Itämaasta Asfalttienkeleihin – kirjasta näytelmäksi

img_20160918_170342118_hdrOn kulunut yli vuosi siitä, kun luin Johanna Holmströmin Itämaan, tarinan Leilasta ja Samirasta, siskoksista, jotka ovat täysin suomalaisia, mutta kohtaavat silti arjessaan rasismia. Muistan kirjan käsitelleen laajastikin nimittelyä ja eriarvoisuutta, pohjoisafrikkalaisen isän ja suomenruotsalaisen, muslimiksi kääntyneen ja tiukan uskonnollisen äidin, kansan enemmistöä tummempiin tyttäriin kohdistuvaa epäluuloa. Mutta oli kirjassa paljon muitakin teemoja, sisaruutta, rakkautta, perheongelmia, myötätuntoa, ystävyyttä, nuoruuden kuumottavaa hehkua.

Viikko sitten kävin äitini kanssa katsomassa hienon Lainsuojattomat-teatterifestivaalin viimeisen näytöksen, joka oli näytelmäksi mukaeltu versio Itämaasta. Nimi oli dramatisoitaessa muuttunut Asfalttienkeleiksi. Esitys oli sipoolaisen teatteri Lilla Villanin kolmen näyttelijän eläväinen, rytmikäs ja nerokas show. Laajemmin tätä on kuulemma esitetty ruotsiksi, mutta teatterifestivaalilla näimme suomalaisen käännöksen. Olen toki useinkin ollut teatteriesityksistä varsin vaikuttunut, mutta tässä oli kyllä sitä jotain. Nämä kolme upeaa näyttelijää, Kaisa El Ramly, Anna Kuusamo ja Antti Haataja, tekivät yhteensä 18 roolia. Vaatteet lentelivät lavan sivustoilla, miehestä tuli hetkessä nainen, syvän uskonnollisesta äidistä pissis-Linda. Mutta ei haitannut sitten yhtään! Tässä esityksessä toimi kaikki – valaistus, äänimaailma (mm. Katy Perrya ja Hakimia), roolitukset sekä minimalistinen rekvisiitta. Tilaan astuessani mietin, mitähän kaikkea siinä kirjassa tapahtuikaan. Näyttelijät herättivät lukumuistoni eloon, mutta tekivät mielikuvista samalla täydempiä. Kirja ei ollut supersuosikkini, vaikkakin kelpo luettavaa. Mutta tästä esityksestä pidin oikein todella. Dramatisointityön oli tehnyt Salla Leino, ja käsiohjelman esipuheessa hän mainitsee Holmströmin toivoneen, että Leila ja Samira eivät näyttäytyisi uhreina. Rasismi oli dramatisoinnissa alkuun vahvasti mukana, mutta pohdintojen ja nuorilta kerätyn palautteen jälkeen Leino muutti käsikirjoitusta. Hyvä niin. Nyt korostuivat kirjankin parhaat puolet – itseään etsivän Leilan kasvutarina ja Samiran kaipaamat vapaudet, kuten Leinokin kirjoituksessaan toteaa.

Onko joku muu nähnyt tämän? Entä tiedättekö mitä ovat todelliset asfalttienkelit (joita kirjassa saatikka näyttämöllä ei varsinaisesti tavattu)?

Nimikö miehen pahentaa?

Kuva: Tammi
Kuva: Tammi

Nimellä on ihmiselle suuri merkitys. Sen myötä synnymme persooniksi, Emilioiksi ja Kimmoiksi ja Satu-Unelmoiksi. Keskustelin hiljattain ystävieni kanssa siitä, kuinka vahvasti oma identiteetti kietoutuu nimeen. Harva vaihtaa nimeä, mutta on niitäkin, jotka kokevat olevansa jotain muuta kuin mitä vanhemmat ovat pitäneet parhaana,

Jhumpa Lahirin esikoisromaani Kaima (Tammi 2005) on perhetarina, jossa keskeisellä sijalla on nimi. Gangulien esikoislapsi saa nimensä käytännön pakosta. Hänen vanhempansa, bengalilaiset Ashima ja Ashoke, saavat poikalapsensa Bostonissa 1960-luvulla. Pojan syntyessä he odottavat nimipäätöstä sukunsa arvostetulta isoäidiltä, mutta kirje ei koskaan saavu perille. Syntymätiedoissa on kuitenkin oltava nimi. Gogol saa vasta aikuisena tietää, miksi häntä kutsutaan tällä oudolla nimellä, joka ei viittaa bengalilaisuuteen sen paremmin kuin yhdysvaltalaisuuteenkaan. Isä Ashoken nuoruudessa kokema täpärä pelastuminen, ja lapsuudesta asti erästä venäläistä kirjailijaa kohtaan tuntema kunnioitus, määrittävät Gogol-pojan vuosia kestävän identiteettitaistelun.

Lue lisää

Näytä mulle missä sul on rusketusraidat

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Jokaisella on joskus tarve suojautua. Elämältä, toisilta ihmisiltä, itseltään. Se, joka pääsee kurkistamaan toisen ympärilleen kasaaman muurin halkeilevista rakosista sisään sieluun, saattaa nähdä aivan muuta kuin odotti. Mutta miten voi edes suojautua elämältä, kun se tulvii sisään vahingossa auki jääneistä tuuletusikkunoista, kadulla ohi kulkevan lämpimästä henkäyksestä ja lähibaarissa juodun kuohuvan poreista. Sellaisessa baarissa, jossa, totta puhuen, ei olisi syytä edes pistäytyä.

