Heinissä kahahtaa hiljaisuus

9789510403839_frontcover_final_small
Kuva: WSOY

Jokaisessa suvussa on jonkinlainen matriarkka tai patriarkka, jonka sana, jopa henki, hallitsee hänen eläessään – ja kuoltuaankin. On kostoa hautovia veljenpoikia, joka viikko uuteen mieheen haksahtavia sisarentyttäriä, jurottavia serkkuja, jotka istuvat kiusallisen hiljaa sukujuhlissa. Miehiä, jotka ovat käyneet lähteäkseen kohta ja jättääkseen tyhjyyttä. Naisia, joiden jäinen olemus vainoaa lapsia öisin. Ja toki on myös lämminkätisiä täti-ihmisiä, hyväntahtoisuus perässään lepattaen. Jokaisella ehkä monta erilaista roolia – sukurooli, työrooli, ystäväsuhdekahvittelurooli, lakananheiluttelurooli, kokkikurssiharrastusryhmärooli. Sitten on jonkinlainen sukutalo, perintötila tai ehkä jopa kartano, jossa joku asuu, yksi haluaisi asua (teoriassa, jos ei olisi kiinni kaupunkilatte-elämässään), toinen havittelee osinkoa mahdollisista myyntirahoista, kolmas on sitä mieltä, että koko myyntipotin pitäisi kuulua hänelle. Kesäjuhlissa kaikki nämä kohtaavat ja hymyilevät herttaisesti, kyräilevät sitten salaa tyhjentämättömän huusin takaa.

Tällaista juuri on niskavuorimainen maisema Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön (WSOY, 2014) -romaanissa. Lujankarhea Asta-täti asuu ja vartioi Niityn metsätilaa. Häneen on jättänyt jälkensä äidittömyys ja hänen nykyisyyttään häiritsevät piipahtelevat sukulaistytöt lapsineen sekä oman pojan tuore heila. Menneisyydessä Elsin sielu on synnytyksenjälkeisen turtuneisuuden musta. Tulevaisuudessa Jukka haluaisi hankkia tyttärelleen suurempia elämyksiä, tai todellisuudessa itselleen heijastuksia tyttären ilosta. Kirjallisuuspiiriä vetävä Teresa elää suhteessa odottaen jo seuraavaa, parempaa, tilalle. Sisarukset Riikka ja Hanna ymmärtävät toisiaan ehkä koko ajan vähemmän. Onnenhetket ovat jonnekin kadonneet, mutta niiden muisto tekee haikeudesta kaksinkertaisen.

Luin hiljattain, että Suomessa ei kirjoiteta tavallisista, onnellisista perheistä. Eikö sellaisia sitten ole? Tätä tosiaan tulee miettineeksi, kun lukee suomalaisia romaaneja. Historiallisissa romaaneissa eletään sotaa, kaihotaan kotirintamalla, kuollaan taisteluissa, urhoollisesti, mutta kuitenkin vähän kituen. Nykypäivää kuvaavissa romaaneissa on kaiken runnovia sukusalaisuuksia, kaunaa, eroja, kaunaisia eroja, kaihoa eroamiseen, väkivaltaa, mielenterveysongelmia ja surua. Jokaisesta suvusta löytynee vähintäänkin yhtä näistä, mutta entä ilo? Entä lempeät pannukakuntuoksuiset sunnuntait, entä kesäyöt paljain varpain? Sellaiset yöt, joiden seurauksena ei synny ei-toivottuja lapsia tai hirttosilmukoita ulkorakennuksiin. Yöt, joista syntyy niittykukkaisia juhannusunia ja mansikkamuistoja lapsuudesta turvaamaan aikuisuuden haasteita, aikuisuudessa herttaisia kosintoja, vanhenemista rakkaan kanssa, sairauksien selättämistä ja naapurin koiran iloista hännänheilutusta sen oikaistessa pihan yli.

