan naapurin ruohonleikkuuta ja sitä, kun bussikuskit eivät osaa tervehtiä. Vesi on elämän voima. Se virtaa vapaasti järvissämme ja merien suolakiteissä. Itärannan luomassa maailmassa veden saanti on rajoitettua, ja sen jakelu on harvainvallan hansikkaissa. Teemestari johdattaa tyttärensä Norian salatun, solisevan tiedon äärelle. Mutta tieto lisää tässäkin tapauksessa tuskaa, eikä Noria yksin jäädessään tiedä keneen luottaa. Maailmassa, jossa meidän aikamme teknologia on hautautunut kaatopaikoille ja vettä väärin käyttävät joutuvat suureen vaaraan.

Teemestarit, teerituaalit, rituaalivaatetus, ja sitten yhtäkkiä Rovaniemelle suunnitellut matkat. Onko aasialainen kulttuuripiiri vallannut tulevaisuuden maailman? Globalisaatio ensin vyörynyt yli mannerten ja sitten eristänyt ihmiset omiin kolkkiinsa janoisina kamppailemaan? Teemestareiden maailma on kuin irrotettu hetki tulevaisuudessa, kiinnekohdat menneeseen ovat hukkuneet tai tietoisesti hukutettu veteen, jota kerran riitti. Norian todellisuudessa cd-levyt ja radiot ovat outoja palasia menneisyydestä, johon hänen on kurkotettava selvitäkseen.

Tarinasta haluan pitää. Tämän tulevaisuuden haluan estää. Mutta Itäranta maalailee jopa omaan makuuni liikaa. Tärkeät tapahtumat jäävät maailman henkäysten varjoon. Kieli on kaunista, mutta en saa sen tarjoamista kuvista otetta. En näe tätä maailmaa, vaikka haluaisin. En juokse Norian kanssa pakoon vaaraa enkä seiso hänen rinnallaan urheana. Mutta te voitte onnistua siinä. En siis suosittele enkä tyrmää. Tämä jos mikä on kirja, jota jokainen kulkee omalla tavallaan.

Kiireisen kevään luettuja

Kuva: Bazar Kustannus
Kuva: Bazar Kustannus

Olen ollut melkoisessa lukutyhjiössä kaiken muun hässäkän keskellä. Sain juuri taputeltua valmiiksi koko kevään kestäneen kulttuuriprojektin, kesätyöt ovat alkaneet kuun alussa ja opintosuoritukset ovat vieneet aikaa. Mutta onhan toki jotain luettukin. Tässä kooste noin kuukauden ajalta.

Pirkko Saisio: Elämänmeno (Tammi, 1975, 229 s.). 1940–1960-luvun Kallio. Marja sinnittelee läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Äiti, karjalaistaustainen Eila, suree menetettyä rakkauttaan ja purkaa säilyneitä kiukkujaan lapsiinsa. Tyttären ja äidin vaikea suhde valottuu kummankin tuntemusten kautta.

Kirja on kirjoitettu osittain viehättävällä murteella, mistä kovasti pidin (vaikka se hidastikin lukemista). Saision ennestään tuttu tapa kirjoittaa elämänmakuisesti ja tarttuvasti päti tähän kirjaan siinä missä upeaan trilogiaankin. Oikein hyvä.

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta (Letters from Skye, Bazar, 327 s.). Kirjeromaani, jossa liikutaan kahdella aikatasolla. Vuodessa 1912 runoilija-nuorikko Elspeth tutustuu kirjeiden välityksellä ihailijaansa, amerikkalaiseen Daveyhin. Vuodessa 1940 Elspethin tytär Margaret on rakastunut ilmavoimien lentäjään. Äiti ei katso sodanajan rakkautta hyvällä. Kun pommi tuhoaa talon, Elspethiä ei löydy. Hänen aiemman sodan aikaiset kirjeensä sen sijaan johdattavat tyttären äitinsä ja tämän nuoruuden jäljille.

Lämminhenkinen, elävä, tunnelmallinen kirja. Henkilöiden sisimpään pääsi nopeasti. Heidän kanssaan koki kaikki karamelliset ja routaiset tunteet. Kirjan loppu jätti sydämeen onnellisen väreilyn. Parempi.

Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut (Myllylahti, 2016, 198 s.). Tarinataivas ei ole antikvariaatti muiden joukossa. Siellä asustava perhe on omalaatuinen, mutta hyväntahtoisia veijareita täynnä. Mila etsii kirjaviidakoista sellaista kirjaa, jonka pitäisi olla vain hänen. Kun kaupunkiin saapuu kummallisuuksia nappaava herra Kunnas, kaikki eksentriset hahmot ovat vaarassa.

Myönnän auliisti, että fantasia (varsinkaan selvästi tavalliseen maailmaan sekoittuva sellainen) ei ole ominta lukemistoani. Kirja oli kuitenkin jokseenkin sekava ja etäisesti kirjoitettu. Ei omaa genreäni, eikä ehkä sopiva tällaiselle aikuiseen ikään kasvaneelle kirjattarelle. Vasta 18-vuotiaalla kirjailijalla lienee tulevaisuudessa paljon enemmänkin annettavaa. Kohtalainen.

Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut (The School of Essential Ingredients, Bazar, 216 s.). Lilian omistaa ravintolan, jonka puitteissa hän pitää kokkauskursseja. Hän uskoo, että oikeanlainen ruoka herättelee ja parantaa myös sisintä. Kurssille kokoontuu joukko repaleisia ihmisiä, jotka pääsevät kokeilemaan tämän teorian paikkaansapitävyyttä.

Söpö kirjanen, jonka sivuilta maut ja tuoksut kurkottelevat koskettamaan lukijan aisteja. Lämminhenkistä hyvänolon luettavaa, vaikka jokaisella kokkikokelaalla onkin taskussaan tummareunainen nenäliina. Mukiinmenevä

Kudottu rakkaus

Kuva: Teos
Kuva: Teos

Fantasia on minulle melko vieras genre. En siis tiedä millaisia mielikuvituksesta luodut maailmat ja niiden hämmentävät todellisuudet ovat yleensä. Emmi Itärannan Teemestarin kirja, jota moni on suositellut, on yhä lukematta. Tartuin ensin Itärannan uutuuteen, joka kantaa nimeä Kudottujen kujien kaupunki (Teos 2015). Kudotut kujat. Miten kutkuttavaa. Jo teoksen nimi luikersi lämpimään soppeen, sydämeni romantiikkaosastolle (joka on varsin laaja).

Ja sitä tämä teos minun mielestäni ennen kaikkea on. Romanttinen, kristallinkaunis rakkaustarina. Tarina kahdesta nuoresta naisesta, joista toinen ei voi puhua ja toinen kantaa salaisuutta, joka saattaa minä hetkenä hyvänsä puhua itsensä julki.

Eliana elää kaupungissa saarella, jonka asukkaat tekevät työtä ja pysyvät hereillä. Eri taloissa he suorittavat tehtäväänsä päivästä toiseen. Toivovat säästyvänsä unennäöltä ja hyljeksittyjen Tahrattujen talolta. Kunnes epäilys hiipii Elianan iholle pahoinpidellyn tytön löytyessä rannalta. Vaara, jota Eliana on koko ikänsä kutonut syrjään näyttäytyy koko mitassaan. Mutta vaaran rinnalla kulkevat Valeria ja vaaleat tunteet. Valeria, kuin kudontatyönsä, ”vailla aukkoja, joista voisi nähdä läpi”. Kaupungissa, jossa yksityinen on pelkkää tarua.

Orwellilainen maailma. Ylhäällä neuvosto, joka valvoo. Keskellä erikoistuneet työläiset, saaren Taloihin kelpaavat uskotut. Alhaalla kalastajat ja muut. Varjot, unihirviöt, kaukana peterpanmaisuudesta. Kutojaneitsyt kertoo ajan. Valvoo. Perhe on muistoissa. Tässä vain toisiaan seuraavat samankaltaiset päivät täynnä valvontavuoroja, painajaisiin herääviä menetettyjä sieluja, kudottuja unelmia. Pelko ja epämääräisyys ovat aina läsnä.

