Kiireisen kevään luettuja

Kuva: Bazar Kustannus
Kuva: Bazar Kustannus

Olen ollut melkoisessa lukutyhjiössä kaiken muun hässäkän keskellä. Sain juuri taputeltua valmiiksi koko kevään kestäneen kulttuuriprojektin, kesätyöt ovat alkaneet kuun alussa ja opintosuoritukset ovat vieneet aikaa. Mutta onhan toki jotain luettukin. Tässä kooste noin kuukauden ajalta.

Pirkko Saisio: Elämänmeno (Tammi, 1975, 229 s.). 1940–1960-luvun Kallio. Marja sinnittelee läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Äiti, karjalaistaustainen Eila, suree menetettyä rakkauttaan ja purkaa säilyneitä kiukkujaan lapsiinsa. Tyttären ja äidin vaikea suhde valottuu kummankin tuntemusten kautta.

Kirja on kirjoitettu osittain viehättävällä murteella, mistä kovasti pidin (vaikka se hidastikin lukemista). Saision ennestään tuttu tapa kirjoittaa elämänmakuisesti ja tarttuvasti päti tähän kirjaan siinä missä upeaan trilogiaankin. Oikein hyvä.

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta (Letters from Skye, Bazar, 327 s.). Kirjeromaani, jossa liikutaan kahdella aikatasolla. Vuodessa 1912 runoilija-nuorikko Elspeth tutustuu kirjeiden välityksellä ihailijaansa, amerikkalaiseen Daveyhin. Vuodessa 1940 Elspethin tytär Margaret on rakastunut ilmavoimien lentäjään. Äiti ei katso sodanajan rakkautta hyvällä. Kun pommi tuhoaa talon, Elspethiä ei löydy. Hänen aiemman sodan aikaiset kirjeensä sen sijaan johdattavat tyttären äitinsä ja tämän nuoruuden jäljille.

Lämminhenkinen, elävä, tunnelmallinen kirja. Henkilöiden sisimpään pääsi nopeasti. Heidän kanssaan koki kaikki karamelliset ja routaiset tunteet. Kirjan loppu jätti sydämeen onnellisen väreilyn. Parempi.

Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut (Myllylahti, 2016, 198 s.). Tarinataivas ei ole antikvariaatti muiden joukossa. Siellä asustava perhe on omalaatuinen, mutta hyväntahtoisia veijareita täynnä. Mila etsii kirjaviidakoista sellaista kirjaa, jonka pitäisi olla vain hänen. Kun kaupunkiin saapuu kummallisuuksia nappaava herra Kunnas, kaikki eksentriset hahmot ovat vaarassa.

Myönnän auliisti, että fantasia (varsinkaan selvästi tavalliseen maailmaan sekoittuva sellainen) ei ole ominta lukemistoani. Kirja oli kuitenkin jokseenkin sekava ja etäisesti kirjoitettu. Ei omaa genreäni, eikä ehkä sopiva tällaiselle aikuiseen ikään kasvaneelle kirjattarelle. Vasta 18-vuotiaalla kirjailijalla lienee tulevaisuudessa paljon enemmänkin annettavaa. Kohtalainen.

Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut (The School of Essential Ingredients, Bazar, 216 s.). Lilian omistaa ravintolan, jonka puitteissa hän pitää kokkauskursseja. Hän uskoo, että oikeanlainen ruoka herättelee ja parantaa myös sisintä. Kurssille kokoontuu joukko repaleisia ihmisiä, jotka pääsevät kokeilemaan tämän teorian paikkaansapitävyyttä.

