Kirjabloggareiden joulukalenteri – 5. luukku

Olen ihmisistä vähintäänkin se jouluihmisempi, ehkä jopa yksi jouluihmisimmistä. Siksipä, tilaisuuden tullessa, ilmoittauduin mielelläni osallistujaksi kirjabloggariyhteisömme joulukalenteriin, josta nappasin tämän luukun. Ensin vähän hermostutti: Keksinkö mitään? Mutta kas, minun ei tarvinnutkaan miettiä kauaa. Maaseudulla, synnyinmaisemissa vieraillessani huomasin aikamoisen vipinän ja supinan käyvän kirjahyllyssä – ja muuallakin. Tässä joulutarina lapsille ja lapsenmielisille, joita me lukevat ihmiset tietysti osaamme olla.

img_20161201_150712525

Joulunaika on jälleen kerran saapunut. Odotamme vielä lumikinoksia ja helmihehkuvia, kuulaita hämärän valon aamuja, joissa hiutaleet leijuvat tuntemattomia teitään kohti tassunjalkiä ja käppäröitä. Joulu on kuitenkin jo valloittanut erään talon. Sisällä, pikkukamarin lämmössä, on kahden kämmenen väliin mahtuva mökki, jossa asustaa Römö, tuo aika veitikka tontuksi. Mutta kuka huhuilee nyt Römön ikkunan alla?

Jaah, sehän on Vihreepäinen, naapurin ukko. ”Mikset jo tule alas, nyt on aamu!”, Vihreepäinen huutelee yläkerran ikkunan suuntaan.

img_20161201_154042940

Römö kiskottelee, haukottelee, paukuttelee ranteitaan ja ottaa lakin matkaansa. Sitten hän tömistelee alas. Etupihallaan Römö kurkistelee aidan yli, puupinon taakse, mutta Vihreepäistä ei enää näy missään. Mitäpä tekisin tänään, Römö miettii kuumeisesti, mutta viilein otsin – ja aina sama virne naamallaan. Sitten hän keksii: Hän ei ole aikoihin käynyt kirjastohuoneessa. Ovatkohan tutut kirjat vielä paikoillaan? Tänäänhän olisi hyvä päivä lukea pitkästä aikaa joulutarinoita, tonttu-ukko hihkuu mielessään.

img_20161201_150812414

Kirjastohuoneessa Römö raahaa hyllystä lattialle suunnattoman punaisen kirjan. ”Onpa kirjalla kokoa ja näköä!”, Römö puhkuu ääneen. Ensimmäinen tarina kertoo talvikylmässä laahustavasta tytöstä, jonka harventuneissa lapasissa tulitikut hetken lämmittävät. Soma tyttö, toivottavasti hän löytää jonnekin lämpimään ennen kuin jäätyy. Tai ennen kuin minä jään tämän kirjan alle, hui! Tarina vaikuttaa hiukan ankealta, joten Römö kiipeää hyllyyn etsimään kevyempää luettavaa.

img_20161201_151829847

”Joulupukin lelupaja, se kuulostaa hyvältä. Vaikka en ole itse joulupajan työläisenä ollutkaan. Olen näitä arkisempia tonttuja, mökkihöperötontuksi kutsuvat.” Römö selailee kevyttä kirjasta pitkän tovin, pysähtelee välillä ihailemaan kauniita kuvia, lukee rivin sieltä täältä. Joulupukin rouva on kirjassa leiponut piparkakkuja, niitä Römökin nyt mielellään maistelisi. Kenties pitäisi hankkia mökkiin seuraksi tonttuakka? Römö kun ei koskaan ole opetellut leipomaan.

