Tie, jonka löytää vain kun rakastaa

9789513187842_frontcover_final
Kuva: Tammi

On olemassa tie. Sellainen, jota pitkin me kaikki kuljemme, vierekkäin, vaikka emme sitä tiedä. Tie on nimeltään oikea tie. Jokainen kulkee tätä tietä jonkin aikaa, mutta saattaa poiketa väärästä haarasta oikealle, jossa kasvaa piikikäs ohdakkeisto, tai vasemmalle, jossa pilkottaa houkutteleva karkkiviidakko. Jokin intohimo tai pakko, joka etäännyttää kaikesta siitä, mikä voisi olla tärkeintä.

Ja henkilökohtaisen historian käänteet jäävät paperille vain saavutuksina. Kukaan ei tiedä.

 

 

Asley selittää, että on mahdotonta elää vaarattomasti. Vaara on aina läsnä, elämä voi mennä hukkaan, vuosikymmenet valuvat tyhjiin kirjoituspöydän ääressä, sitten kuolee sairaalasängyssä yksin ja viheliäisenä. Typerykset kääntävät kasvonsa pois vaaroista ja kuvittelevat olevansa turvassa, mutta toiset pyrkivät elinvoiman lähteelle.

– ”Ja missähän”, Imogen pohtii, ”se mahtaa olla”?

Asley napauttaa savukettaan tuhkakupin reunaan.

-”En osaa sanoa. Jokaisella miehellä on omansa.”

-”Tai naisella. Mutta mikä se on sinulle?”

Nuoret vapaasieluiset kohtaavat 1910-luvun Lontoossa, sodan ulistessa etäältä. Rakkaus leimahtaa hetkisessä. Yhteiskunnan ja kunnian rajoitteet riistävät heiltä nopeasti yhteisen orastavan onnen. Sota vie kohtalokkaisiin valintoihin, eristäytymiseen, yksinäisyyteen, pettymykseen. Taisteluhaudat vaihtuvat rauhan saavuttua tutkimusretkiksi petollisille vuorille, mutta kamppailu muistojen kanssa on sama.

Nykypäivässä amerikkalainen Tristan saa tietää mahdollisesti häntä koskettavasta perinnöstä. Omaisuus on karkaamassa käsistä, kun menneisyyden tarinoiden säikeitä ei ole punottu yhteen. Arvailujen ja intuitionsa varassa Tristan matkaa ympäri Eurooppaa selvittämässä sukujuuriaan. Lopulta hän tekee matkaa pääasiassa omaan sisimpäänsä, jonka arvoitukset saattavat ollakin merkittävimpiä.

Justin Gon Katoava aika (Tammi, 2015) on ennen kaikkea kertomus unelmista, jotka voivat täyttyä monella eri tavalla. Päättymättömästä kaipuusta jonnekin, mitä ei ole vielä saavuttanut. Uhkarohkeudesta, joka katkoo siteitä. Rakkaudesta, joka kestää katoavaakin aikaa. Joka on jäänyt leijailemaan reunoista palaneille kirjelehtisille, joka tuoksuu aamu-usvassa ja hiljaisten kirkkomaiden öisessä tunnelmassa.

Ilman toistakin ihminen voi toiselle kuulua. Vuoren laella saattaa nähdä jäätyneen kuvajaisen entisestä rakastetusta. Tutulta näyttävät kaikenlaiset selät, helmat, kuulostavat kaikenlaiset huokaukset. Ehkä menneisyyttä ei ole tarkoitettu löydettäväksi.

On olemassa tie. Jolla tiesulut, päättyvät haarat ja kiertotiet muuttavat suunnitellun matkan suuntaa. Tehden matkasta eri tavalla oikean.

Tarkkanäköisiä havaintoja ihmisyydestä

17_2850440281015405275
Kuva: Kirjasampo

Aarrekirjasto on ollut hetken aikaa suunnittelemattomalla tauolla erilaisten elämänmuutosten ja ajatukset varastaneiden asioiden vuoksi. Ulkona puhaltavat jo kevättuulet ja taivaalla liitelevät lintuparvet – mikä siis olisi parempi aika päästää kirjallisuus taas elämään omassakin maailmassani.

