Kesäyö meitä ympäröi

koivulehto-kansi
Kuva: Kustantamo Helmivyö

Teini-ikäisenä minulle tuli erilaisia nuortenlehtiä. En nyt ole aivan varma oliko muistelemani lehti Mix vai jokin muu 90-luvun kotimainen lehti, mutta eräässä numerossa oli kauhunovellikilpailun voittajistoa. Näin myöhemminkin ajatellen tarinat olivat ihan päteviä, teini-ikäisten ”ystäviensä” murhaamiksi joutuneita nuoria ja poltergeist-tyyppistä kauhuilua, kun kerran niitä vieläkin muistelen.

Porin tapahtumaviikon tohinoissa heinäkuussa sain luettavakseni kolmentoista suomalaisen kirjailijan yhteistuotoksena syntyneen novellikokoelman Koivulehto – Valon ja varjon tarinoita (Helmivyö 2017, toim. Juha Mäntylä ja Arttu Tuominen). Hyvin monenlaisia kertojanääniä kaikuva teos toi mieleeni varhaisemman nuoruuteni pitkään jatkuneet kesäyöt, kutkuttavat pimeänpelot, omalla pihamaalla telttailun – ja juuri nuo teinilehden novellit. Päivitetympi ja aikuismaisempi versiohan tämä kirja on, mutta vastaavanlaista pikkukauhuista ja kutkuttavaa oloa tunsin Koivulehdon äärellä.

Novellikokoelman kirjoittajat ovat kuka mitäkin: lastenkirjailijoita, dekkaristeja, sanoittajia, sanataiteilijoita. He ovat lähtöisin eri puolelta Suomea, ja novelleissa kuuluvatkin erilaisten ympäristöjen sävyt. Ollaan kaupungissa, maalla, järven rannalla ja metsissä. Vesi elementtinä kuuluu tietysti olennaisesti suomalaisuuteen ja varsinkin suomalaiseen kesänviettoon. Keskikesän juhlinnassa järven- ja merenrantamökit ovat usein pääroolissa. Mökeille kokoonnutaan kaveriporukoissa tai satunnaisessa seurueessa, miksei yksinäänkin tekemään kesäisiä puhteita ja nauttimaan luonnonrauhasta. Koivulehdossa yllättävät kohtaamiset näissä oloissa eivät rajoitu juhannuksen viettoon tunkeutuneisiin yllätysvieraisiin tai öisessä kuusikossa kuuluviin huhuiluihin. Kaikenlaista epämääräistä ja vaarallista voi liikuskella metsissä ja vesissä. Tai tutusta ja turvallisesta vaimosta tai miehestä voi tullakin verenhimoinen kostaja. Saunan lämmöstä siirrytään novelleissa nopeastikin kalmankylmyyteen, vaikka aavistus loppua kohti tiivistyvästä uhasta alkaa usein jo novellin ensisivuilta. Eikö suvenkin ihanuuteen kuulu aina ripaus synkkyyttä, pimeyksiä valoisien mökkipolkujen reunoilla?

Karoliina Suoniemen eteerinen kauhu on hyvin erilaista kuin esimerkiksi Harri V. Hietikon kylmäverinen realismi. Arttu Tuomisen kauhukuva on trillerimäisen taitava, Rake Tähtisellä taas vastassa on mielen järkkyessä näyttäytyvä virnistelevä naishahmo. Jasu Rinneoja ja Juha Jyrkäs maalaavat kauhumaisemansa loitsuja lateleviin noitanaisiin ja uskonnolliseen kulttiin. Sana Mustosen ja Jaana Lehtiön novelleissa poljetun naisen mitta on tullut juhannuksena täyteen. Mielenkylmyys on arkisen kauhistuttavaa. Tai välinpitämättömyys, kuten Henry Ahon novellin sietämättömään vaimoonsa kyllästyneen miehen mielessä, kohtalon hetkellä. Peto voi hiipiä metsästä iholle niin hyvässä, kuten Helena Nummisen lemmenkipeä karhu, kuin pahassa, kuten Juha Mäntylän himuinen juhannuspeikko novellikokoelman nimikkonovellissa Koivulehto. Ja mitä olisi tällainen kokoelma ilman kesälammesta löytyvää ruumista, jonka lukijoille on kirjoittanut Heleena Lönnroth. Pasi Luhtaniemen monikerroksinen kerronta veljesten suhteesta sai minut kuitenkin ehkä eniten hyvällä tavalla hämmennyksiin.

