Kesäyö meitä ympäröi

koivulehto-kansi
Kuva: Kustantamo Helmivyö

Teini-ikäisenä minulle tuli erilaisia nuortenlehtiä. En nyt ole aivan varma oliko muistelemani lehti Mix vai jokin muu 90-luvun kotimainen lehti, mutta eräässä numerossa oli kauhunovellikilpailun voittajistoa. Näin myöhemminkin ajatellen tarinat olivat ihan päteviä, teini-ikäisten ”ystäviensä” murhaamiksi joutuneita nuoria ja poltergeist-tyyppistä kauhuilua, kun kerran niitä vieläkin muistelen.

Porin tapahtumaviikon tohinoissa heinäkuussa sain luettavakseni kolmentoista suomalaisen kirjailijan yhteistuotoksena syntyneen novellikokoelman Koivulehto – Valon ja varjon tarinoita (Helmivyö 2017, toim. Juha Mäntylä ja Arttu Tuominen). Hyvin monenlaisia kertojanääniä kaikuva teos toi mieleeni varhaisemman nuoruuteni pitkään jatkuneet kesäyöt, kutkuttavat pimeänpelot, omalla pihamaalla telttailun – ja juuri nuo teinilehden novellit. Päivitetympi ja aikuismaisempi versiohan tämä kirja on, mutta vastaavanlaista pikkukauhuista ja kutkuttavaa oloa tunsin Koivulehdon äärellä.

Novellikokoelman kirjoittajat ovat kuka mitäkin: lastenkirjailijoita, dekkaristeja, sanoittajia, sanataiteilijoita. He ovat lähtöisin eri puolelta Suomea, ja novelleissa kuuluvatkin erilaisten ympäristöjen sävyt. Ollaan kaupungissa, maalla, järven rannalla ja metsissä. Vesi elementtinä kuuluu tietysti olennaisesti suomalaisuuteen ja varsinkin suomalaiseen kesänviettoon. Keskikesän juhlinnassa järven- ja merenrantamökit ovat usein pääroolissa. Mökeille kokoonnutaan kaveriporukoissa tai satunnaisessa seurueessa, miksei yksinäänkin tekemään kesäisiä puhteita ja nauttimaan luonnonrauhasta. Koivulehdossa yllättävät kohtaamiset näissä oloissa eivät rajoitu juhannuksen viettoon tunkeutuneisiin yllätysvieraisiin tai öisessä kuusikossa kuuluviin huhuiluihin. Kaikenlaista epämääräistä ja vaarallista voi liikuskella metsissä ja vesissä. Tai tutusta ja turvallisesta vaimosta tai miehestä voi tullakin verenhimoinen kostaja. Saunan lämmöstä siirrytään novelleissa nopeastikin kalmankylmyyteen, vaikka aavistus loppua kohti tiivistyvästä uhasta alkaa usein jo novellin ensisivuilta. Eikö suvenkin ihanuuteen kuulu aina ripaus synkkyyttä, pimeyksiä valoisien mökkipolkujen reunoilla?

Karoliina Suoniemen eteerinen kauhu on hyvin erilaista kuin esimerkiksi Harri V. Hietikon kylmäverinen realismi. Arttu Tuomisen kauhukuva on trillerimäisen taitava, Rake Tähtisellä taas vastassa on mielen järkkyessä näyttäytyvä virnistelevä naishahmo. Jasu Rinneoja ja Juha Jyrkäs maalaavat kauhumaisemansa loitsuja lateleviin noitanaisiin ja uskonnolliseen kulttiin. Sana Mustosen ja Jaana Lehtiön novelleissa poljetun naisen mitta on tullut juhannuksena täyteen. Mielenkylmyys on arkisen kauhistuttavaa. Tai välinpitämättömyys, kuten Henry Ahon novellin sietämättömään vaimoonsa kyllästyneen miehen mielessä, kohtalon hetkellä. Peto voi hiipiä metsästä iholle niin hyvässä, kuten Helena Nummisen lemmenkipeä karhu, kuin pahassa, kuten Juha Mäntylän himuinen juhannuspeikko novellikokoelman nimikkonovellissa Koivulehto. Ja mitä olisi tällainen kokoelma ilman kesälammesta löytyvää ruumista, jonka lukijoille on kirjoittanut Heleena Lönnroth. Pasi Luhtaniemen monikerroksinen kerronta veljesten suhteesta sai minut kuitenkin ehkä eniten hyvällä tavalla hämmennyksiin.