Ja mikäs sen parempi tapa palata kirjoittamisen pariin kuin keskittyä syvästi rehelliseen ihmiskuvaan, jonka minulle tarjoilivat, monessa erilaisessa muodossa, Pauli Karmalan runoteokset Lyhyen kesän lapset (Books on Demand, 2012) ja Ukko (Books on Demand, 2014). Olen aikaisemminkin todennut, että en suinkaan ole mikään runouden asiantuntija. Suhtaudun kuitenkin ennakkoluulottomasti kaikenlaiseen runouteen, ja Karmalan tapauksessa teksti vei minut kyllä mennessään ensimmäisiltä riveiltä lähtien. Nykyään runoilijoita joskus jopa syytetään omaan itseensä keskittymisestä, kaiken kuvailemisesta omasta sisimmästä käsin, leijumisesta ikään kuin taiteen itsensä ja muun kansan yläpuolella omine ajatuksineen. Heitä syytetään siitä, että he eivät enää kuvaa maailmaa vaan itseään maailman osana. Mutta mistä muusta kukaan lopulta voi kirjoittaa kuin omista tunnoistaan? Jossain joku toinen tuntee samoin. Jostain lauseesta, sanasta, on helppo tarttua kiinni. Tiedän, miltä tuo tuntuu. Tiedän, miltä tuntuu olla osallisena maailmasta, mutta kuitenkin lopulta kiinni vain omassa todellisuudessani. Emmekö kaikki välillä tunne niin?

Äiti Linkola

Minussa väittelevät Linkola ja Äiti Teresa.

Näen miten maapallo tukehtuu ihmislihaan,

sen pyyteisiin ja haluihin,

mutta silti haluaisin rakastaa jokaista.

Ja tässä sitten seistään muutamaa astetta tuhdimmin

järjen ja tunteiden sekamelskassa kuin Austen.

Tiedän myös, että ellei ylhäältä tule ihmettä,

niin siinä vaiheessa kun minun pojaltani,

perheeltäni, heimoltani

loppuu leipä, niin loppuu myös Äiti Teresa

ja alkaa Linkola kuten alkaa kaikilla muillakin.

Ja silloin oma suu on lähinnä.

Karmalan tapauksessa tämä omakohtaisuus ja subjektiivisuus tuodaan rehellisesti, paljaasti esiin. Hän runoilee omasta todellisuudestaan, omasta porilaisesta maisemastaan, omasta isä- ja poikasuhteestaan. Hänen ihmisiään ovat olevat ja menneet, isät ja pojat, ensirakkaudet, elämään kadonneet lapsuudenystävät ja luonnoneläjät. Hänen paikkojaan ovat hautausmaat, nuoruuden poikamiesboksit, huoltoasemat ja iättömät, liikkumattomat havukot. Kuvauksissa on välillä arkista karuutta, toisinaan einoleinomaista herkkyyttä, samuliputromaista kekseliäisyyttä. Ote on välillä novellimaisen tarinallinen. Kuolema on jotain luonnollista, ei säikyttävää, ei tavoiteltavaakaan. Elämä on parhaansa tekemistä olosuhteissa, jotka eivät aina ole mansikkaisia. Ihmiselämä on tässä. Kaipuussa muiden keskelle, mutta samaan aikaan kaipuussa yksinäisyyteen.

Miten paremmin voisikaan nainen päästä suomalaisen miehen mielenmaisemaan kuin lukemalla näitä runoja. Vaikka nykymies kyllä osaa myös puhua ja pussata. Jotain ajatonta on silti näissä sanoissa:

Rakkauden sanat

Pitkään luulin rakkauden sanoja helpoiksi sanoa,

kun itselleni ne ovat sitä olleet.

Mutta oikeasti oli polvikaupalla miehiä,

ja on edelleen,

joille ne olivat kovin takertuvaisia

suusta tullakseen.

Eikä se kuitenkaan, vaikka jotkut luulevat,

tarkoita,

että he olisivat rakastaneet tai rakastaisivat

sen vähemmän.