img_20161201_151922110

Lelupajan kilkatus ja kalkatus alkaa pyörryttää Römöä. Hän kurkottelee hyllyltä seuraavan kirjan, jossa kerrotaan kahdesta pienestä tytöstä. Joulua vietetään tässäkin kirjassa, niinkuin muistelin. Römö ilahtuu. Hennosti tyylitellyissä kuvissa seikkailee myös pieni perhe, joka asuu nukketalossa. Vähän kuin minun mökkini, mutta enemmän tavaraa. Minä pidän yksinkertaisuudesta. Entä akka sitten, pitäisikö sellaiselle olla posliiniastioita ja pitsinenäliinoja? Römö jää hetkeksi mietteisiinsä. Mutta mukavan näköinen perhe ja herttaisia tyttöjä. Tonttu-ukko rapsuttaa partaansa. Jospa lähettäisi sentään joulukortin Nökötti-serkulle Iisalmeen. Ollaanhan sitä kumminkin samaa perhekuntaa.

img_20161201_152215971

Perheilakointi tekee Römön hiukan alakuloiseksi. Olisikohan hyllyllä tarjota jotain muuta? ”Mitäs nämä ovat”, Römö kummastelee hiukan erikoisen näköistä väkeä seuraavan kirjan sivuilla. Hassu kissa ja kuusipuueukko. Ukko lätkimässä pelikortteja miltei puuron joukkoon. ”Eivät ole onneksi minun naapureitani. Tokkopa saisi edes öitään rauhassa nukkua”, Römö jupisee partaansa, mutta nauru on jälleen vallannut hänen kasvonsa. Suretus jäi pikkuisen kuusen punaisten valojen katveeseen, oksalle roikkumaan. Mutta kirjojen edes takaisin nostelu alkaa rasittaa Römöä. Hän lipsuu kirjan sivuilla, vaikka tossuissa pitäisi olla kunnon pitovoiteet. Onneksi vierestä puksuttaa sopivasti juna, jonka kyydissä väsähtävä tonttumme pääsee jatkamaan tutkimusmatkaansa.

img_20161201_152345666

Vaan hetkinen. Juna ei ehdi matkata kuin pari tossullista, kun Römö jo huutaa: ”Pysähdypä veturiseni, jään tässä.” Mitähän nyt? Römö jää ihastelemaan suurehkon kirjan auki olevaa sivua. Vai niin. Onpa oikein viehkeä kuva. Miten herkkää vihreää ja hopeaa. Kuusista olen aina pitänyt, niiden tuoksu muistuttaa minua lapsuuteni kesistä vuosisatoja sitten. Meillä oli Nökötin ja muiden kanssa tapana kilpaa hyppiä kannolta kannolle. Mutta voisikohan tuo taikoa sauvallaan minulle joulupuun? On kyllä kaunis kuva…. Mahtaako tonttu-ukkovanhus ihailla enemmän kuusta vai kuusen neitoa, jaajaa.

img_20161201_152112592

Yht’äkkiä Römö alkaa kuitenkin haukotella makeasti. Onkohan tämä ollut liian riehakas aamupäivä minunlaiselleni höppänälle vanhukselle, Römö tuumii, ja loikkaa verkkaisesti ohi etenevän junan kyytiin. ”Seuraava asema, oma kotimökki!”. Rappuselle on ilmeisesti Vihreepäinen jättänyt korillisen punaisia omenia. Vieressä on myös kirjekuori. No kas, sehän on Nökötin käsialaa. Juurihan tuota ajattelin itsekin. Römö ilahtuu ja myhäilee. Hän astelee rappuset yläkertaan, omenineenkuorineen, ja kömpii sänkyyn. Päiväunet ovat nyt paikallaan, tonttu tuumaa.

Unissaan hän hyppii kannolta kannolle, tippuvien havunneulasten välkkeessä ja kotoisessa tuoksussa. Unen keskeltä kurkkaa ajatus: Ehkä sen eukon hankin, ehkä en. Onhan minulla hyvä näinkin. Alakerrassa joku helisyttelee hiljaa, varoen, pientä kimmeltävää taikasauvaansa.

Tulkoon joulu jokaisen sydämeen.