Söpö kirjanen, jonka sivuilta maut ja tuoksut kurkottelevat koskettamaan lukijan aisteja. Lämminhenkistä hyvänolon luettavaa, vaikka jokaisella kokkikokelaalla onkin taskussaan tummareunainen nenäliina. Mukiinmenevä

Mainokset

Viimeinen lento niin hauras niin hento

Kuva: Schildts & Söderströms
Kuva: Schildts & Söderströms

Melkein 500 sivua elämää, jota ei pitänyt olla. Nuoren, toisen maailmansodan hävittäjälentäjän Teddyn elämän piti katketa viimeiseen lentoon. Seurasimme hänen sisarensa vaihtuvia todellisuuksia kirjassa Elämä elämältä. Uutuusteoksessaan Hävityksen jumala (Schildts & Söderströms 2016Kate Atkinson tuo parrasvaloihin Ursulan vaatimattoman, mutta rakastetun pikkuveljen, joka kokee elämän, josta jo luopui. Maailmansodan jälkipuinnit ja pommitusilmavoimien hauraiden päivien kuvaukset vuorottelevat kirjan luvuissa Teddyn ja hänen vaimonsa Nancyn suhteen eri vaiheiden, heidän tyttärensä Violan aikuisiän kapinoinnin ja vastuuttomuuden sekä Violan lasten Sunnyn ja Bertien nykyaikaan ulottuvan haavoittuvaisuuden kanssa.

Sota-ajan raadollisuus, taistelu paremmasta huomisesta. Vääristynyt kiitollisuus, josta rakkaudennälkäinen, mutta sitä itse osoittamaan pystymätön Viola ei saa otetta. Kysymys siitä, kuinka konservatiivisuudesta ja isänmaallisuudesta päädyttiin 60-luvun näennäiseen vallattomuuteen ja moderniin tietoiseen läsnäoloon. Voiko rauhattomuus, jonka juuret ovat sotavuosissa, saada päätepisteen joogamatolla? Entä kuinka taivaalla tuhoa kylvävä lentokone liittyy rauhanomaisiin, siiveniskuista kertoviin luontokuvauksiin?

On hyvä, että Atkinson ei päädy kertaamaan aiemman kirjansa tapahtumia toisesta näkökulmasta. Teddyn tarina on tuore ja kulkee täysin eri polkuja sisaren monien todellisuuksien kanssa. Atkinson kuvaileekin itse uuden kirjansa tarinaa jälleen yhdeksi versioksi Ursulan mahdollisista elämistä. Lukija saa tietoonsa uusia säröjä perheenjäsenten ongelmallisten suhteiden verkostoista. Kirja on täynnä ahaa-elämyksiä, mutta myös hämmennystä: joidenkin henkilöiden persoona ajautuu aivan uuteen suuntaan. Vuosikymmenet ja hahmot eivät myöskään tunnu oikein kuuluvan samaan kirjaan. Liitoskohdat rakoilevat liikaa, irrallisuus paistaa lukujen väleissä.

Elämä elämältä sai minut pauloihinsa jo ensi sivuillaan. Hävityksen jumala käynnistyi edeltäjäänsä verrattuna hyvin hitaasti. Hieman yllätyksenä itselleni koin kiinnostavimmiksi osioiksi pommitusilmavoimien traagiset lennot ja jopa niihin liittyvät tekniset yksityiskohdat. Koneessa Teddykin näyttäytyi todellisimmillaan, muussa elämässään henkilöhahmo tuntui harhailevan jonkinlaisessa persoonattomuudessa. Kirjan henkilöistä monelta puuttui juuri tuo samaistuttava särmä. Ursulan jokainen elämä tarjosi koskettavia elämyksiä. Teddyn yksi, yhtenäisesti hahmotettava, vanhuuteen päättyvä aikajana ei tarjonnut hahmon ansaitsemaa syvyyttä. Elämä elämältä -kirjan perusteella odotin Teddyltä paljon, mutta en päässyt häneen käsiksi.

Tässä kirjassa on kaikkea, mutta jotenkin hieman pintapuolisesti. Jos kuitenkaan et ole lukenut Atkinsonin aiempaa teosta, niin tämä kirja on siitä irrallaan aivan mainio lukukokemus. Minulla vertailu söi ehdottomasti osan hyvistäkin puolista. Suosittelen silti valitsemaan näistä järkäleistä aiemman, jos 500-sivuisia kirjoja mahtuu vuoteesi vain yksi.