Suomalaisessa mielenmaisemassa kukkaistaiat ja kirvesmurhat sopivat lupsakasti yhteen. Juuri tällaisia hyvinkin brutaaleja kontrasteja ja moderneja kauhukuvia tarjoilee tämä mainio kokoelma. Sopivan köykäinen otettavaksi mukaan kesäiselle bussimatkalle tai rantalaiturille. Karmaisevuutensa puolesta sopivasti etäällä arjesta, jotta lukemisen jälkeen voi kuitenkin rauhallisin mielin jatkaa omenansa mussuttelua. Vaikka tuttujahan nämä maisemat ja olosuhteet ovat monelle meistä kesäpäivistä ja -öistä nauttijoille. Olisiko parempi ensi kerralla mökkeillessä tarkistaa selusta, lukita ovi?

Mainokset

Veljeni vieraassa ruumiissa

Kanto, Kytömäki ja Westö

Sisällissota, kansalaissota, veljessota, kapina, vallankumous, vapaussota. Niin monta nimeä. Niin monta tulkitsijaa kuin on historiaan katsojaakin.

Kesällä voisi tietysti pieni ihminen ja positiivisia ajatuksia itselleen halajava odottava äiti lukea muutakin kuin kuolemaa ja hävitystä. Mutta luinpa kuitenkin peräkkäin kolme kirjaa, jotka käsittelevät kukin omalla tavallaan Suomen vuoden 1918 sisällissotaa, sitä ennakoivia tummiin pilviin saakka kohoavia tikapuita ja sen jälkeisiä autioita tunteita.

Kolme romaania ovat Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus, 2014), Anneli Kannon Lahtarit (Gummerus, 2017) ja Kjell Westön Missä kuljimme kerran (Otava, 2006).

Kultarinta

Ainoat murheet, joista voisin puhua, olisivat kuitenkin äidin katoaminen tuuliin ja isän eksyminen metsiin. Eivätkä ne ole mitään, koska ilman heitäkin jatkoin leivosten syömistä.

Ensimmäisenä luin erityisesti suomalaisen luonnon ja metsien kuvauksestaan ylistystä saaneen Kultarinnan. Vaikka olen syntynyt metsikön vieressä ja havupuiden tuoksu hivelee sieluani kovastikin, niin teos tuntui paikoitellen laahustavan metsäpolkuja pitkin hieman turhan verkkaista ja mutkittelevaa reittiä. Sisällissodan hipaisut ja mullistukset henkilöiden elämässä taas nappasivat otteeseensa heti. Herraskaisesti melko epäpoliittinen Erik viehättyy punaisilla kirjoituksillaan vaikuttamaan pyrkivästä metsäntajuisesta Lidiasta. Ja pääsee ylhäisestä äidinikävästään uusien ajatusten piiriin. Näkemään senkin, että ihmisten yhteiskunnallinen arvo on sattumankauppaa.

Surkein sarka on nälkää, hikeä ja tuota valkoista tahmaa, jota kesäkuumalla kertyy rehkivän suupieliin. Paras sarka on paperien selailua tammipuisen pöydän ääressä, viini-illallisia, ratsastussaappaita ja pasteijoita. Kun yhdelle saralle syntyy, sitä sitten kyntää.

Luonto yhdistää kylmänarat naisenkädet herrasmiehen sileisiin käsiin. Myöhemmin huomataan, että sisällissodan kaiut eivät jätä rauhaan tuntemattomaan lähetettyä tytärtä ja vapautensa menettänyttä isää. Tärkeänä näyttämönä on ihmisen suhde luontoon ja luonnon suhde ihmiseen. Metsien suojelemisen tarve, ja niiden ikiaikaisuus, verrattuna virheitä tekeviin ja historiaa vinoutuneisiin suuntiin kuljettaviin ihmisiin.

Erityisesti kirjan toinen, Malla-tyttären vaiheista kertova osuus, kosketti kauniilla musertavuudellaan. Väärin leikatuista ja väritetyistä kiiltokuvista tulee rovio, joka polttaa pitkäksi aikaa Mallan tulevaisuuteen näkevät silmät sokeiksi. Metsä auttaa kuitenkin Mallan isänsä tavoin uuteen alkuun karhunkämmenineen ja uusine ystävineen. Aikuisuuteen kasvaminen ja nuoren tytön ihastuksentunteet kietoutuivat kiinnostavasti yhteen sisällissodan perinnön varjossa kulkevan selviytymistarinan kanssa.

Lahtarit

Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan.