Silti myös minun (toki nyt hiukan väsyneeseen, mutta) unelmoivaan ja kauneutta näkevään, melko onnelliseen mieleeni vetoavat tällaiset traagiset sukutarinat, joissa jokainen eri kertojanäänellä kerrottu luku avaa kokonaisuutta hiukan lisää. Loppu ei tuo ratkaisua. Henkilöt jäävät hiukan tyhjänpäälle arpomaan kohtaloaan. Lukija jää miettimään, oppivatko he ollenkaan, saavatko muutettua kaunaista, salaisuuksia kantavaa elämäänsä toiseen suuntaan. Kieli ihastuttaa, synnytyksenjälkeisen masennuksen kuvaus vavahduttaa. Ihmisten raakuus ja ilkeyksiin kykenevyys jättää sydämeen ikävänkalvavan tunteen.

Mainokset

Asunnossa kaikuivat

lumilinna_netti
Kuva: Karisto

Kerrostalossa kuuluu kiljaisu. Päivällä siihen ei osaa reagoida – joku ehkä säikähtää jotakin olematonta. Tai kutiaa erityisherkästi. Kerrostalon rapusta kantautuvat askeleet, raskaat, kevyenkipittävät, hitaat, nopeat, jyrkät. Vaatteet kahisevat, ovi kolahtaa. Naapureistamme tiedämme nimet ovessa ja alakerran asuntotaulussa. Sanomme joskus hätäiset heit ovella, pidämme kenties ovea auki kauppakasseineen sisään pyrkivälle jossakin-kerroksessa-ilmeisesti-asuvalle naapurille.

Mutta mitä tiedämme oikeasti ihmisistä, jotka seinän takana elävät, keittävät kahvinsa, nukkuvat, tanssivat, murehtivat ja painavat mieleensä asioita, joita me emme tunne? Entä läheisemme, tunnemmeko heidät? Tiedämmekö millainen on heidän päivän ensiajatuksensa? Millaiset unelmansa? Mitkä asiat he ovat jättäneet raskaasti tai helpottuneina taakseen?

Voimme olla sisimmässämme dinosauruksia, ulospäin hiiriä, tai toisinpäin. Voimme kohota ulkoisin mittapuin korkealle, paukutella kultahenkseleitämme suurien saappaiden edessä, luovia läpi hankaluuksien yllättävän kevyesti. Mutta padot saattavat murtua yhdestä viestistä sopimattomalla hetkellä, sopivallakin hetkellä. Hetkellä. Onni on usein kulissi, aitona sen tahtovat monet kätkeä.

Löytynyttä onneaan Sami tahtoisi piilotella. Menneisyyden hän haluaisi taputella hiekkakakuksi yksinäiselle rannalle, jossa kukaan ei kävelisi. Töissä menee hyvin. Kotona on Veeran muodossa raikas tuulahdus läpitunkevaa onnea, josta Sami ei halua luopua. Niina Hakalahden Lumilinna (Karisto 2016) tuo kipeän onnen lähelle. Monisyisyys ja yksiselitteisyys kulkevat rinnan. Loppuratkaisu ei ollut kumpikaan kahdesta aavistelemastani, siitä erityiskiitos. Tämä ei ole yhtä kevyt kirja kuin alkuun näyttäisi, ja sehän on ainoastaan positiivinen asia.

Ja lopulta ovella on joku, jota et voi väistää.

Kiitos Karistolle tästä hienosta arvostelukappaleesta.

Kylmyys käy yli aikojen

Kuva: Karisto
Kuva: Karisto

Välillä kadulla kävellessä pohkeiden yli käy sattumalta viima. Se ikään kuin läpäisee vaatekerrokset, huolella valitut tai sattumalta sohvankulmalta päälle kiskotut sukkahousut. Joissa silmäpako jo hiukan vilahtaa. Samanlainen viileä tuuli käy joidenkin ihmisten silmissä, vilistää pupilleissa, jähmettää vastaantulijan, lähestyjän, tyystin. Miten lähestyä lämmöllä kylmyyttä? Miten etäännyttää kylmyys itsestä, kun se yrittää lävistää?