He vain sanoivat sen mielessään,

tai käsin,

heräämällä kuudelta töihin,

niin kuin Matin ja Tepon laulussa.

heijaamalla vauvaa sylissään,

kääntymällä sittenkin portilta takaisin.

 

Karmala ei selvästikään pidä itseään tavallista kulkijaa suurempana ymmärtäjänä, mutta hänen osakseen on valikoitunut tarkkailu, sekä omakohtainen että ulkopuolinen, maailman syvä analysointi. Haikeus kohti mennyttä, kohti vakaana seisovaa metsää. Silti kiinni arjessa, uuden polven maailmalle lähettämisessä ja luopumisissa. Etkö sinäkin haluaisi, että joku näkisi sinut? Näkisi todella. Verkkareissasikin, hiukset likaisina, kulkemassa omaa polkuasi tienviertä, kivikkoa, kuumaa asfalttia pitkin.

Kesää kohti mennään, joten jokaiselle muistutukseksi, jotta ette kesäänne käyttäisi pitäisipitäisi:

Elokuu

Aina loppuu kesä kesken.

Huomaa, että taas jäi monta pyöräretkeä tekemättä,

monta uimista uimatta,

syömättä monta metsämansikkaa.

Eikä koskaan voi olla varma

tuleeko omalle kohdalle

enää kertaakaan sitä seuraavaa.

Kesken kaiken möllöttää täysikuu elokuisen aamuyön sydessä,

tuosta vain onkin vilja jo leikattu

ja mustikoidenkin syytä olla kerätyt.

Yht’äkkiä vaimo valittaa,

että makuuhuoneen ikkuna pitääkin laittaa yöksi kiinni.

Jatku vielä vähän, kesäni.

Veny vielä hiukkasen, nuoruuteni.

Hymyile vielä päivä, raikas morsiameni,

hymyile.

Aarrekirjasto suolla – tarkastelussa lasten luontokirja

img_20161001_191738480Lapsena esitin joulujuhlissa vastentahtoisesti keijua. Syy vastentahtoisuuteen ei todellakaan ollut keijujen vaan tanssin luonteen – siinä vaiheessa paritanssit poikien kanssa eivät olleet suosituimpien juttujen joukossa. Keijut ovat kuitenkin aina kutkuttaneet sydäntäni. Sellaiset eteerisesti liihottelevat, välillä riemukkaasti metsässä pyörähtelevät pikkusiivekkäät. Keveät siivet voivat viedä aikuisenkin taikaan.

Tapasin kirjailija-kuvittaja Suvi Vehmasen Turun Kirjamessuilla ja sain arvostelukappaleen (ensimmäiseni, Aarrekirjasto kiittää!) hänen uudesta lastenkirjastaan. Suon aarteita – Lasten luontokirja (Valosat 2016) johdatti minut pitkästä aikaa keijujen maailmaan. Aarresuo on kuitenkin paikka, jossa elelee keijujen, Karpalon ja Suokukan, lisäksi suuri joukko muita olentoja: peikkoja, lintuja, nisäkkäitä, matelijoita, kaikenlaisia pikkueläjiä ja veikeä Suo-Ukko Hompoti pompoti. Luontokirja kuljettaa suon elämään vetisin, mutta lämpimin askelin. Keijut suomättäillä, peikot aarrejahdissa, isokuovit, kurjet ja niittykirviset palaamassa kaukomailta suomalaisen suon rauhaan. Ne puhuvat lukijalle kielillä, tervehtivät arabiaksi tai visertävät englantilaisen laulun. Välillä runoillaankin. Lyhyet luvut kytkeytyvät suurempaan tarinaan, jossa suo elää ja hengittää asukkaidensa mukana.

