Minkä lapsena oppii

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Voisin kirjoittaa 90-luvun tyttökirjan. Ensimmäinen koulupäivä. Lavastettu, mutta todellinen tilanne: Tyttö reppu selässä ovella. My little pony ja pehmolelukestit. Sisätilamajat ja lumilinnat. Ruskeatukkainen Cindy suurempi ystävä kuin standardiblondi Barbie. Kirkonrottaa ja mäenlaskusta kymmeneen kertaan paikattuja talvihaalareita. Hernekeittopäiviä, poikabakteereja ja tuntikausia meressä. Ystäviä ja selkäänpuukottajia ja oletko-mun-kanssa-tämän-välitunnin. Samaan aikaan huoletonta ja raadollista lapsenelämää. Seinällä pysyvät ystävät, mauste- ja saippuatytöt. Ensimmäiset ruskeasilmäiset kaukorakkaudet. Helpompi lähestyä kuin niitä tuttuja bakteerisia.

Lue lisää

Mainokset

Elämää aistien

Kuva: WSOY
Kuva: WSOY

Syksy on saapunut. Aamuisessa maisemassa tuoksuu kirpeä viileys. Kesä on pukeutunut liehuvahelmaiseen mekkoon. Helmat nousevat syystuulen kosketuksesta korkeuksiin, jossa linnut vasta yrittävät muodostaa auraa. Haparoiden. Kuten mekin vastaanotamme syksyn. Emme luopuisi kesästä. Mutta syksy jos mikä on kaikin aistein koettavissa.

On ihmisiä, jotka aistivat voimakkaammin kuin muut. Jotka käsittelevät kokemustaan maailmasta jonkin tietyn elementin kautta, sen voimasta. Tällaisia ihmisiä ovat Kukkien kieli -teoksen (WSOY 2012) Victoria ja Lumen taju -teoksen (Tammi 1993) Smilla-neiti. Toinen heistä elää kesästä, toinen talvesta. Mutta molemmille kokemus elämästä on kosketuksissa luontoon.

Peter Høegin Lumen taju on jännityskertomus, jonka päähenkilö on Smilla Jaspersen, grönlantilainen, joka on heitetty sopeutumaan kööpenhaminalaiseen naapurustoon. Kun hänen hyvä ystävänsä, 6-vuotias Jesajas, yllättäen kuolee, Smilla vaistoaa katon lumijäljissä vaietun rikoksen. Lumen taju johdattaa hänet vyyhtiin, joka on jäisempi kuin hän olisi koskaan osannut kuvitella. Eikä lumentajuinen ihminen koe asioita niinkuin muut. Hänen aikaansa, olemistaan, ei voida kuvata tieteellisin termein. Herätyskello lyö aikaa, joka on jäätä aistivalle tarpeeton ja vieras.

Siellä missä eletään roudasta ja jäästä, lumelle ja kohmeelle on monia sanoja. Suomessa puhumme esimerkiksi huurtesta, härmästä, roudasta, suojalumesta, puuterilumesta, sohjosta. Kuurankukat piirtyvät ikkunoihin. Tiedämme milloin kannattaa herättää viime talven lumiukko henkiin. Tiedämme koska jään päällä oleva lumipeite on petollinen. Mitä näillä tiedoilla tekevät eteläiset kansat, jotka vaeltavat kukkaniityillä?

Vanessa Diffenbaugh on kirjoittanut tarinan nuoresta kasvatuslaitosten kasvatista Victoriasta, joka ymmärtää kukkia paremmin kuin ihmisiä. Victoria ei ole oppinut luottamaan edes itseensä, mutta kukkiin hän luottaa. Niiden lohtuun, rauhoittavaan voimaan ja viesteihin, joita vain kukkien kieltä taitavat ymmärtävät. Hänen yksinäinen mielensä on täynnä epäluottamuksen laventelia ja hylkäämisen akileijaa. Kun hän kohtaa kukkaistorilla ihmisen kaukaa menneisyydestä, alkavat aran toivon syklaamit hitaasti kasvattaa juuriaan hänen suojamuurinsa aukoista.

Nämä kaksi tarinaa ovat kuin yö ja päivä. Toisessa on keskiössä rikos, jota selvitettäessä mennään syvälle laivanrakentamisen ja tutkimusryhmien varustamisen tekniseen sanastoon. Toisessa taas nuori, epävarma tyttö etsii itseään ja rakkautta, jota hän ei usko ansaitsevansa. Kuitenkin tarinoissa näkyy sama nöyryys luonnon edessä. Usko siihen, että tuoksu, kosketus tai salattu tieto voi olla enemmän kuin näkyvä, kiireinen maailma. Kukat ovat kesän aavistus, lumi ja jää talven ehdottomuutta. Molemmat tarjoavat mahdollisuuden moniaistiseen ymmärrykseen.

Mikä on sinun lempikukkasi? Tiedätkö sen merkityksen?

Pirkko Saision omaelämäkerrallinen trilogia

Kuva: Kirjasampo
Kuva: Kirjasampo

Teen Kirjan vuoden 2015 lukuhaastetta, kuten blogiani seuraavat ovat huomanneetkin. Taannoin myös paljon lukeva ystäväni suositteli, että lukisin haasteen kirjatrilogia-kohtaan Pirkko Saisiota. Well, kiitos suosituksesta. Kaikki kolme kirjaa veivät sydämeni jo ensilehdillään.