Frau, tarina naisesta, lumikuningattaresta, jonka kuoren läpi ei käy tuulikaan. Tuuliviireinä liikkuvat toimittajat, haastattelijat, urkkijat eivät läpäise hänen suojakuortaan. Sitten saapuu eräs, jonka oma historia pakottaa häntä tarttumaan tarinaan, jonka kaikki puolet tuntuvat jo käsitellyiltä, riepotelluiltakin. Mutta onko sittenkään niin?

Tekevätkö ulkomaailman vaatimukset, läheisten puskenta, kenestäkään viatonta tekojensa edessä? Kauhumaineisen ss-kenraalin leski on parrasvaloissa, joskin hiljaisella rannalla ja arkisessa keittiössään, Terhi Rannelan romaanissa Frau (Karisto 2016). Leski kannattelee tarinaa, jossa kertojanääniä saavat myös viattomat sivulliset, 1940-luvun piilottelevat, vastaan laittavat, viattomat ja pahaa aavistelevat prahalaiset. Nämä muut ovat menneen maailman pelinappuloita Fraun, Lina Heydrichin, ss-kenraali Reinhard Heydrichin lesken kostosta ja katkeruudesta luomalla taistelukentällä.

Kiinnostuin etenkin taustahahmoista, elin heidän kanssaan pelossa ja kyseenalaisessa sankaruudessa. Itse Frau jätti minut juuri sellaiseen kylmäkiskoiseen ihmetykseen kuin sopivaa onkin. Kirjailija Terhi Rannela kertoi Turun Kirjamessuilla, että natsipyövelin ja etenkin tämän pyövelinnaruja vedelleen vaimon inhimillistämisestä on sadellut myös kritiikkiä. Minulla ei kuitenkaan ole tarvetta kritisoida. Lina Heydrich näyttäytyy naisena, jonka suru on vuosien mittaan kasvanut vuoreksi, joka kokee omat menetyksensä muiden menetyksiä suuremmiksi. Joka ei ehkä koskaan ole ymmärtänyt ideologiansa tuomittavuutta. Hän on äiti, joka haluaa suojella lapsiaan ja miehensä muistoa, mutta ei katua sitä, että on tehnyt omat valintansa. Olisiko meistä jokainen kykenevä hirviömäisyyteen? Ainakin kostoihin lamaannuttavassa murheessa? Lina Heydrichin fiktiivisessä, mutta taustaltaan todessa hahmossa inhimillisyys näyttäytyy vain osassa, joka sillä meissä kaikissa on: ihmisyydessä itsessään.

Terhi Rannela on mukana Porin Teljän kirjallisuuspäivien keskustelussa Mennyt on mennyt, miksi siitä kirjoittaa? Tuoreesti vaikuttuneena hänen menneen käsittelystään (joka ehdottomasti on tämän bloggarin mielestä tärkeä kirjoittamisen kenttä), olen tietenkin menossa kuuntelemaan. Lauantaina 22.10. klo 10-11:30.

Kaksi kehuttua: Oneiron ja Huone

IMG_20160901_101807397_HDRSyksy humisee seinissä. Korvissa humisevat rytmikkäät tanssimusiikit. Hyllyllä kutsuvat kirjakasat, joille aurinko vielä heittää rohkaisevia säteitään. Viime aikoina olen vastannut kutsuun ihan kiitettävissä määrin. Ilahduin, kun äkkäsin Laura Lindstedtin Oneironin (Teos 2015) henkilökunnan suosittelemien kirjojen joukosta. En kyllä pidä tästä kirjasta, mutta pitäähän se lukea, ajattelin. Aika paksukin. Kuulemma kieleltään vähän roisi, muistelin. Ei sovi tällaiselle kauneuden ihailijalle (vaikka maailman nurjia silmukoita en pyrikään vähättelemään).