img_20161009_175512401

Vehmasen suo hehkuu maailman kaikissa väreissä. Lämpimät luonnonsävyt saavat rinnalleen kirkkaita keijumekkoja ja kultaisena loimottavia lakkoja. Kuvat ovat todella kauniita ja tukevat tarinaa yksityiskohdillaan. Lukija ja katselija voi kurkistella suurennuslasin läpi sukkulamatojen ja muiden pikkuisten maailmaan tai liittyä mukaan kyiden keväiseen painiin. Suon aarteita on tarinallinen kuvakirja, joka opettaa lapsille paljon luonnosta. Kuinka sitä on kunnioitettava, kuin peikkojen halajamaa aarretta, jotta sen värit ja muodot olisivat ihailtavissa ja vaalittavissa myöhemminkin. Samalla opitaan asioita elämästä. Ystäviä voivat olla sahalaitaiset ja niveljalkaiset siinä missä samanlaiset ruususuut ja peikkopojatkin. Erilaisuuden arvostaminen on osa toimivaa ekosysteemiä.

img_20161009_175419004Ainoa miinus tulee siitä, että käärmeet, jopa piirretyt ja sinällään täysin viattomat sellaiset, saavat pienet inhotuksen väristykset kulkemaan pitkin selkärankaani. Tosin ymmärrän hyvin, että satumaisuuteen liitettynä nämäkin luontoon kuuluvat otukset tulevat lämpimämmin esille, lasten tavoitettaviin, turvallisesti. Itse vain olen vähän herkkis. Ehkä tällaiset kuvat lapsuudessa, tosin, olisivat auttaneet minuakin käärmekammossani. Eli oikeastaan tämä ei ollutkaan miinus.

Lapsille kirja on aivan täydellinen – opettavainen, mutta ei saarnaava. Ei lapsia vähättelevä vaan heidän elämäninnostukseensa ja uteliaisuuteensa tarttuva ja sitä ruokkiva. Aikuisille tämä sopii yhtä lailla tieto- kuin huvilukemiseksi. Itsekään en tiedä suoluonnosta juuri mitään, joten jäin kiinnostuneena lukemaan lopun suosanasto-osuutta. Kekseliäisyyskimpale ovat myös sivuille piilotetut, suosta löytyneet ja museoissa nykyään säilytettävät muinaisesineet. Onpa paljon tietoa, hyvin erilaisissa muodoissa, saatu luontevasti mahdutettua 96 sivun kirjaseen. Vehmasella näkyy selvästi olevan luonnon taju, ja lisäksi kyky nähdä maailma sellaisin silmin, jotka ovat aikuisille ja lapsille yhteiset. Luin hymyillen, pienenä taikasaappain kulkevana tyttönä jälleen.

Syreenipensaita ja nokkosvöitä: Jenni Haukio ja Anu Kaaja

Laadin pari kuukautta sitten itselleni suuntaatekevän listan: mitä lukea Turun Kirjamessuja varten. No, en tietystikään ole päässyt päätähuimaavaan tavoitteeseeni, mutta viime viikkoina olen silti lukenut enemmän satakuntalaista kirjallisuutta kuin kenties koskaan (mm. Hanna-Riikka Kuismaa ja Arja Palosta). Sohvapöydällä ovat odotelleet myös useat muut Kirjamessuille tulevien osaajien teokset (kuten Kirsti Ellilän Arpapeliä), joista ehdin vielä lukea useamman. Mutta tämä kirjoitus käsittelee etupäässä kahta hyvin erilaista minuun vaikuttanutta teosta.

Kuva: Teos
Kuva: Teos

Anu Kaajan ensimmäinen proosateos, novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus (Teos 2015) on sellaista hippasen roisia tarinankerrontaa, jota moni ei kavahda ollenkaan, mutta josta minä en yleensä viehäty. Nyt kuitenkin viehätyin. Novellit yhdistelevät leikkisyyttä, entisaikojen ja nykypäivän taruja, verta ja muita ruumiinnesteitä. Eloton muuttuu eläväksi, historialliset hahmot kävelevät kadulla, merenneidolla on kohmeiset tunteet ja viemärissä asuu märäntyneitä hedelmiä syövä nainen. Lähes jokaisen novellin kohdalla jäin jossain kohtaa räpyttelemään hämmästyneenä silmiäni. Luenko oikein, tällaistako maailmassa tapahtuu? Ei tietenkään, mutta Kaaja maalailee erilaisia, omituismahdollisia maailmoja, aivan omanlaisiaan todellisuuksia. Hänen kielenkäyttönsä on niin toimivaa, että aiheesta riippumatta on nopeasti pakko kahlata loppuun ja selvittää, kuinka kullekin antisankarittarelle tai puolipukeiselle prinssille käy. Vain suuri suosikkini Markus Kajo pystyy (toistaiseksi) ylittämään nämä verbaaliset leikittelyt, mutta Kaaja on vasta nuori (s. 1984). Hänestä kuullaan vielä paljon.