Teljän kirjallisuuspäivillä 22.10.2016 kuuntelin mm. juuri Anneli Kannon mietteitä historiallisen romaanin luonteesta. Hänen mukaansa historiassa kiinnostaa nimenomaan ihminen, ja kirjan henkilöt alkavat lopulta keskustella kirjoittajan päässä. Luomiaan henkilöitä on pakko ymmärtää, heidät pitää hyväksyä. Kirjailijan on päästävä (henkisesti) hahmojensa tasolle. Nämä hyvin muotoillut ajatukset näyttäytyvät mainiosti Kannon tekstissä. Romaani iskee suoraan sisällissodan ytimeen ja kertoo sen vaiheista moniäänisesti ja monimurteisesti, ainakin ensinäkemältä lähinnä valkoisesta näkökulmasta. Lahtarit ovat ihmisiä siinä missä taivaanrannanmaalarit, unelmoijat ja kansanparantajatkin. Jokaisella on lapsuus, omat kaarnalaivansa ja muistoissa lämpimät tai kylmät sylit.

Voittajienkin tarinat ovat usein kuolettavia. On pakotettuja, itsestään erkaantuvia, väkivallanteoistaan kauhistuneita, niistä hullaantuvia, rutinoituneita tappajia, paikalle vahingossa sattuneita. On morsiamia, jotka tahtoisivat vain minkä tahansa värisen miehensä takaisin. Mitä pitemmälle kirjaa lukee, sen selvemmäksi tulee se, että yksiväristä punaista tai valkoista harvemmin on. Halu tappaa voi olla hetkellistä kostonhimoa tai omien pelkojen ampumista toisen rintaan.

Ja entä, jos ei haluaisi olla millään puolella?

Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästään taikka ihmisiä ampuaan.

Tavalliset ihmiset tekevät poikkeusoloissa epätavallisia tekoja, jotka oikeutetaan omalla missiolla, kunniantunnolla, olemassaolon puolustuksella. Ja jossakin pihanperällä on joku itselle rakas elämässä elämäänsä. Sinne halajaa sotaan ajautuneenkin mieli:

Ne hyökkää heti varahin, kunhan päivä kalakastaa. Samaan aikaan ku äitee lähtöö askarehille. Se menöö askareskumaras pihan ylitte ja laittaa paran alle tulen navettaköökis. Itikat ammuu kun ne tuntoo jo äireen askelet. Äitee sanoo, jotta hyvää mooninkia paskahännät niinku se aina sanoo. Eikä se tierä, jotta minoon Tampereella ja punikit mun tappaa.

Kokonaisia elämiä pelkistettynä joukkohautoihin ja repeytyviin valokuviin, vaikka jossain toisessa ajassa olisi tarjolla ollut toisenlainen kohtalo.

Missä kuljimme kerran

Minä haaveilin elämästä jossa ei olisi seiniä eikä kattoa enkä saanut muuta kuin tämän saatanan suon johon upota.

Westön kerronnasta ja historiantajusta viehätyin suuresti nyt jo kolmannen kerran. Missä kuljimme kerran oli minulle ennestään tuttu tv-sarjana, jonka hahmot ja maisemat häilyivät päässäni lukiessani, tekstiä täydentävinä kuvina. Missä kuljimme kerran on usean vuosikymmenen mittainen tarina perheistä, suvuista ja kohtaloista, jotka kietoutuvat yhteen monenlaisin sitein. Keskellä seisovat sisällissota ja sen karuus vankoin saappain. Alussa yläluokan tylsistyminen vastapainona parempaa etsiville hökkelikatujen köyhille. Sodan jälkeen päiväuniin tunkeutuvat kauhukuvat. Vartalo vielä nuori, mutta henki raskas. Menneestä raskaat ovat samoilla kaduilla kulkevat askeleet, jotka viattomuudessaan eivät ymmärrä astujansa tuskia. Uusi, komea Helsinki kohoaa moraalin raunioille. Musisoiden ja ilakoiden siirrytään uuteen aikaan, jossa mennyt tosin yhä elää harvinaisen kipeinä nuotteina.

Maailma johon he olivat syntyneet oli tuhoutunut mutaan ja taistelukaasuhöyryihin jo ennen kuin heistä tuli aikuisia, heidän toverinsa oli murhattu niskalaukauksilla punaisen talven aikana, ja he itse olivat vain keskenkasvuisia poikasia etsiessään käsiinsä ja teloittaessaan maanmiehiään jotka usein olivat yhtä toivottoman nuoria hekin. Näistä asioista ei koskaan puhuttu, mutta ne olivat läsnä, uuden sukupolven maailma oli alun alkaen julma ja nopea ja illuusioita vailla.

Westön romaanin sivustaseuraajana, mutta kaiken näkevänä taustavoimana ajattelee ja kirjoittaa Ivar, joka usein havaitsee asioiden monet puolet muita paremmin. Ja jälkiviisaasti Ivar näkee myöhemmin myös aiempien vaiheiden luonteen. ”…kyse oli jokaisen ihmisen oikeudesta hituseen valoa ja hituseen arvokkuutta, oikeudesta ylpeämpään ja vähemmän vaivalloiseen elämään.” Elämään, joka ei tallentuisi vain kaartilaiskuviksi ja orvoksi jääneiden lasten kysyviksi silmiksi.