Tarinassa käytetty lastenkirjallisuus esitysjärjestyksessä:

Suuri satukirjasto 5: Pieni tulitikkutyttö ja muita maailman kauneimpia satuja. WSOY, 1982. Kuvittanut Violetto.

Kultaiset kirjat 8: Walt Disney – Joulupukin lelupaja. (Alkuteos: Santa’s toy shop, (c) 1950-1988, The Walt Disney Company) Sanomaprint kirjat, 1988.

Kurenniemi, Marjatta: Onnelin ja Annelin talvi (1968). Teoksessa Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. WSOY, 2003. Kuvittanut Maija Karma.

Prøysen, Alf: Eukko Pikkurillin joulukirja. (Alkuteos: Julebok for barn) WSOY, 1989. Kuvittanut Kari Grossman.

Parker, Cicely Mary: Flower Fairies of the Winter. Teoksessa The Complete Book of the Flower Fairies. First published 1996 by Frederick Warne. The Penguin Group, 2002.

15179204_10154660137666067_795383467925396666_n

Kirjabloggareiden joulukalenterin ensimmäiset luukut ja tulevat kalenteriblogit:

  1. http://hyllytonttu.blogspot.fi/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenteri-1-luukku.html
  2. https://luetaankotama.blogspot.fi/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenteri-2-luukku.html
  3. http://paperikasat.vuodatus.net/lue/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenterin-3-luukku-1
  4. https://joannavonscarlett.blogspot.fi/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenteri-4-luukku.html
  5. Aarrekirjasto
  6. http://1001kirjaajayksipienielama.blogspot.fi/
  7. http://pieni-kirjasto.blogspot.fi/
  8. http://tuntematon-lukija.blogspot.fi/
  9. http://kirjahyllyssablogi.blogspot.fi/
  10. http://hh-lukija.blogspot.fi/
  11. http://adelheid79.blogspot.fi/
  12. https://annelinkirjoissa.wordpress.com/
  13. http://kristankirjat.blogspot.fi/
  14. http://ainajokukesken.blogspot.fi/
  15. http://satunluetut.blogspot.fi/
  16. http://www.havena.fi/kirjaluotsi/
  17. https://tuulevi.wordpress.com/
  18. http://hannankirjokansi.blogspot.fi/
  19. http://kirjakaapinavain.blogspot.fi/
  20. https://paulinevondahl.wordpress.com/
  21. http://unelmienaika.blogspot.fi/
  22. http://luettuaelamaa.blogspot.fi/
  23. http://karvakasakirjat.blogspot.fi/
  24. http://pikunkirjablogi.blogspot.fi/
Mainokset

Ruusukujalla tavataan! – Pukstaavin lumoissa

Vuosittaiseksi perinteeksi muodostumassa oleva isä-tytärkulttuuripäivä toteutettiin tällä kertaa Lempäälässä ja Sastamalassa. Lempäälässä teimme visiitin Sakkola-museoon, jonka sisältö kiinnosti erityisesti siksi, että puuhastelen kotikutoisen, vanhojen sukupaperien digitointiprojektin parissa. Olin toivonut tähän yhdistettäväksi tutustumisen Suomalaisen kirjan museo Pukstaaviin, koska en ole siellä vielä milloinkaan päässyt käymään. Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivät -tapahtumakin on aina sattunut hankalille viikonlopuille.

IMG_20160813_123944683_HDR

Pukstaavin tunnelma on heti rakennuksen ulkomuodosta läpi näyttelytilojen lapsenmielinen, mutta se on sellaista sopivan aikuismaisella vivahteella väritettyä tyylikästä leikillisyyttä. Koko perheelle sopiva kulttuurihetki. Yläkerran perusnäyttelyssä nähdään millaisia kansan kirjahyllyt ovat olleet vuosikymmenten saatossa. Seinien vierustan vitriinien maisemissa puksuttaa juna, joka tosin nyt oli pysähtynyt aseman ylle. Ihastelin hurmaavaa pikkuista Ruusukujaa, Onnelin ja Annelin kotitaloa ja pihaa, joka oli rakennettu yhteen vitriineistä. Lapsuuteni lempikirja heräsi suloisesti henkiin.