 

 

Kuva Savukeidas/Ville Hytönen
Kuva: Savukeidas/Ville Hytönen

Toinen, hyvin eri tavalla sykähdyttävä lukukokemus oli Jenni Haukion runokokoelma Sinä kuulet sen soiton (Savukeidas 2009). Halusin tutustua jo pelkästään Kirjamessujakin varten ohjelmapäällikön tuotantoon, ja kirjastosta mukaani tarttui taannoin tämä kokoelma. Entä, jos en pidäkään näistä runoista, mietin. Tapasin Jenni Haukion some-äänenkannattajien infotilaisuudessa Turun messukeskuksessa viime perjantaina ja tykästyin häneen ihmisenä kovasti. Voisivatko runot kuitenkin olla jotain aivan muuta kuin hänen persoonansa? Tässä tapauksessa hyvällä tavalla eivät. Suorastaan ahmin tämän pikkukirjasen. Ihanaa kieltä. Kauniita maisemia, syreeniaitojen takana tunteita, jotka samalla leikkivät ilta-auringon kanssa ja tahtoisivat karata lokkien virrassa. Porilaisuus huokuu riveistä, mutta niin myös yleismaailmallinen elämisen viisaus. Elävä luonto kohtaa kivikaupungin rauniot. Runoissa maistuvat merien ikiaikainen suola, lapsuuden oluttehtaan seinärappaukset ja pajupillit. Tässä esimerkki, josta erityisesti pidän:

 

Iltapäivän pikainen melodraama

Sinä seisot valkoisen kivitalon parvekkeella ja poltat savuketta –

Kolme päivää sitten tulit sahalaitana kuolleeseen uneeni

aironiskuna hajotit lumpeenkukkien nuotan,

arkeni takovan rytmin

paljain käsin revin kaarnan koivujen elävältä iholta

kutsusi valon toukokuuhun, avasin

omenapuiden valkeat soittorasiat.

Nyt laskeutuu harteilleni

paenneen routayön hämärä,

porttikongeissa ilakoivat irti päästetyt tuulikellot

sinun äänesi kuuluttaa asemalta lähtevät vuorot,

ei mainitse nimeäni

                    toivottaa hyvää matkaa.

 

Olen kirjallisuusahne – pelkät pilkahdukset eivät välttämättä minulle riitä. Siksi luen pääasiassa romaaneja, joissa on tarinan koko kaari. Joissa avataan ovia vierestäkin, kuullaan ohikulkijoidenkin aatteet. Mutta onneksi tartuin näihin kahteen.

Vesi kultaisena välkkyy

Kuva: kirja.fi
Kuva: kirja.fi

Vene lipuu meren kullassa, matkalla pelastamaan kaukaisia rakkaita.

Huhutaan, että oli kerran merenneito, jonka tyttärestä tuli merten ja metsien tietäjä, näkijä ylivertainen.

Huhuilla on siivet, jotka kantavat sotien rintamille ja sieltä takaisin, tuovat kotiin kadotettuja sotamiessieluja ja laiduntavat heidän lausumattomien toiveidensa virrassa.

Hiiva kohoaa yhdistämään naiseuden ja mieheyden, kipuna kiivaana ei tunnu se vaan ilona.

Ja kaikessa tässä, kaiken keskellä antajana ja ottajana, vanha nainen kyyneleistä punottua iloa silmissään, matkalla ei-minnekään, odotuksessa. Tietäen, että pian tapahtuu taas jotain, joka tekee hänen korkean ikänsä merkitykselliseksi.