Kaikissa kolmessa romaanissa myös sisällissodan ja väkivallan vuosien naiseus näyttäytyy luontevana osana kerrontaa. Westön yläluokkainen, villin huikentelevainen Lucie on kaikkea muuta kuin Kytömäen sairauden ja menetysten näivettämä Lidia tai Kannon sulhasensa puolesta pelkäävä Helena. Naiset ovat herkkiä, kykeneviä, raa’an aggressiivisia, taipumattomia ja itsenäisiä, siinä missä miehetkin. Heidän tuntonsa ja luonteensa täydentävät kunkin romaanin moniäänisyyttä.

Ja sisällissota ja myöhempi lapualaisuus tapahtumasarjana, ajan henkenä, eteenpäin vyöryvinä, joskin takapajuisina voimina näkyvät näiden romaanien sivujuonteissa muilutushetkinä, henkilöiden valintojen ja ajatusten taustalla vaikuttavina haamuina, elämän mullistavina vuosina, joista ei ole paluuta takaisin entiseen köyhään tai rikkaaseen kotoisuuteen. Kolmikkona nämä romaanit avaavat hyvin moniulotteisen tien vaikuttavaan, mutta surulliseen suomalaisuuteen.

Tie, jonka löytää vain kun rakastaa

9789513187842_frontcover_final
Kuva: Tammi

On olemassa tie. Sellainen, jota pitkin me kaikki kuljemme, vierekkäin, vaikka emme sitä tiedä. Tie on nimeltään oikea tie. Jokainen kulkee tätä tietä jonkin aikaa, mutta saattaa poiketa väärästä haarasta oikealle, jossa kasvaa piikikäs ohdakkeisto, tai vasemmalle, jossa pilkottaa houkutteleva karkkiviidakko. Jokin intohimo tai pakko, joka etäännyttää kaikesta siitä, mikä voisi olla tärkeintä.

Ja henkilökohtaisen historian käänteet jäävät paperille vain saavutuksina. Kukaan ei tiedä.

 

 

Asley selittää, että on mahdotonta elää vaarattomasti. Vaara on aina läsnä, elämä voi mennä hukkaan, vuosikymmenet valuvat tyhjiin kirjoituspöydän ääressä, sitten kuolee sairaalasängyssä yksin ja viheliäisenä. Typerykset kääntävät kasvonsa pois vaaroista ja kuvittelevat olevansa turvassa, mutta toiset pyrkivät elinvoiman lähteelle.

– ”Ja missähän”, Imogen pohtii, ”se mahtaa olla”?

Asley napauttaa savukettaan tuhkakupin reunaan.

-”En osaa sanoa. Jokaisella miehellä on omansa.”

-”Tai naisella. Mutta mikä se on sinulle?”

Nuoret vapaasieluiset kohtaavat 1910-luvun Lontoossa, sodan ulistessa etäältä. Rakkaus leimahtaa hetkisessä. Yhteiskunnan ja kunnian rajoitteet riistävät heiltä nopeasti yhteisen orastavan onnen. Sota vie kohtalokkaisiin valintoihin, eristäytymiseen, yksinäisyyteen, pettymykseen. Taisteluhaudat vaihtuvat rauhan saavuttua tutkimusretkiksi petollisille vuorille, mutta kamppailu muistojen kanssa on sama.

Nykypäivässä amerikkalainen Tristan saa tietää mahdollisesti häntä koskettavasta perinnöstä. Omaisuus on karkaamassa käsistä, kun menneisyyden tarinoiden säikeitä ei ole punottu yhteen. Arvailujen ja intuitionsa varassa Tristan matkaa ympäri Eurooppaa selvittämässä sukujuuriaan. Lopulta hän tekee matkaa pääasiassa omaan sisimpäänsä, jonka arvoitukset saattavat ollakin merkittävimpiä.

Justin Gon Katoava aika (Tammi, 2015) on ennen kaikkea kertomus unelmista, jotka voivat täyttyä monella eri tavalla. Päättymättömästä kaipuusta jonnekin, mitä ei ole vielä saavuttanut. Uhkarohkeudesta, joka katkoo siteitä. Rakkaudesta, joka kestää katoavaakin aikaa. Joka on jäänyt leijailemaan reunoista palaneille kirjelehtisille, joka tuoksuu aamu-usvassa ja hiljaisten kirkkomaiden öisessä tunnelmassa.