Ja kun olin yli 400 sivua odottanut jonkinlaista suurempaa mielenliikutusta, ärsyyntynyt osittain tylsäksikin kääntyvästä viipyilystä epäolennaisuuksissa ja kenties traagisista, mutta hieman höpsöistä elämänkuluista, saapui kirjan loppu. Yksi hienoimmista lukemistani hetkeen. Ylitse vyöryi hetkellisesti tuo toivottu liikutus.

Susan Abulhawan sininen uni

Kuva: LIKE
Kuva: LIKE

Vanha mies, jonka kävely oli laulu. Iltasadut toisesta maailmasta.

Jossain tuolla on alue, jonka henki on historiassa, ja elämää erottamassa ihmisten rakentamia verimuureja. Siellä sukupolvien ketju elää pakolaisina. Sotatanner on vienyt lapsia henkisen ja fyysisen muurin kummaltakin puolelta. Toiset katoavat iäksi. Toiset jäävät siniseen välitilaan, jossa tarinoissa muistettu koti on läsnä.

Susan Abulhawan uutuuskirja Sininen välissä taivaan ja veden (LIKE 2015) liikkuu riistetyissä tunnemyrskyissä ja epävakailla elämänpoluilla. Keskellä kaaosta elävät vahvat naiset. Yhdysvalloissa paikkaansa etsii sukujuuriltaan palestiinalainen Nur. Gazan pakolaisleirillä matriarkat ja heidän tyttärensä sinnittelevät poikia ja miehiä syövässä maailmassa. Taustalla hehkuu lämpö ja tuoksuvat mausteet, mutta tässä tarinassa mennään pintaa syvemmälle, ikiaikaiseen tarinankerrontaperinteeseen ja myytteihin.

Alun kauheudet johtavat vuosikymmenten, jopa kuoleman, ylittävään koskemattomaan paikkaan. Siniseen uneen. Loppua kohden astellaan lukijan kannalta turvallisemmilla vesillä. Lukeminen ei enää satu niin kovasti. Vahvat hahmot herättävät ihastusta. Abulhawan aikaisempi teos, myös Palestiinan ja Israelin veristä historiaa kauhova Jeninin aamut (LIKE 2010), on ehdottomasti paljon lohduttomampi teos. Siinä aamut tuovat lähinnä tuskaa ja illat tappavat inhimillisyyden. Aiheesta kiinnostuneet herkemmät lukijat, tarttukaa siis mieluummin tähän kauniiseen uutuuteen. Kieli on kummassakin kirjassa eteerisen lumoavaa, mutta Abulhawa ei sorru viljelemään liiallisesti kliseisiä kielikuvia. Kielessä keinuvilla riveillä ja niiden välissä on jotain hyvin humaania ja tavoittamatonta viisautta. Samoin kuin Jeninin aamut -teoksessaan, Abulhawa näyttää jälleen, että se, mihin ja keneksi synnyt on täysin sattumaa, mutta se, kuinka käytät annetun on omasta sisimmästäsi kiinni.

Sininen hetki on meille tuttu kansallisesta mainonnasta. Tämän kirjan jälkeen se edustaa muutakin.

Art Spiegelmanin karu eläintarha

11138092_10153771589874189_2390002261750931778_nArt Spiegelman: Maus 1. Selviytyjän tarina ja Maus 2. Täällä vaikeudet alkoivat

Kokoelma ilmestynyt sekä englanniksi että suomeksi vuonna 2003, alkuperäiset sarjakuvat kirjoitettu osissa 1970-luvulta 1990-luvulle.