Marvellous Ways, Sarah Winmanin luoma naispuolinen Väinämöinen, viisas ja maailmaasyleilevä vanhus veti minut tarinaansa välittömästi. Ensi lehdiltä saakka tiesin, että tämä kirja on sellainen, jota en voi laskea käsistäni. Niin kävikin. Jotenkin sen vain tietää, eikö totta. Minun kohdallani ainekset ovat runollisen kauniit, tyylikkäät kielikuvat, joita ei kuitenkaan viljellä joka virkkeessä. Toivonkipinä murheenkin keskellä, näyttämässä tietä tuleviin siltoihin. Kiinnostavat henkilöt, ei täytehahmoja, joiden merkitystä ei selitetä. Luontokuvaukset, joiden ansiosta tuntee hiekan varpaidensa välissä, pikkukalojen näykkäisyt, näkee auringonkultaaman seesteisen meren ja kuulee metsän puiden narinan tuulessa. Elämä on täynnä pieniä leikitteleviä onnenkantamoisia ja enteitä, pikkuisen maagisia palasia arjessa. Niitä tämä kirja tarjoilee.

Kukapa ei haluaisi hetken verran uskoa merenneitoihin, juhannustaikoihin, ennustajamummojen taskunpohjatietoon. Merenneidon vuosi (A Year of Marvellous Ways, Tammi 2016) on tähän mennessä paras tänä vuonna lukemani kirja. Viisi tähteä ja arvokas paikka Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat -romaanin vierellä Aarrekirjaston korkeimmalla hyllyllä.

Lumikuningattaren virhe

Kuva: Bazar
Kuva: Bazar

Tyttö seisoi suorana, katse taas terävänä.

Ei, hän sanoi.

En minä voi jättää sinua tänne metsään. Tämä paikka ei sovi lapselle.

Tämä on minun kotini, tyttö sanoi.

Hän seisoi pää pystyssä. Vuorten tuuli puhalsi kuusten läpi ja tuiversi hänen vaaleita hiuksiaan. 

Tämä oli hänen kotinsa. Jack uskoi sen.

 

 

Kunnon talvessa on sitä jotain. Säihkyvyyttä ja maagisuutta, hohtavan lumipeitteen tuoksua, tuulen tuomaa kylmyyttä, joka saa sipsuttamaan ja liukastelemaan takaisin sisälle lämpöön. Mutta vain lumen lapsi voi kokea vuorituulet varsinaisena nautintona, johon kietoutua koko elämäkseen. Alaskalaisen Eowyn Iveyn Lumilapsi (Bazar 2013) johdattaa aikuiset satuun, josta tulee hetkeksi lapsettoman ja surumielisen pariskunnan arkipäivää. Eräänä tavanomaisena iltana toisistaan vieraantuneet Mabel ja Jack ajautuvat hetkellisen hassuttelunsa tuloksena kokoamaan paksusta lumesta hahmon, lumitytön, joka on seuraavana päivänä sulanut. Kohta pihalla ja metsässä kirmaa nopea ja nokkela tyttö, joka suostuu toisinaan astumaan keski-ikäisen pariskunnan maailmaan, tuvan lämpöön. Lumikiteitä poskillaan.