Ilman toistakin ihminen voi toiselle kuulua. Vuoren laella saattaa nähdä jäätyneen kuvajaisen entisestä rakastetusta. Tutulta näyttävät kaikenlaiset selät, helmat, kuulostavat kaikenlaiset huokaukset. Ehkä menneisyyttä ei ole tarkoitettu löydettäväksi.

On olemassa tie. Jolla tiesulut, päättyvät haarat ja kiertotiet muuttavat suunnitellun matkan suuntaa. Tehden matkasta eri tavalla oikean.

Tarkkanäköisiä havaintoja ihmisyydestä

17_2850440281015405275
Kuva: Kirjasampo

Aarrekirjasto on ollut hetken aikaa suunnittelemattomalla tauolla erilaisten elämänmuutosten ja ajatukset varastaneiden asioiden vuoksi. Ulkona puhaltavat jo kevättuulet ja taivaalla liitelevät lintuparvet – mikä siis olisi parempi aika päästää kirjallisuus taas elämään omassakin maailmassani.

Ja mikäs sen parempi tapa palata kirjoittamisen pariin kuin keskittyä syvästi rehelliseen ihmiskuvaan, jonka minulle tarjoilivat, monessa erilaisessa muodossa, Pauli Karmalan runoteokset Lyhyen kesän lapset (Books on Demand, 2012) ja Ukko (Books on Demand, 2014). Olen aikaisemminkin todennut, että en suinkaan ole mikään runouden asiantuntija. Suhtaudun kuitenkin ennakkoluulottomasti kaikenlaiseen runouteen, ja Karmalan tapauksessa teksti vei minut kyllä mennessään ensimmäisiltä riveiltä lähtien. Nykyään runoilijoita joskus jopa syytetään omaan itseensä keskittymisestä, kaiken kuvailemisesta omasta sisimmästä käsin, leijumisesta ikään kuin taiteen itsensä ja muun kansan yläpuolella omine ajatuksineen. Heitä syytetään siitä, että he eivät enää kuvaa maailmaa vaan itseään maailman osana. Mutta mistä muusta kukaan lopulta voi kirjoittaa kuin omista tunnoistaan? Jossain joku toinen tuntee samoin. Jostain lauseesta, sanasta, on helppo tarttua kiinni. Tiedän, miltä tuo tuntuu. Tiedän, miltä tuntuu olla osallisena maailmasta, mutta kuitenkin lopulta kiinni vain omassa todellisuudessani. Emmekö kaikki välillä tunne niin?

Äiti Linkola

Minussa väittelevät Linkola ja Äiti Teresa.

Näen miten maapallo tukehtuu ihmislihaan,

sen pyyteisiin ja haluihin,

mutta silti haluaisin rakastaa jokaista.

Ja tässä sitten seistään muutamaa astetta tuhdimmin

järjen ja tunteiden sekamelskassa kuin Austen.

Tiedän myös, että ellei ylhäältä tule ihmettä,

niin siinä vaiheessa kun minun pojaltani,

perheeltäni, heimoltani

loppuu leipä, niin loppuu myös Äiti Teresa

ja alkaa Linkola kuten alkaa kaikilla muillakin.

Ja silloin oma suu on lähinnä.

Karmalan tapauksessa tämä omakohtaisuus ja subjektiivisuus tuodaan rehellisesti, paljaasti esiin. Hän runoilee omasta todellisuudestaan, omasta porilaisesta maisemastaan, omasta isä- ja poikasuhteestaan. Hänen ihmisiään ovat olevat ja menneet, isät ja pojat, ensirakkaudet, elämään kadonneet lapsuudenystävät ja luonnoneläjät. Hänen paikkojaan ovat hautausmaat, nuoruuden poikamiesboksit, huoltoasemat ja iättömät, liikkumattomat havukot. Kuvauksissa on välillä arkista karuutta, toisinaan einoleinomaista herkkyyttä, samuliputromaista kekseliäisyyttä. Ote on välillä novellimaisen tarinallinen. Kuolema on jotain luonnollista, ei säikyttävää, ei tavoiteltavaakaan. Elämä on parhaansa tekemistä olosuhteissa, jotka eivät aina ole mansikkaisia. Ihmiselämä on tässä. Kaipuussa muiden keskelle, mutta samaan aikaan kaipuussa yksinäisyyteen.

Miten paremmin voisikaan nainen päästä suomalaisen miehen mielenmaisemaan kuin lukemalla näitä runoja. Vaikka nykymies kyllä osaa myös puhua ja pussata. Jotain ajatonta on silti näissä sanoissa:

Rakkauden sanat

Pitkään luulin rakkauden sanoja helpoiksi sanoa,

kun itselleni ne ovat sitä olleet.