Suomalaisessa mielenmaisemassa kukkaistaiat ja kirvesmurhat sopivat lupsakasti yhteen. Juuri tällaisia hyvinkin brutaaleja kontrasteja ja moderneja kauhukuvia tarjoilee tämä mainio kokoelma. Sopivan köykäinen otettavaksi mukaan kesäiselle bussimatkalle tai rantalaiturille. Karmaisevuutensa puolesta sopivasti etäällä arjesta, jotta lukemisen jälkeen voi kuitenkin rauhallisin mielin jatkaa omenansa mussuttelua. Vaikka tuttujahan nämä maisemat ja olosuhteet ovat monelle meistä kesäpäivistä ja -öistä nauttijoille. Olisiko parempi ensi kerralla mökkeillessä tarkistaa selusta, lukita ovi?

Mainokset

Syreenipensaita ja nokkosvöitä: Jenni Haukio ja Anu Kaaja

Laadin pari kuukautta sitten itselleni suuntaatekevän listan: mitä lukea Turun Kirjamessuja varten. No, en tietystikään ole päässyt päätähuimaavaan tavoitteeseeni, mutta viime viikkoina olen silti lukenut enemmän satakuntalaista kirjallisuutta kuin kenties koskaan (mm. Hanna-Riikka Kuismaa ja Arja Palosta). Sohvapöydällä ovat odotelleet myös useat muut Kirjamessuille tulevien osaajien teokset (kuten Kirsti Ellilän Arpapeliä), joista ehdin vielä lukea useamman. Mutta tämä kirjoitus käsittelee etupäässä kahta hyvin erilaista minuun vaikuttanutta teosta.

Kuva: Teos
Kuva: Teos

Anu Kaajan ensimmäinen proosateos, novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus (Teos 2015) on sellaista hippasen roisia tarinankerrontaa, jota moni ei kavahda ollenkaan, mutta josta minä en yleensä viehäty. Nyt kuitenkin viehätyin. Novellit yhdistelevät leikkisyyttä, entisaikojen ja nykypäivän taruja, verta ja muita ruumiinnesteitä. Eloton muuttuu eläväksi, historialliset hahmot kävelevät kadulla, merenneidolla on kohmeiset tunteet ja viemärissä asuu märäntyneitä hedelmiä syövä nainen. Lähes jokaisen novellin kohdalla jäin jossain kohtaa räpyttelemään hämmästyneenä silmiäni. Luenko oikein, tällaistako maailmassa tapahtuu? Ei tietenkään, mutta Kaaja maalailee erilaisia, omituismahdollisia maailmoja, aivan omanlaisiaan todellisuuksia. Hänen kielenkäyttönsä on niin toimivaa, että aiheesta riippumatta on nopeasti pakko kahlata loppuun ja selvittää, kuinka kullekin antisankarittarelle tai puolipukeiselle prinssille käy. Vain suuri suosikkini Markus Kajo pystyy (toistaiseksi) ylittämään nämä verbaaliset leikittelyt, mutta Kaaja on vasta nuori (s. 1984). Hänestä kuullaan vielä paljon.