Iveyn luoma maailma on täynnä Alaskan olosuhteiden armottomuutta ja kauneutta. Luonnon ja sen tahtiin elämisen kuvaus on kirjan parasta antia. Mutta kiehtovia ovat myös henkilöt: Pariskunta suruineen ja iloineen, naapurin räväkkä emäntä ja etenkin lumoava Faina, metsänolento. Välillä kuin kuka tahansa lapsi, mutta hetkessä talvinen versio metsäneläinten kanssa kilpaa juoksevasta Pocahontasista. Lumilapsen tarinan taustalla on vanha venäläinen kansansatu, jonka aineksia Ivey on käyttänyt luovasti hyväkseen. Tämä tarina kun ei ole pelkkä traagisia sävyjä pursuava lastenkertomus. Entisaikojen sadut toki olivat opettavaisempia, moraalisääntöjä sukupolvelta toiselle kuljettavia ja usein raakojakin kuvauksia taruolennoiksi puetuista julmuilijoista sekä virheellisyytensä ja inhimillisyytensä vuoksi kärsivistä ihmisistä. Nyt käsillä oleva Lumilapsi on vailla pahuutta. Sen henkilöt ovat hyvää tahtovia, mutta usein kaipauksensa ja toiveidensa vankeja. Tyttö opettaa hyvänpäivänvanhemmilleen luopumisen antaman vapauden merkityksen. Mutta rakkaus on kaikessa armossaan kahlitseva eivätkä tunteessa hallitsevat vastakkaiset voimat säästä luonnonlapsiakaan. Elämä on yksi ketunhännänvilahdus vain.

Suosittelen kaikille talven, viipyilevyyden, luonnon ja satujen ystäville.

Yöttömän yön vaeltajat

Kuva: Minerva
Kuva: Minerva

Kaikki on täynnä merkkejä.

Yö tulee mukanaan yöntummat ajatukset. Tyynyliinan kuvioissa menneiden aikojen aarrekartat. Katossa kirmaavat lampaat eivät pääse aidan yli. Nukahtavat ruohomättäälle ennen kuin unta yrittävä epätietoinen. Kun ei tiedä, niin ei voi muistaa. Ei myöskään unohtaa.

Katharina Hagenan Yö ei unohda (Minerva 2014) on melkein kolmesataa sivua yötä, joka ei tarjoa unen tuomaa suojaa. Pääkertoja Ellen kuljettaa öisissä ajatuksissaan tarinaa eteenpäin, entisiin päiviin, ja öihin, joissa hän nukkui. Nyt hän aistii tyttärensä unta ja omaa valvettaan. Kerran oli nuoruus, järvi ja härkäsammakonkutu, suloinen kesäuni. Nyt hämähäkit punovat seittejään ympäri ämpäri. Ämpärissä kutulapset murskautuvat hajalle. Nyt uni on toisille viimeistä. Kuoro laulaa suruvirsiä, joiden sävelissä kuuluvat riitasoinnut, potentiaaliset rakkaudet, hiljaisuus ja tuntematon kosto.

Mies, joka kommunikoi vain laulaen. Historiasta kiinnostunut metsäkaheli. Pedantti isä, istutetut kukat suorissa riveissä. Päänsä tatuoinut taiteilijatytär. Unimaailmaan siirtynyt äiti. Nainen, jonka laulu on myrkkyä viattomille. Ja kerran mies, joka oli liian vapaa isäksi. Ellenin unettomuuden kautta seurataan puolen tusinan tarinoita. Hän etsii ratkaisua, ulospääsyä levottomista yön tunneista, mutta ruususenunikaan ei vapauta ilman prinssin suudelmaa. Ja prinssi on aikoja sitten takertunut itse kietomaansa verkkoon. Toisten maailmojen prinssit eivät pääse läpi orjantappuroista.

Yö ei unohda ottaa lukijan haltuunsa viivytellen, kevyesti maanitellen. Lopulta on sisällä yöajatuksissa. Mysteeri odottaa ratkaisuaan. Kirja on kuin runollinen trilleri. Aikatasoilla liikutaan vaivattomasti, samoin henkilöstä toiseen. Myötätuntoa riittää monelle hahmolle.

Niitä on kaikkialla. Hanhien V:n muotoisessa aurassa, tiettyjen pilvien pitkissä kohokuvioisissa riveissä, paljaiden puiden oksanhangoissa, puunkuoren kuvioissa, meteorologisia mittauksia varten pystytetyn punavalkoisen maston välkkyvissä valoissa, järven aaltomaisessa hiekassa, asfaltin rei’issä, ratapenkereen kivien jäkäläkirjoituksessa ja jäätyneiden tuulilasien neulanohuissa valkoisissa hieroglyfeissä. Hän kumartuu jokaisen lappusen kohdalla. Hän säilyttää kaikki merkit (…).