Oneiron kuitenkin yllätti minut, vaivihkaa. Nämä elämän ja kuoleman välitilassa, valkoisessa tyhjyydessä kulkevat ja kieppuvat naiset ottivat minut vaatteistaan rakentamaansa kotiin ja jakoivat elämäntarinansa. Jaksoin kiinnostua, hamusin jopa lisää. Tietää, kuinka ihmiset päätyvät loppuunsa. Millaisia hetkessä oikeaksi tuntemiaan valintoja he tekevät. Sellaisiakin, jotka johtavat henkilökohtaiseen tuhoon. Lohdullinen ystäväparvi, joka koostuu aivan erilaisista ihmisistä. Yhteinen kieli löytyy eleistä, sitten ymmärryksestä, joka kasvaa universaaliksi. Tarina kietoutuu myös erilaisiin kuolemakäsityksiin, jotka kumpuavat filosofiasta (tai oikeammin filosofioista) ja uskonnosta, elämänkatsomuksesta, kokemuksesta, itseensä uskomisesta ja uskomatta olemisesta.

Oneiron on lähes yhtä paljon tietokirja kuin romaani. Se avaa juutalaisuuden ja anoreksian yhteyksiä, mutta kertoo yhtä lailla siitä, kuinka tärkeä räväyttävä peruukki voi olla elämänsä jo menettäneelle. Ja naiseutta, sitä lähestytään kaikenlaisissa muodoissa. Olla nuori, vanha, kaunis, rujo, oppinut, köyhän kyläyhteisön nainen. Ja miten erilaisilla tavoilla naiseus, ihmisyys, näyttäytyy kuoleman edessä. ****

Toinen juuri luettu, Emma Donoghuen Huone (Tammi 2012), kosketti myös sydänjuuriani, mutta se taas ei yllättänyt ollenkaan. Tarina siepatusta äidistä ja hänen vankeudessa synnyttämästään pojasta on jo lähtökohtaisesti ahdistavan kiinnostava. Aihe itsessäänkään ei ole se tavanomaisin tai käsitellyin, mutta mielenkiintoisemmaksi yhä romaanin tekee se, että se on kirjoitettu Jack-pojan suulla. Yllättävää ei myöskään ole se, että filmiteollisuus on jo tarttunut menestysromaaniin. Siksi itsekin nappasin taannoin kirjakaupan alesta tämän näyttelijöin kuvitetun pokkariversion.

Pieni määrä neliöitä, rajattu määrä valoa, televisioystävät, sängynaluskäärme, juoksurata, keinutuoli ja kylpyamme. Kaikki, koko hänen tuntemansa todellisuus. Pienessä pojassa ripaus aikuisuutta, ripauksempi supermiestä, koko taikinallinen lapsenuskoa ja hämmästystä. Ulkopuolella mielikuvitusmaailma.

Jos ainoa tunnettu koti on painajainen, miten suhtautua tuntemattomaan, jota kaikki muut pitävät oikeana, normaalina, onnellisena paikkana? Hämmästyttävän tarkkanäköisesti kirjattuja uuteen paiskatuksi tulevan pikkupojan tunteita ja ajatuksia. Ahmimalla luettu romaani. ****

Tästä kirkkain mielin ja silmin kohti Porin Kirjojen yötä ja edessä häämöttäviä Turun Kirjamessuja (ohjelma on jo julki). Onnellista hiipivää syksyä rakkaat lukijat!

Lauantaina lounasaikaan

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Keskustelin hiljattain ystäväni kanssa siitä, että aikuisillakin olisi hyvä olla karkkipäivä. Tiedättehän, sen vuoksi, että aikuisiällä sitä antaa itselleen toisinaan liikaakin vapauksia. Suklaa sulaa suussa ja kesähelteen jäätelöpurot virtaavat.

