Yöttömän yön vaeltajat

Kuva: Minerva
Kuva: Minerva

Kaikki on täynnä merkkejä.

Yö tulee mukanaan yöntummat ajatukset. Tyynyliinan kuvioissa menneiden aikojen aarrekartat. Katossa kirmaavat lampaat eivät pääse aidan yli. Nukahtavat ruohomättäälle ennen kuin unta yrittävä epätietoinen. Kun ei tiedä, niin ei voi muistaa. Ei myöskään unohtaa.

Katharina Hagenan Yö ei unohda (Minerva 2014) on melkein kolmesataa sivua yötä, joka ei tarjoa unen tuomaa suojaa. Pääkertoja Ellen kuljettaa öisissä ajatuksissaan tarinaa eteenpäin, entisiin päiviin, ja öihin, joissa hän nukkui. Nyt hän aistii tyttärensä unta ja omaa valvettaan. Kerran oli nuoruus, järvi ja härkäsammakonkutu, suloinen kesäuni. Nyt hämähäkit punovat seittejään ympäri ämpäri. Ämpärissä kutulapset murskautuvat hajalle. Nyt uni on toisille viimeistä. Kuoro laulaa suruvirsiä, joiden sävelissä kuuluvat riitasoinnut, potentiaaliset rakkaudet, hiljaisuus ja tuntematon kosto.

Mies, joka kommunikoi vain laulaen. Historiasta kiinnostunut metsäkaheli. Pedantti isä, istutetut kukat suorissa riveissä. Päänsä tatuoinut taiteilijatytär. Unimaailmaan siirtynyt äiti. Nainen, jonka laulu on myrkkyä viattomille. Ja kerran mies, joka oli liian vapaa isäksi. Ellenin unettomuuden kautta seurataan puolen tusinan tarinoita. Hän etsii ratkaisua, ulospääsyä levottomista yön tunneista, mutta ruususenunikaan ei vapauta ilman prinssin suudelmaa. Ja prinssi on aikoja sitten takertunut itse kietomaansa verkkoon. Toisten maailmojen prinssit eivät pääse läpi orjantappuroista.

Yö ei unohda ottaa lukijan haltuunsa viivytellen, kevyesti maanitellen. Lopulta on sisällä yöajatuksissa. Mysteeri odottaa ratkaisuaan. Kirja on kuin runollinen trilleri. Aikatasoilla liikutaan vaivattomasti, samoin henkilöstä toiseen. Myötätuntoa riittää monelle hahmolle.

Niitä on kaikkialla. Hanhien V:n muotoisessa aurassa, tiettyjen pilvien pitkissä kohokuvioisissa riveissä, paljaiden puiden oksanhangoissa, puunkuoren kuvioissa, meteorologisia mittauksia varten pystytetyn punavalkoisen maston välkkyvissä valoissa, järven aaltomaisessa hiekassa, asfaltin rei’issä, ratapenkereen kivien jäkäläkirjoituksessa ja jäätyneiden tuulilasien neulanohuissa valkoisissa hieroglyfeissä. Hän kumartuu jokaisen lappusen kohdalla. Hän säilyttää kaikki merkit (…).

 

Elämää aistien

Kuva: WSOY
Kuva: WSOY

Syksy on saapunut. Aamuisessa maisemassa tuoksuu kirpeä viileys. Kesä on pukeutunut liehuvahelmaiseen mekkoon. Helmat nousevat syystuulen kosketuksesta korkeuksiin, jossa linnut vasta yrittävät muodostaa auraa. Haparoiden. Kuten mekin vastaanotamme syksyn. Emme luopuisi kesästä. Mutta syksy jos mikä on kaikin aistein koettavissa.

On ihmisiä, jotka aistivat voimakkaammin kuin muut. Jotka käsittelevät kokemustaan maailmasta jonkin tietyn elementin kautta, sen voimasta. Tällaisia ihmisiä ovat Kukkien kieli -teoksen (WSOY 2012) Victoria ja Lumen taju -teoksen (Tammi 1993) Smilla-neiti. Toinen heistä elää kesästä, toinen talvesta. Mutta molemmille kokemus elämästä on kosketuksissa luontoon.

Peter Høegin Lumen taju on jännityskertomus, jonka päähenkilö on Smilla Jaspersen, grönlantilainen, joka on heitetty sopeutumaan kööpenhaminalaiseen naapurustoon. Kun hänen hyvä ystävänsä, 6-vuotias Jesajas, yllättäen kuolee, Smilla vaistoaa katon lumijäljissä vaietun rikoksen. Lumen taju johdattaa hänet vyyhtiin, joka on jäisempi kuin hän olisi koskaan osannut kuvitella. Eikä lumentajuinen ihminen koe asioita niinkuin muut. Hänen aikaansa, olemistaan, ei voida kuvata tieteellisin termein. Herätyskello lyö aikaa, joka on jäätä aistivalle tarpeeton ja vieras.