Johanna Holmströmin Itämaa (Otava 2013) on tarina suomalaisista siskoksista, Leilasta ja Samirasta. Heidän bussikuski-isänsä on Pohjois-Afrikasta kotoisin oleva muslimi, tosin varsin maallistunut, uskonnollinen taustahahmo, Äiti taas on suomenruotsalainen, islamiin kääntynyt (=palannut) ja uuteen uskontoonsa kiihkeästi suhtautuva päällepäsmäri. Suomessa syntyneet, elovena-tyttöjen ja suomifilmi-poikien kanssa kasvaneet, kiharatukkaiset ja tummahipiäise(mmä)t tyttäret ovat kotimaassaan toisen luokan kansalaisia. Ainaisesti välimaastossa, moninkertaisesti vieraita. He etsivät ulospääsyä henkiseen yksinäisyyteensä ja ulkopuolisuuteensa päätyen erilaisiin ratkaisuihin. Yläasteikäinen Leila kätkee erilaisuutensa hupun sisään ja tekeytyy näkymättömäksi raa’assa kouluyhteisössä, jossa ei ole yhteisöllisyydestä tietoakaan. Samira pakenee kotoa omaan asuntoon ja elämään, jonka salaisen olemassaolon läpäisee vain paras ystävä, konservatiivisia rajoitteitaan rikkova Jasmina, sekä Leila-sisko. Ja lopulta sieltä kielletystä lähibaarista mukaan tarttunut Piter, joka on (näennäisesti) skinijengin jäsen. Leimahtanut rakkaus johtaa lopulta traagisiin olosuhteisiin, jotka vaikuttavat eri tavalla, mutta yhtä lailla merkittävästi, kummankin sisaren elämään.

Lue lisää

…Ja lentää se päivänkakkaralla

Kuva: Gummerus
Kuva: Gummerus

Olethan sinä hyvä tyttärelleni, sen hän olisi halunnut sanoa.

 Olethan sinä hyvä minun tytölleni?

Tapanilla on kaikki näennäisesti todella hienosti. Pitkä avioliitto Tiinan kanssa kukoistaa edelleen. Liitosta syntyneet kaksi tytärtä asuvat vielä kotona. Parikymppinen Ronja koittaa parantaa maailmaa symbioottisesti, Tapanin mielestä hieman eriskummallisten, mutta varsin harmittomien ystäviensä kanssa. Kuopus Roosa käy lukiota ja häilyy lapsuuden ja aikuisuuden rajalla. Tapanilla on myös uusi tulevaisuutta syleilevä työ muoviyrityksen johtoportaassa.

Todellisuudessa Tapanin mieltä askarruttavat pakahduttavan ahdistavat ajatukset. Hänen tajuntansa täyttyy kaipuusta ja epäilystä. Milloin hän viimeksi näki nuorimmaisensa todelliset tunteet? Milloin viimeksi hän oli lapsilleen se henkilö, jonka puoleen käännyttiin, kun sattui? Roosan herkkä ikä ja tuore suhde epämääräisesti käyttäytyvän turkkilaistaustaisen abiturientin Micon kanssa saavat Tapanin hermostuneeksi. Entä onko entinen koulukaveri Oscar palkannut Tapanin firmaansa silkkaa ystävällisyyttään, vanhojen siteiden vuoksi? Miksi Tiina-vaimo pukeutuu Tapanin uuden työpaikan kunniaksi järjestämiin juhliin huolitellun hurmaavasti? Perheidylli, jota Tapani ei kenties koskaan varsinaisesti tavoitellut, mutta joka koitui hänen ilahduttavaksi osakseen maailmassa, huojuu liitoksissaan. Millaisia totuuksia kätkevät sisäänsä hänen naistensa meikatut silmät, hehkuessaan tukahdutettua naurua, räpytellessään poskille kiellettyjä kyyneleitä?

Lue lisää

72 tapaa nähdä maailma

Kuva: Atena
Kuva: Atena

Räjähdys.

Jukka Laajarinteen 72 (Atena, 2013) kertoo marokkolaissyntyisestä Mouradista, joka muuttaa perheensä kanssa Suomeen. Uudet ystävät korvaavat Marokkoon jääneen poikajoukon. Sisko Jamila löytää uuden harrastuksen. Mourad löytää itsensä baareista ja ajatuksensa naisista. Juurettomuus ei helposti kasva juuriksi, jotka kietoutuisivat uuden ympäristön käytäntöjen ja mentaliteettien ympärille. Sydän etsii kiintymystä ja rakkautta, ihmissuhteita korvaamaan tuttuuden ja yhteisen kokemuspohjan puutetta.

Jos ei olisi rakkautta, ei olisi rakkaudettomuuttakaan. Ja jos ei toivoisi kuuluvansa joukkoon, ei olisi ulkopuolinen.

Miten pieni siirtymä irrallisuudentunteesta on fanaattisuuteen. Miten pieni loikkaus hiljaisesta paheksunnasta syvään paatokseen. Mutta yhtä pieni askel vaaditaan oikeaan valintaan, universaaliin hyvyyteen.

Lue lisää