 

 

Kuva Savukeidas/Ville Hytönen
Kuva: Savukeidas/Ville Hytönen

Toinen, hyvin eri tavalla sykähdyttävä lukukokemus oli Jenni Haukion runokokoelma Sinä kuulet sen soiton (Savukeidas 2009). Halusin tutustua jo pelkästään Kirjamessujakin varten ohjelmapäällikön tuotantoon, ja kirjastosta mukaani tarttui taannoin tämä kokoelma. Entä, jos en pidäkään näistä runoista, mietin. Tapasin Jenni Haukion some-äänenkannattajien infotilaisuudessa Turun messukeskuksessa viime perjantaina ja tykästyin häneen ihmisenä kovasti. Voisivatko runot kuitenkin olla jotain aivan muuta kuin hänen persoonansa? Tässä tapauksessa hyvällä tavalla eivät. Suorastaan ahmin tämän pikkukirjasen. Ihanaa kieltä. Kauniita maisemia, syreeniaitojen takana tunteita, jotka samalla leikkivät ilta-auringon kanssa ja tahtoisivat karata lokkien virrassa. Porilaisuus huokuu riveistä, mutta niin myös yleismaailmallinen elämisen viisaus. Elävä luonto kohtaa kivikaupungin rauniot. Runoissa maistuvat merien ikiaikainen suola, lapsuuden oluttehtaan seinärappaukset ja pajupillit. Tässä esimerkki, josta erityisesti pidän:

 

Iltapäivän pikainen melodraama

Sinä seisot valkoisen kivitalon parvekkeella ja poltat savuketta –

Kolme päivää sitten tulit sahalaitana kuolleeseen uneeni

aironiskuna hajotit lumpeenkukkien nuotan,

arkeni takovan rytmin

paljain käsin revin kaarnan koivujen elävältä iholta

kutsusi valon toukokuuhun, avasin

omenapuiden valkeat soittorasiat.

Nyt laskeutuu harteilleni

paenneen routayön hämärä,

porttikongeissa ilakoivat irti päästetyt tuulikellot

sinun äänesi kuuluttaa asemalta lähtevät vuorot,

ei mainitse nimeäni

                    toivottaa hyvää matkaa.

 

Olen kirjallisuusahne – pelkät pilkahdukset eivät välttämättä minulle riitä. Siksi luen pääasiassa romaaneja, joissa on tarinan koko kaari. Joissa avataan ovia vierestäkin, kuullaan ohikulkijoidenkin aatteet. Mutta onneksi tartuin näihin kahteen.

Doris Lessing ja kissuuden olemus

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Nobel-voittaja, ylistetty ja arvostettu Doris Lessing (1919-2013), on lukemani ja kuulemani mukaan kirjoittanut runsaan määrän upeita ajankuvia ja omaelämäkerrallisia teoksia. Niistä en ole vielä tähän ikään lukenut yhtäkään. Sen sijaan lainasin kepeältä vaikuttaneen ja lyhytotsikkoisen kirjasen. Kissoista, 207 sivua silkkaa kehräystä ja silkkitassujen tepastelua parketilla. No ei aivan. Doris Lessing omistaa vuonna 2002 julkaistun kirjansa On Cats pehmeille ystävilleen, elämänsä karvaturreille. Mutta elämä kissojen kanssa ei ole pelkkää juhlaa. Eikä kissojen elämä ole pelkkää loikoilua ja vapaudessa tallustelua. Jokaisen kissanystävän kirja tarjoaa mielenpainuvia kuvia kissoista, jotka eivät osaa olla äitejä, jotka keimailevat naapurin kolleille, hännystelevät ihmisiä, kadehtivat kanssakehrääjiä, ovat tietoisia asemastaan, ulkomuodostaan ja ylväydestään. Ovat yhtä lailla tietoisia kurjuudestaan ja sairaudestaan, jähmettyvät uhkien edessä, etsivät turvaa ja lämpöä. Ovat luonteikkaita tapauksia. Lessing keskittyy tarinoissaan täysin kissoihin. Ihmiselämän vaiheet tulevat esiin vain sivulauseissa. Niillä ei ole merkitystä tässä kissojen elämäkertateoksessa, jossa eläimet tuntevat, ajattelevat ja toimivat itse, mutta ovat saaneet kirjurikseen ymmärtävän, tasavertaisen ystävän.