Mutta joillekin lapsille karkkipäivä ei tule koskaan. Jotkut aikuiset taas karkittelevat elämällään, unohtavat annostella kaurapuuron lautasille kuten vanhempansa tekivät. Tällaisista teemoista kertoo Markus Nummen koskettava Karkkipäivä (Otava 2010), joka on ollut lukulistallani pitkään. Luettuani tekisi mieleni kysyä onko lasten saaminen joillekin enemmän kepponen kuin odotettu ja hartaasti vaalittu karkki. Nummi antaa lapselle äänen, mutta monet hänen aikuisistaankin ovat kuin lapsia. Todellisuuden noidat ovat kärkkäämpiä kuin mielikuvituksen. Möröt ja noidat ja pahansisuiset menninkäiset. Tornissa on pikkuprinsessa hädässä. Tukena toinen pieni. Vastassa maailma, sen pyörivät rattaat. Tarvitaan yksi, kaksi auttajaa, kädenojentajaa, lapseen uskojaa. Metsänneitoa ja supermiestä.

Mitä tekisit, jos sinun ovellesi tupsahtaisi pikkupelastaja, jolla on vakava tehtävä? Ottaisitko suojiisi vai jättäisitkö niihin aivan liian hitaasti pyöriviin rattaisiin? Prinsessojen kruunuista tipahtelee timantteja, jotka muuttuvat hiekaksi jo ennen kuin osuvat maahan. Karkkipäivä on herkästi kirjoitettu kuvaus yksin jätettyjen lasten maailman armottomuudesta, väkivallasta, aikuisten piittaamattomuudesta ja pahoinvoinnista, jolle kaikki ovat ilman apua alttiita.

Keväällä 2014 Karkkipäivä esitettiin Porin teatterissa, ja olen kuullut näytöksestä myöhemmin ylistäviä arvioita. Harmittaa hiukkasen, että en ollut silloin hereillä varailemaan lippuja. Toisaalta teksti pitäisi aina kokea ensin. Kirjassa on taika. Tälle kyseiselle neljä kimmeltävää tähteä ja arvostavia huokauksia, päänpyörityksiä maailman edessä.

Kahden miehen sota

0_-7392845045938336115
Kuva: Kirjasampo

Irlantilainen kirjailija John Boyne on mitä ilmeisemmin hyvin monipuolinen kirjailija. Viime kesänä luin hänen sekä lapsille että leikkisille aikuisille suunnatun kirjansa Leijuva poika. Se todella kosketti löytämällä tuoreen otteen vanhaan hokemaan erilaisuuden rikkaudesta. Boynen toinen teos, Poika raidallisessa pyjamassa, on tuttu vain elokuvaversiosta. Mutta jos kirjassa on vähääkään siitä raskaasta surusta, joka hallitsee elokuvaa, niin lukijan aisteja ja kyynelkavania koetellaan sitä(kin) ahmiessa säälimättä. Hiljattain luvussa oli Boynen Kuudes mies (Bazar Kustannus 2013).

Myrsky on väistynyt, mutta yhä voi kuulla oksien vääntyvän. Öisin, kun kuu on keltaisimmillaan, kaatuu jossain vanha puu.

Tarina liikkuu kahdessa kerroksessa. Syyskuussa 1919 nuori Tristan matkustaa Norwichiin tapaamaan ensimmäisessä maailmansodassa kuolleen ystävänsä Willin sisarta Mariania. Kantapäissään lauseiden alkuja, vaietusta salaisuudesta. Toisessa kuvassa Tristan ja Will kohtaavat Aldershotin harjoittelukentällä, kuulevat öisin toistensa hengityksen ja ilmeettömyyden. Kulkevat saman, mutta erilaisen matkan ohi urheiden, julmien, poikkeuksellisten ja vääryyttä kokevien toveriensa Pohjois-Ranskan hautoihin. Sekä todellisiin että niihin, joihin mieli ajan kuluessa elävältä hautaa. Valkoinen höyhen leijaa leijaa, leijaa kohti piipunsuuta.