IMG_20160813_124538441
Isäni ensimmäinen blogiesiintyminen

Yhtenäinen tila jatkuu erilaisia kirjagenrejä esittelevään osaan. Lattialla roihuaa kirjarovio, uskonnollisen kirjallisuuden taustalla kaikaavat virsimäiset sävelet, aapiset ovat saaneet vierelleen tunnille tepastelleiden lasten takit ja reput.

Toisella puolella yläkertaa kävellään läpi kirjakaupan ja sen ilmeettömän myyjättären, luetaan sarjakuvia, pohditaan kirjapainotekniikoita sekä katsellaan kirjoihin ja kirjoittamiseen liittyvien rakennusten pienoismalleja herttaisine yksityiskohtineen.

 

 

 

 

IMG_20160813_125812480

Tämänhetkinen vaihtuva nIMG_20160813_130229272äyttely (6.1.2017 saakka) on nimeltään Tunne tilasta tarinaan. Sisältö on ripotellen ympäri näyttelytilaa, ja ensimmäiset tilateokset ovat jo portaissa. Portaiden alapäässä oleviin moniruutuisiin ikkunoihin on huiskittu kirjasitaatteja ja portaiden askelmiin on aseteltu aforismin kaltaisia kirjallisuuden lauseita. Kaikki teokset on luotu kosketeltaviksi, haltuunotettaviksi. Sohviksi, joilla istua kirjoittamassa rakkausrunoja. Palikoiksi, joista muodostaa tarinoita. Sopivaa yhtä lailla kaikenikäisille vierailijoille, kuten näyttelyn esitekin lupaa.

Menisinkö uudestaankin? Menisin monestimonesti. Onneksi on museokortti, tuo kirjastokortin nuorempi ystävä. Myös lounasta ja herkkuja tarjoava kahvila on mainio, joten vierailija saa varmasti sopivaa täytetty vatsalleen ja virkistystä janoonsa. Aarrekirjasto kiittää.

 

IMG_20160813_125509837_HDR
Kirjat roviolla – mikä kauhistus!

 

 

Kesällä lukemista, syksyllä Turun kirjamessut ja Teljän kirjallisuuspäivät

Kuva: Teos
Kuva: Teos

Nurkissa kolisee ja pyöräillessä vain kypärä estää hiuksia lähtemästä lentoon. Olemme keskellä kesämyrskyä, vaikka täällä lännessä sen voima taitaakin jäädä vähemmälle. Luonto on toki kauneimmillaan, mutta tänään maltoin jättää sen odottamaan, sillä paljon on asiaa blogattavaksikin.

Viime kuukausina on tullut luettua hävettävän vähän, koska aika on yksinkertaisesti loppunut kesken. Mutta nyt on pitkästä aikaa sohvannurkalla ja repussa useampi keskeneräinen kirja kerrallaan. Viimeistelen Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa. Linnan humoristinen ja kaunis kerronta vie aina mennessään alkusivuilta lähtien. Oppaantöiden hiljaisina tunteina olen lukenut pitkään odotellutta Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa, joka on myös kahden naisen lukupiirimme keskustelunaiheena ensi viikolla. Katharina Hagenan Yö ei unohda oli lukukelpoisa ja ansaitsee oman blogipostauksensa tässä piakkoin. Hyllyllä, aarteena, silmää iskee oikeaa hetkeä odotellut Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Monta sivua silkkaa kirjallista rakkautta tiedossa, oletan. Lähiviikkojen lukemistossa on myös esimerkiksi Eeva-Kaarina Arosen Edda sekä Nobel-voittaja Halldór Laxnessin 1930-luvulla kirjoittama Salka Valka (Kiitos ystäväni L suosituksesta!).