Siellä missä eletään roudasta ja jäästä, lumelle ja kohmeelle on monia sanoja. Suomessa puhumme esimerkiksi huurtesta, härmästä, roudasta, suojalumesta, puuterilumesta, sohjosta. Kuurankukat piirtyvät ikkunoihin. Tiedämme milloin kannattaa herättää viime talven lumiukko henkiin. Tiedämme koska jään päällä oleva lumipeite on petollinen. Mitä näillä tiedoilla tekevät eteläiset kansat, jotka vaeltavat kukkaniityillä?

Vanessa Diffenbaugh on kirjoittanut tarinan nuoresta kasvatuslaitosten kasvatista Victoriasta, joka ymmärtää kukkia paremmin kuin ihmisiä. Victoria ei ole oppinut luottamaan edes itseensä, mutta kukkiin hän luottaa. Niiden lohtuun, rauhoittavaan voimaan ja viesteihin, joita vain kukkien kieltä taitavat ymmärtävät. Hänen yksinäinen mielensä on täynnä epäluottamuksen laventelia ja hylkäämisen akileijaa. Kun hän kohtaa kukkaistorilla ihmisen kaukaa menneisyydestä, alkavat aran toivon syklaamit hitaasti kasvattaa juuriaan hänen suojamuurinsa aukoista.

Nämä kaksi tarinaa ovat kuin yö ja päivä. Toisessa on keskiössä rikos, jota selvitettäessä mennään syvälle laivanrakentamisen ja tutkimusryhmien varustamisen tekniseen sanastoon. Toisessa taas nuori, epävarma tyttö etsii itseään ja rakkautta, jota hän ei usko ansaitsevansa. Kuitenkin tarinoissa näkyy sama nöyryys luonnon edessä. Usko siihen, että tuoksu, kosketus tai salattu tieto voi olla enemmän kuin näkyvä, kiireinen maailma. Kukat ovat kesän aavistus, lumi ja jää talven ehdottomuutta. Molemmat tarjoavat mahdollisuuden moniaistiseen ymmärrykseen.

Mikä on sinun lempikukkasi? Tiedätkö sen merkityksen?

Lapsuuteni kirjat: Bim mustakorva

Kuva: Kirjasampo
Kuva: Kirjasampo

Näin ystävyys ja uskollisuus muuttuivat onneksi, sillä kumpikin ymmärsi toisiaan eikä kumpikaan vaatinut toiselta enemmän kuin tämä saattoi antaa. Siinä on ystävyyden perusta, sen ydin.

Miten paljon tunnetta voikaan sisältyä muistoon.

Kun olin lapsi, äitini luki minulle paljon. Kävimme yhdessä kirjastossa lainaamassa pienen tytön sylillisen verran lukemista. Aamukahvipöydässä istuin ”lukemassa” kuvakirjoja, kun vanhempani lukivat lehteä. Yksi varhaisista kirjamuistoistani ei kuitenkaan ole lastenkirja vaan osittain raadollinenkin tarina koiran ja isännän ystävyydestä.

Lue lisää

Oppii luodolla kielen

Kuva: Teos
Kuva: Teos

Luen usein kirjoja, jotka tempaavat mukaansa järisyttävien tapahtumien, tragedioiden tai selkeästi kiihtyvän juonen avulla. Miellyttävät tai koskettavat maisemakuvaukset ja arkipäiväiset havainnot ovat lukukokemuksen nautintoa lisäävää taustahelinää. Joskus käy kuitenkin niin, että dramaattiset tapahtumat ja juonenkäänteet ovatkin sitä taustaa, ja kirjasta jää mieleen nimenomaan miellyttävä kuvailu.

Vuoden 2012 Finlandia-palkinnon voittanut Ulla-Lena Lundbergin Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012) kertoo pienen saaristoseurakunnan sotienjälkeisestä elämästä. Alussa koko seurakunta odottaa jännittyneenä saarelle muuttavaa nuorta pappia sekä tämän vaimoa ja pientä tytärtä. Itäiseen ja läntiseen osaan jakautunut väestö kerääntyy ennen kokemattomalla tavalla lämminhenkisen ja lähelle seurakuntalaisia tulevan papin ympärille. Kirkkoherraksi opiskeleva Petter rakastuu luotoon ja sen ihmisiin ensi kohtaamisella, mutta ajan jakaminen kasvavan perheen, seurakunnan toiveiden ja opintojen välillä tuo haasteita onnelliseen arkeen. Papinrouva Mona on tarmokas ja pystyväinen ihminen, joka pyörittää arkea ja kasvattaa lapsia rakkaudella ja kurilla. Yhdessä pappispariskunta tekee kodistaan pappilasta paikan, johon seurakuntalaisten ja sukulaisten on helppo tulla. Ja niin vallitsee Suomessa ja luodolla rauha.

