Kirjabloggareiden joulukalenteri – 5. luukku

Olen ihmisistä vähintäänkin se jouluihmisempi, ehkä jopa yksi jouluihmisimmistä. Siksipä, tilaisuuden tullessa, ilmoittauduin mielelläni osallistujaksi kirjabloggariyhteisömme joulukalenteriin, josta nappasin tämän luukun. Ensin vähän hermostutti: Keksinkö mitään? Mutta kas, minun ei tarvinnutkaan miettiä kauaa. Maaseudulla, synnyinmaisemissa vieraillessani huomasin aikamoisen vipinän ja supinan käyvän kirjahyllyssä – ja muuallakin. Tässä joulutarina lapsille ja lapsenmielisille, joita me lukevat ihmiset tietysti osaamme olla.

img_20161201_150712525

Joulunaika on jälleen kerran saapunut. Odotamme vielä lumikinoksia ja helmihehkuvia, kuulaita hämärän valon aamuja, joissa hiutaleet leijuvat tuntemattomia teitään kohti tassunjalkiä ja käppäröitä. Joulu on kuitenkin jo valloittanut erään talon. Sisällä, pikkukamarin lämmössä, on kahden kämmenen väliin mahtuva mökki, jossa asustaa Römö, tuo aika veitikka tontuksi. Mutta kuka huhuilee nyt Römön ikkunan alla?

Jaah, sehän on Vihreepäinen, naapurin ukko. ”Mikset jo tule alas, nyt on aamu!”, Vihreepäinen huutelee yläkerran ikkunan suuntaan.

img_20161201_154042940

Römö kiskottelee, haukottelee, paukuttelee ranteitaan ja ottaa lakin matkaansa. Sitten hän tömistelee alas. Etupihallaan Römö kurkistelee aidan yli, puupinon taakse, mutta Vihreepäistä ei enää näy missään. Mitäpä tekisin tänään, Römö miettii kuumeisesti, mutta viilein otsin – ja aina sama virne naamallaan. Sitten hän keksii: Hän ei ole aikoihin käynyt kirjastohuoneessa. Ovatkohan tutut kirjat vielä paikoillaan? Tänäänhän olisi hyvä päivä lukea pitkästä aikaa joulutarinoita, tonttu-ukko hihkuu mielessään.

img_20161201_150812414

Kirjastohuoneessa Römö raahaa hyllystä lattialle suunnattoman punaisen kirjan. ”Onpa kirjalla kokoa ja näköä!”, Römö puhkuu ääneen. Ensimmäinen tarina kertoo talvikylmässä laahustavasta tytöstä, jonka harventuneissa lapasissa tulitikut hetken lämmittävät. Soma tyttö, toivottavasti hän löytää jonnekin lämpimään ennen kuin jäätyy. Tai ennen kuin minä jään tämän kirjan alle, hui! Tarina vaikuttaa hiukan ankealta, joten Römö kiipeää hyllyyn etsimään kevyempää luettavaa.

img_20161201_151829847

”Joulupukin lelupaja, se kuulostaa hyvältä. Vaikka en ole itse joulupajan työläisenä ollutkaan. Olen näitä arkisempia tonttuja, mökkihöperötontuksi kutsuvat.” Römö selailee kevyttä kirjasta pitkän tovin, pysähtelee välillä ihailemaan kauniita kuvia, lukee rivin sieltä täältä. Joulupukin rouva on kirjassa leiponut piparkakkuja, niitä Römökin nyt mielellään maistelisi. Kenties pitäisi hankkia mökkiin seuraksi tonttuakka? Römö kun ei koskaan ole opetellut leipomaan.