Mutta oikeasti oli polvikaupalla miehiä,

ja on edelleen,

joille ne olivat kovin takertuvaisia

suusta tullakseen.

Eikä se kuitenkaan, vaikka jotkut luulevat,

tarkoita,

että he olisivat rakastaneet tai rakastaisivat

sen vähemmän.

He vain sanoivat sen mielessään,

tai käsin,

heräämällä kuudelta töihin,

niin kuin Matin ja Tepon laulussa.

heijaamalla vauvaa sylissään,

kääntymällä sittenkin portilta takaisin.

 

Karmala ei selvästikään pidä itseään tavallista kulkijaa suurempana ymmärtäjänä, mutta hänen osakseen on valikoitunut tarkkailu, sekä omakohtainen että ulkopuolinen, maailman syvä analysointi. Haikeus kohti mennyttä, kohti vakaana seisovaa metsää. Silti kiinni arjessa, uuden polven maailmalle lähettämisessä ja luopumisissa. Etkö sinäkin haluaisi, että joku näkisi sinut? Näkisi todella. Verkkareissasikin, hiukset likaisina, kulkemassa omaa polkuasi tienviertä, kivikkoa, kuumaa asfalttia pitkin.

Kesää kohti mennään, joten jokaiselle muistutukseksi, jotta ette kesäänne käyttäisi pitäisipitäisi:

Elokuu

Aina loppuu kesä kesken.

Huomaa, että taas jäi monta pyöräretkeä tekemättä,

monta uimista uimatta,

syömättä monta metsämansikkaa.

Eikä koskaan voi olla varma

tuleeko omalle kohdalle

enää kertaakaan sitä seuraavaa.

Kesken kaiken möllöttää täysikuu elokuisen aamuyön sydessä,

tuosta vain onkin vilja jo leikattu

ja mustikoidenkin syytä olla kerätyt.

Yht’äkkiä vaimo valittaa,

että makuuhuoneen ikkuna pitääkin laittaa yöksi kiinni.

Jatku vielä vähän, kesäni.

Veny vielä hiukkasen, nuoruuteni.

Hymyile vielä päivä, raikas morsiameni,

hymyile.

Aarrekirjasto suolla – tarkastelussa lasten luontokirja

img_20161001_191738480Lapsena esitin joulujuhlissa vastentahtoisesti keijua. Syy vastentahtoisuuteen ei todellakaan ollut keijujen vaan tanssin luonteen – siinä vaiheessa paritanssit poikien kanssa eivät olleet suosituimpien juttujen joukossa. Keijut ovat kuitenkin aina kutkuttaneet sydäntäni. Sellaiset eteerisesti liihottelevat, välillä riemukkaasti metsässä pyörähtelevät pikkusiivekkäät. Keveät siivet voivat viedä aikuisenkin taikaan.

Tapasin kirjailija-kuvittaja Suvi Vehmasen Turun Kirjamessuilla ja sain arvostelukappaleen (ensimmäiseni, Aarrekirjasto kiittää!) hänen uudesta lastenkirjastaan. Suon aarteita – Lasten luontokirja (Valosat 2016) johdatti minut pitkästä aikaa keijujen maailmaan. Aarresuo on kuitenkin paikka, jossa elelee keijujen, Karpalon ja Suokukan, lisäksi suuri joukko muita olentoja: peikkoja, lintuja, nisäkkäitä, matelijoita, kaikenlaisia pikkueläjiä ja veikeä Suo-Ukko Hompoti pompoti. Luontokirja kuljettaa suon elämään vetisin, mutta lämpimin askelin. Keijut suomättäillä, peikot aarrejahdissa, isokuovit, kurjet ja niittykirviset palaamassa kaukomailta suomalaisen suon rauhaan. Ne puhuvat lukijalle kielillä, tervehtivät arabiaksi tai visertävät englantilaisen laulun. Välillä runoillaankin. Lyhyet luvut kytkeytyvät suurempaan tarinaan, jossa suo elää ja hengittää asukkaidensa mukana.

img_20161009_175512401

Vehmasen suo hehkuu maailman kaikissa väreissä. Lämpimät luonnonsävyt saavat rinnalleen kirkkaita keijumekkoja ja kultaisena loimottavia lakkoja. Kuvat ovat todella kauniita ja tukevat tarinaa yksityiskohdillaan. Lukija ja katselija voi kurkistella suurennuslasin läpi sukkulamatojen ja muiden pikkuisten maailmaan tai liittyä mukaan kyiden keväiseen painiin. Suon aarteita on tarinallinen kuvakirja, joka opettaa lapsille paljon luonnosta. Kuinka sitä on kunnioitettava, kuin peikkojen halajamaa aarretta, jotta sen värit ja muodot olisivat ihailtavissa ja vaalittavissa myöhemminkin. Samalla opitaan asioita elämästä. Ystäviä voivat olla sahalaitaiset ja niveljalkaiset siinä missä samanlaiset ruususuut ja peikkopojatkin. Erilaisuuden arvostaminen on osa toimivaa ekosysteemiä.