Kirjassa liikutaan hämäräperäisten majapaikkojen nurkissa, äänettömissä huoneissa, tomuisissa kuppiloissa ja sekä juoksuhautojen verensekaisessa kurassa. Mutta niitäkin enemmän ihmisen katkerassa mielessä. Tapahtumat ovat nopeita ja hurjia, mutta taustamusiikki on hiljaisen melankolinen. Eteneminen on verkkaista. Ihmissuhteet ovat kaiken perusta, ja silti niin ankeita, että kenenkään saappaissa ei haluaisi olla. Vaikka sytyttäisi ympärillä kaikki maailman lyhtypylväät ja suurimmat kynttilät.

Rakastaa voi niin monella tavalla. Salatusti, kielletysti. Himoiten ja tuntien. Ontuen pakoon itseään. Katkeruudella sinetöiden monta kohtaloa.

Kuolla voi niin monella tavalla.

Pienen merenneidon toisenlainen tarina

Kuva: Gummerus
Kuva: Gummerus

Näyttämönä hyinen vesi. Ensimmäinen näytös pärskii suomuissaan. Toinen näytös kirjavoituu kameran linssin läpi. Pääosanesittäjät elävät rooliaan verhojen sulkeuduttuakin. Vain unissaan he näkevät näkyjä kauniimmasta näytelmästä – ja toisistaan.

Hämmentävä sattuma, että ollessani keskellä Coney Islandia sivuavaa musikaaliproduktiota satuin lukemaan Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museo -romaanin (Gummerus 2015). Sweet Charity -musikaalin nimikkohenkilö kokee tunteikkaita hetkiä huvipuiston korkeuksissa. Romaanin vedenneitomainen päähenkilö Coralie sen sijaan ui työkseen tyrannimaisen isänsä luomassa kummajaissirkuksessa eikä edes uskalla haaveilla oikeasta rakkaudesta. Lapsesta saakka erikoisuuksien keskellä elänyt Coralie alkaa kapinoida isäänsä vastaan vasta rakastuttuaan ensisilmäyksellä metsän muukalaiseen. Valheet ja vääryydet kasvavat osaksi tarinaa, josta hän yrittää pyristellä irti koko vartaloon kiinnitetyn tekopyrstönsä voimalla.

New Yorkin kaduilla kameroi juutalaisesta yhteisöstään erkaantunut Ezekiel, uudessa elämässään Eddie. Etsiessään epätoivoisesti sielukkaan kuvaamisen lahjaa hän tulee astelleeksi sisään työläistön murheeseen. Historiasta kaivetaan esiin poikasena kadonneet löytänyt Eddie, joka etsii vaaleaa tyttöä, mutta törmääkin vedenneitoon.

New Yorkin Coney Islandin todellinen menestystarina ajoittui juuri kirjassa käsiteltäviin 1900-luvun alkuvuosikymmeniin. Huvittelun keskus koostui parista suuremmasta huvipuistosta ja pienemmistä, itsenäisistä huvikeskuksista. Vaikka Ihmeellisten asioiden museo onkin henkilöineen ja tapahtumineen fiktiivinen paikka, niin tällaisia museomaisia kummajaisnäyttämöitä toki oli todellisuudessakin. Aikana, jolloin ihmisten niin sanotut poikkeavuudet tai vajavuudet kyettiin muuttamaan viihteeksi ja kassavirroiksi. Tarinassa kiinnostavinta onkin se, kuinka raadollisesti ihmiset voidaan totuttaa muottiinsa. Kuvittelemaan, että heissä hieman erilaisina on jotain väärää tai luonnonvastaista.

Kirjassa kummajaisnäyttelijöiden rinnalla kulkee tarina modernisoituvan kaupungin työläisistä, jotka taistelevat vielä epätoivoisesti oikeuksiensa puolesta. Kahdenlaisten valitushuutojen taustalla soiva tivolimusiikki luo koomisessa ristiriitaisuudessaan täydellisen tunnelman.