img_20161201_151922110

Lelupajan kilkatus ja kalkatus alkaa pyörryttää Römöä. Hän kurkottelee hyllyltä seuraavan kirjan, jossa kerrotaan kahdesta pienestä tytöstä. Joulua vietetään tässäkin kirjassa, niinkuin muistelin. Römö ilahtuu. Hennosti tyylitellyissä kuvissa seikkailee myös pieni perhe, joka asuu nukketalossa. Vähän kuin minun mökkini, mutta enemmän tavaraa. Minä pidän yksinkertaisuudesta. Entä akka sitten, pitäisikö sellaiselle olla posliiniastioita ja pitsinenäliinoja? Römö jää hetkeksi mietteisiinsä. Mutta mukavan näköinen perhe ja herttaisia tyttöjä. Tonttu-ukko rapsuttaa partaansa. Jospa lähettäisi sentään joulukortin Nökötti-serkulle Iisalmeen. Ollaanhan sitä kumminkin samaa perhekuntaa.

img_20161201_152215971

Perheilakointi tekee Römön hiukan alakuloiseksi. Olisikohan hyllyllä tarjota jotain muuta? ”Mitäs nämä ovat”, Römö kummastelee hiukan erikoisen näköistä väkeä seuraavan kirjan sivuilla. Hassu kissa ja kuusipuueukko. Ukko lätkimässä pelikortteja miltei puuron joukkoon. ”Eivät ole onneksi minun naapureitani. Tokkopa saisi edes öitään rauhassa nukkua”, Römö jupisee partaansa, mutta nauru on jälleen vallannut hänen kasvonsa. Suretus jäi pikkuisen kuusen punaisten valojen katveeseen, oksalle roikkumaan. Mutta kirjojen edes takaisin nostelu alkaa rasittaa Römöä. Hän lipsuu kirjan sivuilla, vaikka tossuissa pitäisi olla kunnon pitovoiteet. Onneksi vierestä puksuttaa sopivasti juna, jonka kyydissä väsähtävä tonttumme pääsee jatkamaan tutkimusmatkaansa.

img_20161201_152345666

Vaan hetkinen. Juna ei ehdi matkata kuin pari tossullista, kun Römö jo huutaa: ”Pysähdypä veturiseni, jään tässä.” Mitähän nyt? Römö jää ihastelemaan suurehkon kirjan auki olevaa sivua. Vai niin. Onpa oikein viehkeä kuva. Miten herkkää vihreää ja hopeaa. Kuusista olen aina pitänyt, niiden tuoksu muistuttaa minua lapsuuteni kesistä vuosisatoja sitten. Meillä oli Nökötin ja muiden kanssa tapana kilpaa hyppiä kannolta kannolle. Mutta voisikohan tuo taikoa sauvallaan minulle joulupuun? On kyllä kaunis kuva…. Mahtaako tonttu-ukkovanhus ihailla enemmän kuusta vai kuusen neitoa, jaajaa.

img_20161201_152112592

Yht’äkkiä Römö alkaa kuitenkin haukotella makeasti. Onkohan tämä ollut liian riehakas aamupäivä minunlaiselleni höppänälle vanhukselle, Römö tuumii, ja loikkaa verkkaisesti ohi etenevän junan kyytiin. ”Seuraava asema, oma kotimökki!”. Rappuselle on ilmeisesti Vihreepäinen jättänyt korillisen punaisia omenia. Vieressä on myös kirjekuori. No kas, sehän on Nökötin käsialaa. Juurihan tuota ajattelin itsekin. Römö ilahtuu ja myhäilee. Hän astelee rappuset yläkertaan, omenineenkuorineen, ja kömpii sänkyyn. Päiväunet ovat nyt paikallaan, tonttu tuumaa.

Unissaan hän hyppii kannolta kannolle, tippuvien havunneulasten välkkeessä ja kotoisessa tuoksussa. Unen keskeltä kurkkaa ajatus: Ehkä sen eukon hankin, ehkä en. Onhan minulla hyvä näinkin. Alakerrassa joku helisyttelee hiljaa, varoen, pientä kimmeltävää taikasauvaansa.

Tulkoon joulu jokaisen sydämeen.

Tarinassa käytetty lastenkirjallisuus esitysjärjestyksessä:

Suuri satukirjasto 5: Pieni tulitikkutyttö ja muita maailman kauneimpia satuja. WSOY, 1982. Kuvittanut Violetto.

Kultaiset kirjat 8: Walt Disney – Joulupukin lelupaja. (Alkuteos: Santa’s toy shop, (c) 1950-1988, The Walt Disney Company) Sanomaprint kirjat, 1988.