Kudottujen kujien kaupunki on hyvin kauniisti kirjoitettu romaani. Sen nostattama ahdistus johtuu juuri kontrastista sanojen kudelmien ja kaupunkiin luodun todellisuuden välillä. Minulle, kuvailun ja kauniin kerronnan suurelle ystävälle, maalailua on silti jopa liikaa. Juonikuviot kiinnostavat, mutta kudonnan, maisemien ja tunteiden moninaiset säikeet ulottuvat liian laajalle. Ajoittaisesta tylsistymisestä johtuen Kudottujien kujien kaupunki ei onnistu kipuamaan aarrekirjaston ylimmille hyllyille.

 

Aikuisten satukirja

Kuva: Atena
Kuva: Atena

Aika pysähtyy ja käy kiinni sellaiseen, millä on voimaa vastustaa arjen alituisia menoja ja paluita, avaamisia ja sulkemisia. Sellaisia ovat hylätyt kirjat, kaatopaikalle kulkeutumista odottavat huonekalut, kellastuneet kauluspaidat, kärjestään kuluneet nahkakengät, mustuneet valokuvakehykset ja hiihtopalkintolusikat.

Vietän toisinaan hartaita hetkiä vain silmäilemällä kirjaston hyllyjä. Välillä poimin käteeni kiinnostavan otsikon, hämmentävän värisen selkämyksen tai suosikkikirjailijani kauan sitten kirjoittaman teoksen, josta en ole kuullutkaan. Siis sellaisen kirjan, joka ei (useinkaan) ole palautettujen hyllyssä tai henkilökunnan suosittelemien teosten joukossa.

Tiina Piilolan Mahdollisten maailmojen paikka (Atena Kustannus 2010) kiinnitti huomioni otsikollaan. Mieleen tulivat yliopiston hupaisat filosofian tunnit, ystävyys, toki myös elämän lukemattomien avautuvien ja sulkeutuvien ovien kirjo. Erilaiset vääntyneet, rikkoutuneet ja kiiltävät, omalaatuiset ovenkahvat.

Piilolankin mielikuvitusmaailmat ovat tunteiden ja kohtaloiden kirjo. Päähenkilö Kaari perii mökin syrjäisestä Piiloperän kylästä, joen rannalta. Lapsuutensa paikkaan palaavana naisena hän, hetkellisistä erakoitumispyrkimyksistään huolimatta, kohtaa sekä menneisyytensä että nykyisyyden, omia tarinoitaan kantavat naapurit. Lapsuuskesien mummola, ennen sukuriitoja, jotka repivät Kaarin irti joenuomajuuriltaan. Kaupungissa, toisessa tarinassa, etäiseltä tuntuva Aapo. Joella kaikki on vieläkin toisenlaista. Luontokin näyttää erikoiset voimansa. Nuput nousevat lumen keskeltä. Linnut lentävät rappusille kuolemaan. Joenreunan kivellä istuessa voi ajautua toisten ihmisten reitille.

Mutta ei tämä ole pelkästään, tai välttämättä edes eniten, Kaarin tarina. Erilaisten maailmojen yhteydet ovat välillä hyvin hapuilevia. Tuntuu, että nämä ihmiset osaisivat kyllä käydä omaakin polkuaan. Risteyksessä ei välttämättä kohdattaisi. Mutta tässä kirjassa onkin kysymys mahdollisuuksista, mahdollisista kohtaamisista. Mitä jos -hetkistä, joihin Piilolan luoma miljöö rauhallisessa keinunnassaan sopii mainiosti. Sekä kerrontatapa että kieli ovat hyvällä tavalla omaperäisiä. Realismi on sopivan etäällä. Välillä ajaudutaan syvälle filosofiseen pohdintaan, mutta pääasiassa liikutaan arjessa, jonka sisällöt tosin ovat alati hieman taianomaisia. Ikään kuin tämän maailman näkyvien kerrosten vieressä.

Yllätyinkö positiivisesti tästä itselleni tuntemattomasta romaanista? Kyllä. Suosittelen kaikille haaveilijoille ja niille, jotka näkevät mustan ja valkoisen välistä harmaat. Niille, jotka tietävät, että voi olla muutakin.

Kun pään haltija aloitti koulun, järvenpohjaa alettiin ruopata ja kaikki, mille ei löytynyt nimeä, heitettiin menemään.

Jos kiinnostuit, niin tälle on olemassa alkuosa, Kaarin varhaisteiniajan kuvaus Alkuvedet (Atena Kustannus 2006).