Trilogia pitää sisällään teokset Pienin yhteinen jaettava (WSOY 1998), Vastavalo (WSOY 2000) ja Punainen erokirja (WSOY 2003).

Pienin yhteinen jaettava lukupäiväkirjassani toukokuussa 2015: Omaelämäkerrallinen teos kuvaa Saision lapsuutta ja keski-ikää linkittäen nämä ikäkaudet tarinallisesti yhteen. Isän sairaus ja kuolema saavat kirjailijan miettimään menneisyyttään. Trilogian ensimmäinen osa on hyvin koskettava lapsuuden kuvaus. Itsensä kieltäminen, kiltteys, arkuus ja pelko. Syyllisyys, joka kietoutuu erilaisuuden tunteeseen. Taiteellisuuden alku, Tiina-kirjat ja hautausmaat. Tässä on jotain hyvin melankolisen nostalgista ja puhtaan arkista.

Ja kaikki asiat, jotka maailmassa ovat, odottavat, että minä rupean keksimään niitä kirjoiksi.

Vastavalo lukupäiväkirjassani heinäkuussa 2015: Nuoren tytön kehitys, vaativa isä, kuulumattomuus, parittomuus, Sveitsin orpokodissa vietetyt oudot työkuukaudet ja häikäisevä vastavalo. Tarkkanäköisyys, ironinen kuivuus, mahtavuutta. Samalla kovin koskettava kasvukertomus ja irrallisuuden kuvaus.

Nousen sängyltä, johon ovat painuneet tavoittamattoman minuuteni ääriviivat.

Punainen erokirja lukupäiväkirjassani elokuussa 2015: Päätösosa käsittelee Saision kipeitä parisuhteita, lapsen saamista, ristiriitaista äitisuhdetta ja vaikeaa teatterimaailmaa, kirjailijanelämän alkutaivalta. 1970-luvun vahvaa poliittisuutta sekä seksuaali-identiteetin haparoivaa etsintää – ja löytämistä. Kirjailija keskustelee kirjoittavan itsensä kanssa, nykyhetkessä, monilla aikatasoilla samanaikaisesta. Miten upeaa! Haluaisin tietää niin paljon lisää.

Pitää hengittää rauhassa, istua paikallaan ja juoda hyvät kahvit, kun ei tiedä miksi rakastaa niin paljon, että vihaa koko ajan.

 

Oma suosikkini näistä on Vastavalo, mikä sinun?

Punatukkaiselle tytölleni

Kuva: Bazar
Kuva: Bazar

Perhesalaisuus, sukusalaisuus, salattu menneisyys, vaiettu ja piilotettu. Ja sitten vielä salainen puutarha! Kate Mortonin Hylätty puutarha (Bazar 2014) vaikuttaa ensi alkuun juuri sellaiselta tarinalta, johon itsensä lukijana vakavasti ottavat kaunosielut eivät koskisi. Kannessa on häivähdys 90-luvun lapsuudessa katsottua, sinällään varsin herttaista, Salainen puutarha -elokuvaa. Takakansi lupaa järkyttäviä käänteitä ja arvoituksellisia perintöjä. Hohhoijaa. Tämähän kuulostaa illanviettojen myöhäisinä tunteina keksityiltä Rappakalja-pelin elokuvajuonilta. Lupasin kuitenkin itselleni viimeistään tätä blogia perustaessani, että tartun jatkossa monenlaisiin kirjoihin. Joten tässä ollaan, ja arvatkaapa, yllätyinkin ihan positiivisesti.

Lue lisää

Omituisten otusten kerho

Kuva: Bazar
Kuva: Bazar

Puhutaan paljon ihmisten tasapäistämisestä. Että kaikille pitää tarjota samat mahdollisuudet elämässä. Koulutuksen pitää olla kaikkien saatavilla. Kaikkien pitää saada elää normaalia elämää. Kun vain saisi elää normaalisti, saatat joskus ajatella. Kun ei olisi erilainen kuin muut. Jos koet olevasi hieman eksentrinen, niin sanotusti omalaatuinen, omaa tietäsi kulkeva, sinua saatetaan katsoa karsaasti. Vaikka niin ei tietenkään pitäisi olla. Jos olisimme kaikki aivan samanlaisia, niin maailma olisi rutkasti nykyistä tylsempi paikka.

John Boyne tuo normaaliuden ja erilaisuuden teemat esille viehättävässä seikkailusadussaan Leijuva poika (Bazar 2012). Boyne tuli aiemmin tunnetuksi koskettavasta keskitysleirillä elävän juutalaispojan ja natsiupseerin pojan ystävyyttä kuvaavasta teoksestaan Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar 2009). Kirjoilla ei ensinäkemältä ole paljon yhteistä. Toinen on tarina äärimmäisestä väkivallasta ja kansanmurhasta, joiden alle hennon ystävyyden siemenet hukkuvat. Toinen taas on kertomus leijailevasta pojasta. Kuitenkin kumpikin kirja kuvaa yhteiskuntien ja yhteisöjen normaaliuden standardeja, niiden ”rikkojien” eristämistä sekä niitä, joille erilaisuus ei ole ongelma. Niitä, jotka näkevät normaaliuden asettamien esteiden läpi ihmisyyteen.

Lue lisää