img_20161009_175419004Ainoa miinus tulee siitä, että käärmeet, jopa piirretyt ja sinällään täysin viattomat sellaiset, saavat pienet inhotuksen väristykset kulkemaan pitkin selkärankaani. Tosin ymmärrän hyvin, että satumaisuuteen liitettynä nämäkin luontoon kuuluvat otukset tulevat lämpimämmin esille, lasten tavoitettaviin, turvallisesti. Itse vain olen vähän herkkis. Ehkä tällaiset kuvat lapsuudessa, tosin, olisivat auttaneet minuakin käärmekammossani. Eli oikeastaan tämä ei ollutkaan miinus.

Lapsille kirja on aivan täydellinen – opettavainen, mutta ei saarnaava. Ei lapsia vähättelevä vaan heidän elämäninnostukseensa ja uteliaisuuteensa tarttuva ja sitä ruokkiva. Aikuisille tämä sopii yhtä lailla tieto- kuin huvilukemiseksi. Itsekään en tiedä suoluonnosta juuri mitään, joten jäin kiinnostuneena lukemaan lopun suosanasto-osuutta. Kekseliäisyyskimpale ovat myös sivuille piilotetut, suosta löytyneet ja museoissa nykyään säilytettävät muinaisesineet. Onpa paljon tietoa, hyvin erilaisissa muodoissa, saatu luontevasti mahdutettua 96 sivun kirjaseen. Vehmasella näkyy selvästi olevan luonnon taju, ja lisäksi kyky nähdä maailma sellaisin silmin, jotka ovat aikuisille ja lapsille yhteiset. Luin hymyillen, pienenä taikasaappain kulkevana tyttönä jälleen.

Syreenipensaita ja nokkosvöitä: Jenni Haukio ja Anu Kaaja

Laadin pari kuukautta sitten itselleni suuntaatekevän listan: mitä lukea Turun Kirjamessuja varten. No, en tietystikään ole päässyt päätähuimaavaan tavoitteeseeni, mutta viime viikkoina olen silti lukenut enemmän satakuntalaista kirjallisuutta kuin kenties koskaan (mm. Hanna-Riikka Kuismaa ja Arja Palosta). Sohvapöydällä ovat odotelleet myös useat muut Kirjamessuille tulevien osaajien teokset (kuten Kirsti Ellilän Arpapeliä), joista ehdin vielä lukea useamman. Mutta tämä kirjoitus käsittelee etupäässä kahta hyvin erilaista minuun vaikuttanutta teosta.

Kuva: Teos
Kuva: Teos

Anu Kaajan ensimmäinen proosateos, novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus (Teos 2015) on sellaista hippasen roisia tarinankerrontaa, jota moni ei kavahda ollenkaan, mutta josta minä en yleensä viehäty. Nyt kuitenkin viehätyin. Novellit yhdistelevät leikkisyyttä, entisaikojen ja nykypäivän taruja, verta ja muita ruumiinnesteitä. Eloton muuttuu eläväksi, historialliset hahmot kävelevät kadulla, merenneidolla on kohmeiset tunteet ja viemärissä asuu märäntyneitä hedelmiä syövä nainen. Lähes jokaisen novellin kohdalla jäin jossain kohtaa räpyttelemään hämmästyneenä silmiäni. Luenko oikein, tällaistako maailmassa tapahtuu? Ei tietenkään, mutta Kaaja maalailee erilaisia, omituismahdollisia maailmoja, aivan omanlaisiaan todellisuuksia. Hänen kielenkäyttönsä on niin toimivaa, että aiheesta riippumatta on nopeasti pakko kahlata loppuun ja selvittää, kuinka kullekin antisankarittarelle tai puolipukeiselle prinssille käy. Vain suuri suosikkini Markus Kajo pystyy (toistaiseksi) ylittämään nämä verbaaliset leikittelyt, mutta Kaaja on vasta nuori (s. 1984). Hänestä kuullaan vielä paljon.