Kurenniemi, Marjatta: Onnelin ja Annelin talvi (1968). Teoksessa Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. WSOY, 2003. Kuvittanut Maija Karma.

Prøysen, Alf: Eukko Pikkurillin joulukirja. (Alkuteos: Julebok for barn) WSOY, 1989. Kuvittanut Kari Grossman.

Parker, Cicely Mary: Flower Fairies of the Winter. Teoksessa The Complete Book of the Flower Fairies. First published 1996 by Frederick Warne. The Penguin Group, 2002.

15179204_10154660137666067_795383467925396666_n

Kirjabloggareiden joulukalenterin ensimmäiset luukut ja tulevat kalenteriblogit:

  1. http://hyllytonttu.blogspot.fi/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenteri-1-luukku.html
  2. https://luetaankotama.blogspot.fi/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenteri-2-luukku.html
  3. http://paperikasat.vuodatus.net/lue/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenterin-3-luukku-1
  4. https://joannavonscarlett.blogspot.fi/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenteri-4-luukku.html
  5. Aarrekirjasto
  6. http://1001kirjaajayksipienielama.blogspot.fi/
  7. http://pieni-kirjasto.blogspot.fi/
  8. http://tuntematon-lukija.blogspot.fi/
  9. http://kirjahyllyssablogi.blogspot.fi/
  10. http://hh-lukija.blogspot.fi/
  11. http://adelheid79.blogspot.fi/
  12. https://annelinkirjoissa.wordpress.com/
  13. http://kristankirjat.blogspot.fi/
  14. http://ainajokukesken.blogspot.fi/
  15. http://satunluetut.blogspot.fi/
  16. http://www.havena.fi/kirjaluotsi/
  17. https://tuulevi.wordpress.com/
  18. http://hannankirjokansi.blogspot.fi/
  19. http://kirjakaapinavain.blogspot.fi/
  20. https://paulinevondahl.wordpress.com/
  21. http://unelmienaika.blogspot.fi/
  22. http://luettuaelamaa.blogspot.fi/
  23. http://karvakasakirjat.blogspot.fi/
  24. http://pikunkirjablogi.blogspot.fi/
Mainokset

Porilaiset hullunkuriset perheet

img_20161031_193316427Ovatko sanat ”klappapuuropunane”, ”nisulonka” ja ”kakko” sinulle tuttuja? Niinpä. Murteet tulevat usein parhaiten esille ruokasanastossa. Jokaisella alueella on sekä omat perinneruokansa että niille ominaiset nimitykset, joissa paikallisuus helisee, välillä oikein välkähtelee.

Porilainen murrepakinoitsija Elina Wallin kietoi paikallisen kielen tarinaksi kahdesta pikkuisesta vesitornissa asuvasta pariskunnasta. Semmoset & Tommoset: Tapleti arvotus (Eks tykkää! 2016) putkahti julkisuuteen Turun Kirjamessuilla noin kuukausi sitten. Kirjassa Mari ja Kari Semmonen sekä Pirkko ja Pertti Tommonen etsivät tarvetta tabletille, jonka Porin kuningaskunnan kamreeri on jokaiselle hankittavaksi määrännyt. ”Onks nää hei vähä äiti tyhmii?”, kysynee nykylapsi tabletti-termin monimerkityksisyyden äärellä. Minulla ei valitettavasti ollut tähän hätään saatavilla lapsiyleisöä, mutta olisi erittäin mielenkiintoista havainnoida, kuinka lapset suhtautuvat murteelliseen tekstiin. Voin kuitenkin kertoa, että kuusikymppinen äitini piti tästä tarinasta ja sen paikallisvivahteista kovasti. Wallin on itsekin todennut kirjan sopivan kyllä yhtä lailla meille aikuisille kuin lapsillekin.