Lue lisää

Kun myrsky on mennyt mailleen

Kuva: Tammi
Kuva: Tammi

Varoitus: Kirjoituksen taustalla on suuri tunnelataus.

Seistä yksin meren rannalla, synkkänä myöhäiskesän tai alkusyksyn iltana. Meri ulvoo ja tuuli heiluttaa puita, rantakaisloja. Riepottelee takkuisia hiuksia. Ilma maistuu suolaiselta ja autiolta. Kesä antaa kylmän suudelman iholle. Hyvästiksi.

Birk kuuli hengityksensä hiljaiset mainingit ja mietti Vigdistä, seisomassa rannalla, ensimmäistä kertaa, hiukset hapsuilla, ja Kjarri siinä vierellä. Katse Kjarrin silmissä, hän oli nähnyt sen jo silloin, ja jos Kjarri olisi malttanut katsoa veljeensä, hänkin olisi nähnyt, jo silloin.

Lue lisää

Elvyttävän kirkas jää

Kuva: Gummerus.
Kuva: Gummerus.

Bernadette Fox asuu tyttärensä Been ja miehensä Elgien kanssa Seattlessa. Hän eristäytyy aurinkolasiensa taa, kotinsa katon vuotokohtiin aseteltujen vedenkeräysastioiden väleihin ja turvapaikkaansa pihan asuntovaunuun. 15-vuotiaan Been äitinä hänen tulisi osallistua tiiviin kouluyhteisön elämään ja tapahtumiin, mutta hän ei sitä tee. Tästä syystä yhteisö, ja etenkin naapurin seattlelainen hienostorouva Audrey Griffin hännystelijöineen, on leimannut Bernadetten epäsosiaaliseksi ärsykkeeksi. Aikoinaan urallaan menestyneen ja viehättävän Bernadetten nykyelämä on pääasiassa ihmisten pakoilua ja Seattlen liikennekäyttäytymisen fanaattista arvostelua. Suureksi koetinkiveksi osoittautuu tyttären toive matkustaa vanhempiensa kanssa lomalle Etelämantereelle. Ikävien sekaannusten ja sattumusten keskellä, juuri matkan kynnyksellä, Bernadette katoaa. Muiden hylkimää äitiään ihaileva lahjakas Bee ottaa tehtäväkseen selvittää tämän olinpaikka erilaisten tallennettujen viestien ja oman sinnikkyytensä avulla.

Entisen tv-käsikirjoittajan Maria Semplen Missä olet, Bernadette? (Gummerus, 2012) on taka- ja sisäkannen arvioiden mukaan pääasiassa sarkastisen kepeää luettavaa. Kirjan keskiössä tosiaan ovat hulvattomat sattumukset sekä ihmisten koomisuudessaan viehättävät oikut ja neuroosit. Pienen yhteisön kuvaus tuntuu kyseisenkaltaisesta ympäristöstä kotoisin olevasta bloggaajasta tutulta. Lähes jokainen yhteisön jäsen tietää muiden asiat, usein paremmin kuin omansa, ja etenkin haluaa puuttua niihin sekä hyvässä että pahassa. Erilaisuus asetetaan helposti kyseenalaiseksi, eivätkä kaikki (epäsosiaaliset) kukkaset saa rauhassa kukkia. Toisaalta suosituimmuusjärjestys saattaa muuttua radikaalin nopeasti ja entisistä vihollisista voi tulla ystäviä, pelastajia.

Pääosin kevyeen sähköpostimuotoon kirjoitettu teos on helppolukuinen, ja tosiaan, monin paikoin hersyvän hauska. Semple on kuitenkin onnistunut rakentamaan teoksensa hienon kaksitasoiseksi. Bernadette on samaan aikaan bridgetjonesmaisen höperö sekä inspiroivan syvällinen ja kekseliäs hahmo. Hänen tarinansa ei ole vain joukko outoja sattumuksia vaan myös kertomus syvistä tunteista ja elämänhallintaongelmista. Todellisuudessa Bernadette on kadonnut henkisesti ja sosiaalisesti jo ennen fyysistä katoamistaan. Suurten unelmien ja visioiden romahdettua ihmisestä kuin ihmisestä tulee helposti Bernadette. Joskus tarvitaan pysäyttävä kokemus, esimerkiksi mykistyminen maailman monimuotoisuuden tai luonnon ihmeiden äärellä, jotta ihminen todella palaa takaisin elämään.

Lue lisää