 

En yleensä lue sarjakuvia. Ehkä tietynlainen epävarmuus niihin liittyen johtuu siitä, että hahmotan maailman voimakkaammin sanojen ja tarinoiden kuin kuvien kautta. Arastelen sitä, että kuvan vaihtuminen saattaa mielessäni katkaista tarinan lennon. Kelpo Kirjan vuoden lukuhaaste sysäsi minut kuitenkin jälleen mukavuusalueeni ulkopuolelle, ja suosituksesta tartuin Art Spiegelmanin tositarinapohjaiseen Maus-kokoelmaan. On kuulemma sanottu, että jos lukee elämänsä aikana vain yhden sarjakuvan, niin kannattaa valita tämä. No, vertailupohjani on tietysti olematon. Kerroinhan juuri, että en juurikaan lue tätä genreä. Mutta uskon vakaasti, että Spiegelmanin tyyli ja nerokkuus ovat silti sarjassaan ainutlaatuisia.

Toisen maailmansodan vuodet ja juutalaisvainot keskustelevat myöhempien vuosikymmenten kanssa muistojen välityksellä. Artie haastattelee vanhenevaa ja sairastelevaa, puolalaissyntyistä isäänsä tämän ja edesmenneen äitinsä kokemuksista vainojen, hulluuden, epävarmuuden ja keskitysleirien kauheuksien keskellä. Jääräpäinen isä on tuohduksissaan heittänyt pois entisen vaimonsa sodanaikaiset päiväkirjat. Art ärsyyntyy isäänsä, mutta kiinnostuu yhä enemmän tämän tarinasta. Itsensä ja perheensä kohtalon kuvamuotoon asettanut Art Spiegelman onnistuu koukuttamaan lukijan yhtä tiiviisti kammottavan tositarinan pyörteisiin kuin asioista selvää ottavan itsensä.

Mikä sitten tekee tästä sarjakuvasta juutalaisvainojen kuvauksena ainutlaatuisen? Kaikki paljon lukevat ovat seuranneet monia tarinoita, jotka päättyvät kauhukammioihin. Nähneet myös luultavasti elokuvia, minisarjoja, dokumentteja, ties mitä muita kuvauksia tästä ajasta. Spiegelman tekee ihmisistä eläimiä, sotatantereesta vinksahtaneen eläintarhan. Natsit ovat ärhäkkään näköisiä kissoja, poloiset piilottelevat juutalaiset hiiriä, puolalaiset sikoja, ja vilahtaapa loppupuolella herttaisia ruotsalaisia hirvieläimiäkin. Voisi ajatella, että tällainen ote kauhuun antaa sille liian koomisen taustavärin, mutta ei. Raitapaitaiset hiiret koskettavat yhtä lailla, melkein enemmän kuin, jos sarjakuva olisi ihmishahmoinen. Ja näyttäähän tämä eläinasetelma surullisen kuvaannollisesti sen, millaisia puolijärkisiä eläimiä me ihmiset usein toisiamme kohtaan olemme.

Miinuksena sanottakoon, että sarjakuvan kieli (suomennos?) ei ollut vakuuttavinta. Pohdin pitkään, onko kyse tarkoituksella tehdystä murteellisuudesta tai puhekielisyydestä. En ole vieläkään varma. Häiritsi kuitenkin lukukokemusta, kunnes tyyliin tottui. Kuvat on ilmeisesti tehty luonnosmaisesti, eikä niitä ole hiottu sen enempää. Päinvastoin kuin häiritsevää, tämä valinta on enemmänkin toimiva tyylikeino.

Tuleeko minusta siis sarjakuvarakastaja? Tuskin, mutta kyseistä kokoelmaa, tai pienemmässä sarjakuvatarpeessa vaikka sen osia, suosittelen lämpimästi. Eikä koskaan voi olla liikaa muistutuksia siitä, mitä historia on ihmiskunnalta vienyt. Mainittakoon vielä, että tällä hetkellä luen Susan Abulhawan upeaa uutuutta Sininen välissä taivaan ja veden, joka johdattaa ajatukset seuraaviin kärsimyksiin, joissa juutalaiset ovatkin tuhoavassa asemassa. Niin kääntyvät vedet ja tuulet, sekä mielessä että maailmankaikkeudessa.