 

 

Kuva Savukeidas/Ville Hytönen
Kuva: Savukeidas/Ville Hytönen

Toinen, hyvin eri tavalla sykähdyttävä lukukokemus oli Jenni Haukion runokokoelma Sinä kuulet sen soiton (Savukeidas 2009). Halusin tutustua jo pelkästään Kirjamessujakin varten ohjelmapäällikön tuotantoon, ja kirjastosta mukaani tarttui taannoin tämä kokoelma. Entä, jos en pidäkään näistä runoista, mietin. Tapasin Jenni Haukion some-äänenkannattajien infotilaisuudessa Turun messukeskuksessa viime perjantaina ja tykästyin häneen ihmisenä kovasti. Voisivatko runot kuitenkin olla jotain aivan muuta kuin hänen persoonansa? Tässä tapauksessa hyvällä tavalla eivät. Suorastaan ahmin tämän pikkukirjasen. Ihanaa kieltä. Kauniita maisemia, syreeniaitojen takana tunteita, jotka samalla leikkivät ilta-auringon kanssa ja tahtoisivat karata lokkien virrassa. Porilaisuus huokuu riveistä, mutta niin myös yleismaailmallinen elämisen viisaus. Elävä luonto kohtaa kivikaupungin rauniot. Runoissa maistuvat merien ikiaikainen suola, lapsuuden oluttehtaan seinärappaukset ja pajupillit. Tässä esimerkki, josta erityisesti pidän:

 

Iltapäivän pikainen melodraama

Sinä seisot valkoisen kivitalon parvekkeella ja poltat savuketta –

Kolme päivää sitten tulit sahalaitana kuolleeseen uneeni

aironiskuna hajotit lumpeenkukkien nuotan,

arkeni takovan rytmin

paljain käsin revin kaarnan koivujen elävältä iholta

kutsusi valon toukokuuhun, avasin

omenapuiden valkeat soittorasiat.

Nyt laskeutuu harteilleni

paenneen routayön hämärä,

porttikongeissa ilakoivat irti päästetyt tuulikellot

sinun äänesi kuuluttaa asemalta lähtevät vuorot,

ei mainitse nimeäni

                    toivottaa hyvää matkaa.

 

Olen kirjallisuusahne – pelkät pilkahdukset eivät välttämättä minulle riitä. Siksi luen pääasiassa romaaneja, joissa on tarinan koko kaari. Joissa avataan ovia vierestäkin, kuullaan ohikulkijoidenkin aatteet. Mutta onneksi tartuin näihin kahteen.

Vesi kultaisena välkkyy

Kuva: kirja.fi
Kuva: kirja.fi

Vene lipuu meren kullassa, matkalla pelastamaan kaukaisia rakkaita.

Huhutaan, että oli kerran merenneito, jonka tyttärestä tuli merten ja metsien tietäjä, näkijä ylivertainen.

Huhuilla on siivet, jotka kantavat sotien rintamille ja sieltä takaisin, tuovat kotiin kadotettuja sotamiessieluja ja laiduntavat heidän lausumattomien toiveidensa virrassa.

Hiiva kohoaa yhdistämään naiseuden ja mieheyden, kipuna kiivaana ei tunnu se vaan ilona.

Ja kaikessa tässä, kaiken keskellä antajana ja ottajana, vanha nainen kyyneleistä punottua iloa silmissään, matkalla ei-minnekään, odotuksessa. Tietäen, että pian tapahtuu taas jotain, joka tekee hänen korkean ikänsä merkitykselliseksi.

Marvellous Ways, Sarah Winmanin luoma naispuolinen Väinämöinen, viisas ja maailmaasyleilevä vanhus veti minut tarinaansa välittömästi. Ensi lehdiltä saakka tiesin, että tämä kirja on sellainen, jota en voi laskea käsistäni. Niin kävikin. Jotenkin sen vain tietää, eikö totta. Minun kohdallani ainekset ovat runollisen kauniit, tyylikkäät kielikuvat, joita ei kuitenkaan viljellä joka virkkeessä. Toivonkipinä murheenkin keskellä, näyttämässä tietä tuleviin siltoihin. Kiinnostavat henkilöt, ei täytehahmoja, joiden merkitystä ei selitetä. Luontokuvaukset, joiden ansiosta tuntee hiekan varpaidensa välissä, pikkukalojen näykkäisyt, näkee auringonkultaaman seesteisen meren ja kuulee metsän puiden narinan tuulessa. Elämä on täynnä pieniä leikitteleviä onnenkantamoisia ja enteitä, pikkuisen maagisia palasia arjessa. Niitä tämä kirja tarjoilee.

Kukapa ei haluaisi hetken verran uskoa merenneitoihin, juhannustaikoihin, ennustajamummojen taskunpohjatietoon. Merenneidon vuosi (A Year of Marvellous Ways, Tammi 2016) on tähän mennessä paras tänä vuonna lukemani kirja. Viisi tähteä ja arvokas paikka Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat -romaanin vierellä Aarrekirjaston korkeimmalla hyllyllä.