Kesällä tämä bloggaaja valmistautuu myös syksyyn, joka tuo tullessaan vallan uudenlaisia ja kutkuttavia haasteita.

Turun kirjamessut, tuo upea jokavuotinen tapahtuma, järjestetään tänä vuonna 30.9.–2.10. Vuoden kotimaisena teemana on Sanojen Satakunta (Facebook-sivu täällä). Tämän moninaisen ja rikkaan, turhaan parjatun, kauniin alueen kulttuuri pääsee siis ansaitusti esiin. Viime vuonna seikkailin kirjamessuilla kävijänä, ihailin osastoilla liihottelevaa Jenni Haukiota, sotkeuduin kirjoja pullollaan olevien pöytien viidakkoon, tapasin tuttuja esittelytiskeillä ja etsin kahvilasta gluteenitonta syötävää. Ensi syksynä olen mukana Sanojen Satakunta –teemaosastolla enkä voisi olla siitä iloisempi! Turun kirjamessujen ohjelma julkaistaan täällä 29.8.2016, joten pysyhän sinäkin, kirjan ystävä, kuulolla.  Ulkomaisena teemana on Saksa, ja onhan siellä sitten vielä kaikenlaista muutakin herkkua. Olen valmistautunut lukemaan pohjustukseksi aika kasan kirjamessuille osallistuvien kirjailijoiden tuotoksia.

Ja meillä Porissakin tapahtuu. Teljän kirjallisuuspäivät (Facebook-sivu täällä) järjestetään 21.–23.10. Olen saanut kutsun osallistua Mitä vanhuksille kuuluu? –lukupiiriin yhtenä niin sanotuista esikeskustelijoista – tietysti paikalle toivotaan paljon juttelunhaluisia ihmisiä. Keskustelun pohjana on Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja, joka kuuluu näin ollen olennaisesti kesälukemistooni.

Syksy kutkuttelee, mutta onneksi ensin on vielä useampi ihana kesäkuukausi, joiden aikana ilmat toivottavasti suosivat ja kutsuvat nurmikoille ja puistonpenkeille lukemaan. Pari Merri Vikin Lotta-kirjaa voisin nauttia kevyiksi kesäherkuiksi!

Elämäni kirjastot: Pienen kyläkoulun kirjastohuone

Kasvoin aikuiseksi pienessä satakuntalaisessa kylässä. Ensimmäinen kouluni, nyt jo kosteusvaurion takia suljettu vanha rakennus, sijaitsi parinsadan metrin päässä kodistani. Koulussa oli kaksi luokkahuonetta, joista toisessa opetettiin kahta ensimmäistä luokka-astetta ja toisessa neljää seuraavaa. Ei siis puhettakaan oikeasta oppimistahdista, mutta maailman idyllisimpiä kouluja se varmasti oli. Ja idyllinen oli yläkerran pieni kirjastohuonekin.