Vaikka murteelliset tarinat eivät olisikaan juttusi, niin näiden pariskuntien seikkailut saattavat silti olla. Jotain hyvin yleismaailmallisen riemukasta on heidän sähellyksessään ja lystikkyydessään. Ilmeikkäät ulkomuotonsa he ovat saaneet sanataiteilija Heli Laaksoselta, mutta luonteensa ja metkunsa Elina Wallinilta. Miehet nikkaroivat pönttöjä väärille, joskin Porissa hyvin tutuille linnuille, ja naiset aikovat uida liian kylmässä merivedessä saadakseen tarvetta ”tapleteille”. Hauska nähtävyys, vanhan hautausmaan kupeessa pönöttävä Porin vanha vesitorni, on nostettu tarinan keskiöön. Luulisi tämän rakennuksen kiehtovan myös lapsia. Ainakin itse sitä usein iltalenkillä katselen. Muutkin mainitut paikat kuin pariskuntien koti ovat porilaisille tuttuja. Porissa grillijonoissa seisoskelu on aina hiukan vaarallista. Yyterin hiekat houkuttelevat talvella hiukan vähemmän kuin kesällä. Tiilimäen ”Kesoililla” (tuttavallisemmin Kespalla) pörräävät mopoautopojat ja heitä liehakoivat tytöt ovat jokaiselle tuttu näky. Onhan Porissa väkilukuun suhteutettuna eniten mopoautoja. Ehkä eniten myös kyseenalaisia grillejä ja ainakin hienoimmat hiekkadyynit. Mutta toisin kuin herrat Kari ja Pertti väittävät, niin herrainpäivillä tuskin koskaan on ”pläkä” eli tuuleton keli. Porissa aina tuulee. Mutta oikein mukavasti paikat ja maisemat tulevat kirjassa esille, oleellisina sivuhuomioina ja dialogin taustana.

Mari Semmosta imitoiva lukija.
Mari Semmosta imitoiva lukija.

Kirja synnyttää varmasti hyviä keskusteluja lukevan aikuisen ja kuuntelevan, minkä tahansa ikäisen lapsen kesken. Erilaiset kummastuttavat murresanat, joista – täytyy myöntää – edes minulle syntyperäisenä satakuntalaisena eivät kaikki auenneet, saattavat alkuun tuntua vierailta. Mutta sehän tämän kirjan tarkoitus onkin, että murremuotoiset ilmaukset ja sutkautukset löytävät tiensä uuden töppöstelijäsukupolven tietoisuuteen. Eikä meille aikuisillekaan ole pahitteeksi oppia lisää ”alkuperäistä kieltämme”, kaiken tämän tietokone-englannin ja korrektin, vaikkakin alati muokkautuvan kirjakielen rinnalla. Vieraan murteen lukeminen on hidasta. Totesin tämän taannoin lukiessani puoliksi savon murteella kirjoitettua romaania. Samalla se on kuitenkin, ei vain uuteen kieleen vaan tietyllä tavalla uuteen kulttuuriin astumista. Niinpä voin kyllä suositella tätä myös kaikille muille suomalaisille.

Voisiko kirjan tiimoilta järjestää  Semmoset ja Tommoset -kaupunkikierroksia lapsille? Vekkulit pariskunnat seikkailisivat kirjoissa mainituissa kohteissa, ja samalla lapsille olisi helppo mielekkäästi kertoa kaupungin historiasta. Kenties Semmoset ja Tommoset voisivat jatkossa kyläillä muilla kaupungin vähemmän muistetuilla paikoilla? Kotiseuturakkauden parketille nostaminen tapahtuu harvoin näin värikkäin ja iloisin kuvin sekä hersyvin tekstein. Semmoset ja Tommoset saavat puolestani vapaasti etsiä monia uusia seikkailuja väärinymmärryksissä, maalla, merellä tai vaikka ilmassa.

Aarrekirjasto suolla – tarkastelussa lasten luontokirja

img_20161001_191738480Lapsena esitin joulujuhlissa vastentahtoisesti keijua. Syy vastentahtoisuuteen ei todellakaan ollut keijujen vaan tanssin luonteen – siinä vaiheessa paritanssit poikien kanssa eivät olleet suosituimpien juttujen joukossa. Keijut ovat kuitenkin aina kutkuttaneet sydäntäni. Sellaiset eteerisesti liihottelevat, välillä riemukkaasti metsässä pyörähtelevät pikkusiivekkäät. Keveät siivet voivat viedä aikuisenkin taikaan.