Minkä lapsena oppii

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Voisin kirjoittaa 90-luvun tyttökirjan. Ensimmäinen koulupäivä. Lavastettu, mutta todellinen tilanne: Tyttö reppu selässä ovella. My little pony ja pehmolelukestit. Sisätilamajat ja lumilinnat. Ruskeatukkainen Cindy suurempi ystävä kuin standardiblondi Barbie. Kirkonrottaa ja mäenlaskusta kymmeneen kertaan paikattuja talvihaalareita. Hernekeittopäiviä, poikabakteereja ja tuntikausia meressä. Ystäviä ja selkäänpuukottajia ja oletko-mun-kanssa-tämän-välitunnin. Samaan aikaan huoletonta ja raadollista lapsenelämää. Seinällä pysyvät ystävät, mauste- ja saippuatytöt. Ensimmäiset ruskeasilmäiset kaukorakkaudet. Helpompi lähestyä kuin niitä tuttuja bakteerisia.

Lue lisää

Pirkko Saision omaelämäkerrallinen trilogia

Kuva: Kirjasampo
Kuva: Kirjasampo

Teen Kirjan vuoden 2015 lukuhaastetta, kuten blogiani seuraavat ovat huomanneetkin. Taannoin myös paljon lukeva ystäväni suositteli, että lukisin haasteen kirjatrilogia-kohtaan Pirkko Saisiota. Well, kiitos suosituksesta. Kaikki kolme kirjaa veivät sydämeni jo ensilehdillään.

Trilogia pitää sisällään teokset Pienin yhteinen jaettava (WSOY 1998), Vastavalo (WSOY 2000) ja Punainen erokirja (WSOY 2003).

Pienin yhteinen jaettava lukupäiväkirjassani toukokuussa 2015: Omaelämäkerrallinen teos kuvaa Saision lapsuutta ja keski-ikää linkittäen nämä ikäkaudet tarinallisesti yhteen. Isän sairaus ja kuolema saavat kirjailijan miettimään menneisyyttään. Trilogian ensimmäinen osa on hyvin koskettava lapsuuden kuvaus. Itsensä kieltäminen, kiltteys, arkuus ja pelko. Syyllisyys, joka kietoutuu erilaisuuden tunteeseen. Taiteellisuuden alku, Tiina-kirjat ja hautausmaat. Tässä on jotain hyvin melankolisen nostalgista ja puhtaan arkista.

Ja kaikki asiat, jotka maailmassa ovat, odottavat, että minä rupean keksimään niitä kirjoiksi.

Vastavalo lukupäiväkirjassani heinäkuussa 2015: Nuoren tytön kehitys, vaativa isä, kuulumattomuus, parittomuus, Sveitsin orpokodissa vietetyt oudot työkuukaudet ja häikäisevä vastavalo. Tarkkanäköisyys, ironinen kuivuus, mahtavuutta. Samalla kovin koskettava kasvukertomus ja irrallisuuden kuvaus.

Nousen sängyltä, johon ovat painuneet tavoittamattoman minuuteni ääriviivat.

Punainen erokirja lukupäiväkirjassani elokuussa 2015: Päätösosa käsittelee Saision kipeitä parisuhteita, lapsen saamista, ristiriitaista äitisuhdetta ja vaikeaa teatterimaailmaa, kirjailijanelämän alkutaivalta. 1970-luvun vahvaa poliittisuutta sekä seksuaali-identiteetin haparoivaa etsintää – ja löytämistä. Kirjailija keskustelee kirjoittavan itsensä kanssa, nykyhetkessä, monilla aikatasoilla samanaikaisesta. Miten upeaa! Haluaisin tietää niin paljon lisää.

Pitää hengittää rauhassa, istua paikallaan ja juoda hyvät kahvit, kun ei tiedä miksi rakastaa niin paljon, että vihaa koko ajan.

 

Oma suosikkini näistä on Vastavalo, mikä sinun?