Kirjastohuoneessa ei ollut ainoastaan kirjoja meille, hassulle hyppyselliselle lapsia, vaan se oli tietenkin koko pikkukylän sivistyksen keskus. Muistelisin kirjaston olleen avoinna pari kertaa viikossa. Joitain tunteja, tuskin kovin pitkää aikaa päivässä. Huoneessa pidettiin myös esimerkiksi tukiopetusta, ja ties missä muussa käytössä se oli, mutta kirjastona se tietysti etupäässä tuli tunnetuksi. Muistan sarjan isoja, maailman luonnosta ja eläimistä kertovia kirjoja. Ja muistan lainanneeni kerran erään suositun kirjan ja pitäneeni sitä sitten lainassa melkein vuoden. Eikö uusintakerroilla ollut siihen aikaan mitään enimmäismäärää? Vai täytyikö kirjaa edes uusia, jos sillä ei ollut varauksia? Riitti, kun palautti joskus? No jaa, mutta kirja oli joka tapauksessa nimeltään Neiti Etsivä ja tavaratalon kepposet. En ole varma luinko tuota punakantista kirjaa oikeasti koskaan. Neiti Etsivät olivat sen verran hyvässä huudossa siihen aikaan, että saatoin lainata sen vain imagollisista syistä. En ollut kyseisestä kirjasarjasta kovin vaikuttunut. Tyttösensydämeni taisi sykkiä siihen aikaan eniten hennonromanttisille kertomuksille. Suosikkejani olivat Merri Vikin Lotta-kirjat, jotka taisin lukea kaikki. Muistan vieläkin missä tuon ihanan kirjoille tuoksuvan huoneen hyllyssä erityistä palvonnankohdettani, Onpa ruusuista, Lotta -kirjaa, pidettiin. Sen taisin lukea useammankin kerran.

Miten toisinaan ikävöinkään tuota kirjastohuonetta! En ehkä lapsena ymmärtänyt, kuinka suureksi osaksi maailmaani kirjat vielä tulisivatkaan, mutta nyt kun muistelen niitä tuoksuja ja tunteita, sitä oudon salaperäistä ja kiehtovaa tunnelmaa, joka tuossakin huoneessa vallitsi, niin onhan se selvää. Olin jo silloin sisimmässäni aarrekirjastonhoitaja.

Psst. Jos joku löytää antikvariaatista tai muusta aarrekätköstä tuon Lotta-kirjan, niin haluaisin sen kovasti omaan kirjahyllyyni. Maksua vastaan, tietystikin.

Lue lapselle, lue aikuiselle

Kuva: Gummerus
Kuva: Gummerus

Tänään (18.10.) vietetään Valtakunnallista Satupäivää.

Minun äitini oli hirmuisen hyvä ääneen lukija. Hän eläytyi eri satuhahmojen rooleihin, käytti ääntään ja vaihtoi tyyliä tarinan mukaan. Tingelstiina ja Tangelstiina, Ihaa, Rasmus-nalle, Täti sinipunainen. Satuhahmot muuttuivat todellisiksi, ystäviksi, toisenlaisen maailman hämmästyttäviksi tuttaviksi.

Kasvettuani hieman, luimme joskus vuorotellen toisillemme. Ruohometsän kansa, joka tietysti on klassikko, mutta joka ei herättänyt kummassakaan suurempia ihastuksen tunteita, käytiin läpi äänialaa vaihdellen. Sen jälkeen olen lukenut satua tai tarinaa ääneen yläasteikäisenä, ollessani työharjoittelussa pienten lasten parissa, ja kerran hetkisen verran pienelle sukulaistytölle. Osaisinkohan enää?

Ehdotin hiljattain äidille, että ottaisimme taas yhteisen lukuprojektin. Lukisimme jälleen ääneen luvun kerrallaan. Toinen saisi vain istua ja syventyä kuulemaansa. Tutun äänen äänikirja.

Lue toiselle. Ei sen toisen tarvitse olla lapsi. Myös aikuiset nauttivat joskus siitä, että he pääsevät hetkeksi siirtymään toisiin maailmoihin. Ja toisen ihmisen rauhallista ääntä on rentouttava kuunnella.

Ylen artikkelissa vinkkejä ääneen lukemisesta antaa Inkeri Wallenius, ihminen ja ääni oman lapsuuteni suosikkisarjojen, Tao Taon ja Peukaloisen retkien kerronnan takana. Vinkeissä lähdetään siitä oletuksesta, että kuulijana on lapsi, mutta nämä ohjeet pätevät kyllä yhtä lailla keneen tahansa kuuntelijaan.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/10/15/nain-sinustakin-tulee-mestari-lukemaan-aaneen

Mikä oli lapsuutesi suosikkisatu? Oletko lukenut sitä ääneen?