Tapasin kirjailija-kuvittaja Suvi Vehmasen Turun Kirjamessuilla ja sain arvostelukappaleen (ensimmäiseni, Aarrekirjasto kiittää!) hänen uudesta lastenkirjastaan. Suon aarteita – Lasten luontokirja (Valosat 2016) johdatti minut pitkästä aikaa keijujen maailmaan. Aarresuo on kuitenkin paikka, jossa elelee keijujen, Karpalon ja Suokukan, lisäksi suuri joukko muita olentoja: peikkoja, lintuja, nisäkkäitä, matelijoita, kaikenlaisia pikkueläjiä ja veikeä Suo-Ukko Hompoti pompoti. Luontokirja kuljettaa suon elämään vetisin, mutta lämpimin askelin. Keijut suomättäillä, peikot aarrejahdissa, isokuovit, kurjet ja niittykirviset palaamassa kaukomailta suomalaisen suon rauhaan. Ne puhuvat lukijalle kielillä, tervehtivät arabiaksi tai visertävät englantilaisen laulun. Välillä runoillaankin. Lyhyet luvut kytkeytyvät suurempaan tarinaan, jossa suo elää ja hengittää asukkaidensa mukana.

img_20161009_175512401

Vehmasen suo hehkuu maailman kaikissa väreissä. Lämpimät luonnonsävyt saavat rinnalleen kirkkaita keijumekkoja ja kultaisena loimottavia lakkoja. Kuvat ovat todella kauniita ja tukevat tarinaa yksityiskohdillaan. Lukija ja katselija voi kurkistella suurennuslasin läpi sukkulamatojen ja muiden pikkuisten maailmaan tai liittyä mukaan kyiden keväiseen painiin. Suon aarteita on tarinallinen kuvakirja, joka opettaa lapsille paljon luonnosta. Kuinka sitä on kunnioitettava, kuin peikkojen halajamaa aarretta, jotta sen värit ja muodot olisivat ihailtavissa ja vaalittavissa myöhemminkin. Samalla opitaan asioita elämästä. Ystäviä voivat olla sahalaitaiset ja niveljalkaiset siinä missä samanlaiset ruususuut ja peikkopojatkin. Erilaisuuden arvostaminen on osa toimivaa ekosysteemiä.

img_20161009_175419004Ainoa miinus tulee siitä, että käärmeet, jopa piirretyt ja sinällään täysin viattomat sellaiset, saavat pienet inhotuksen väristykset kulkemaan pitkin selkärankaani. Tosin ymmärrän hyvin, että satumaisuuteen liitettynä nämäkin luontoon kuuluvat otukset tulevat lämpimämmin esille, lasten tavoitettaviin, turvallisesti. Itse vain olen vähän herkkis. Ehkä tällaiset kuvat lapsuudessa, tosin, olisivat auttaneet minuakin käärmekammossani. Eli oikeastaan tämä ei ollutkaan miinus.

Lapsille kirja on aivan täydellinen – opettavainen, mutta ei saarnaava. Ei lapsia vähättelevä vaan heidän elämäninnostukseensa ja uteliaisuuteensa tarttuva ja sitä ruokkiva. Aikuisille tämä sopii yhtä lailla tieto- kuin huvilukemiseksi. Itsekään en tiedä suoluonnosta juuri mitään, joten jäin kiinnostuneena lukemaan lopun suosanasto-osuutta. Kekseliäisyyskimpale ovat myös sivuille piilotetut, suosta löytyneet ja museoissa nykyään säilytettävät muinaisesineet. Onpa paljon tietoa, hyvin erilaisissa muodoissa, saatu luontevasti mahdutettua 96 sivun kirjaseen. Vehmasella näkyy selvästi olevan luonnon taju, ja lisäksi kyky nähdä maailma sellaisin silmin, jotka ovat aikuisille ja lapsille yhteiset. Luin hymyillen, pienenä taikasaappain kulkevana tyttönä jälleen.