Susan Abulhawan sininen uni

Kuva: LIKE
Kuva: LIKE

Vanha mies, jonka kävely oli laulu. Iltasadut toisesta maailmasta.

Jossain tuolla on alue, jonka henki on historiassa, ja elämää erottamassa ihmisten rakentamia verimuureja. Siellä sukupolvien ketju elää pakolaisina. Sotatanner on vienyt lapsia henkisen ja fyysisen muurin kummaltakin puolelta. Toiset katoavat iäksi. Toiset jäävät siniseen välitilaan, jossa tarinoissa muistettu koti on läsnä.

Susan Abulhawan uutuuskirja Sininen välissä taivaan ja veden (LIKE 2015) liikkuu riistetyissä tunnemyrskyissä ja epävakailla elämänpoluilla. Keskellä kaaosta elävät vahvat naiset. Yhdysvalloissa paikkaansa etsii sukujuuriltaan palestiinalainen Nur. Gazan pakolaisleirillä matriarkat ja heidän tyttärensä sinnittelevät poikia ja miehiä syövässä maailmassa. Taustalla hehkuu lämpö ja tuoksuvat mausteet, mutta tässä tarinassa mennään pintaa syvemmälle, ikiaikaiseen tarinankerrontaperinteeseen ja myytteihin.

Alun kauheudet johtavat vuosikymmenten, jopa kuoleman, ylittävään koskemattomaan paikkaan. Siniseen uneen. Loppua kohden astellaan lukijan kannalta turvallisemmilla vesillä. Lukeminen ei enää satu niin kovasti. Vahvat hahmot herättävät ihastusta. Abulhawan aikaisempi teos, myös Palestiinan ja Israelin veristä historiaa kauhova Jeninin aamut (LIKE 2010), on ehdottomasti paljon lohduttomampi teos. Siinä aamut tuovat lähinnä tuskaa ja illat tappavat inhimillisyyden. Aiheesta kiinnostuneet herkemmät lukijat, tarttukaa siis mieluummin tähän kauniiseen uutuuteen. Kieli on kummassakin kirjassa eteerisen lumoavaa, mutta Abulhawa ei sorru viljelemään liiallisesti kliseisiä kielikuvia. Kielessä keinuvilla riveillä ja niiden välissä on jotain hyvin humaania ja tavoittamatonta viisautta. Samoin kuin Jeninin aamut -teoksessaan, Abulhawa näyttää jälleen, että se, mihin ja keneksi synnyt on täysin sattumaa, mutta se, kuinka käytät annetun on omasta sisimmästäsi kiinni.

Sininen hetki on meille tuttu kansallisesta mainonnasta. Tämän kirjan jälkeen se edustaa muutakin.

Art Spiegelmanin karu eläintarha

11138092_10153771589874189_2390002261750931778_nArt Spiegelman: Maus 1. Selviytyjän tarina ja Maus 2. Täällä vaikeudet alkoivat

Kokoelma ilmestynyt sekä englanniksi että suomeksi vuonna 2003, alkuperäiset sarjakuvat kirjoitettu osissa 1970-luvulta 1990-luvulle.

 

En yleensä lue sarjakuvia. Ehkä tietynlainen epävarmuus niihin liittyen johtuu siitä, että hahmotan maailman voimakkaammin sanojen ja tarinoiden kuin kuvien kautta. Arastelen sitä, että kuvan vaihtuminen saattaa mielessäni katkaista tarinan lennon. Kelpo Kirjan vuoden lukuhaaste sysäsi minut kuitenkin jälleen mukavuusalueeni ulkopuolelle, ja suosituksesta tartuin Art Spiegelmanin tositarinapohjaiseen Maus-kokoelmaan. On kuulemma sanottu, että jos lukee elämänsä aikana vain yhden sarjakuvan, niin kannattaa valita tämä. No, vertailupohjani on tietysti olematon. Kerroinhan juuri, että en juurikaan lue tätä genreä. Mutta uskon vakaasti, että Spiegelmanin tyyli ja nerokkuus ovat silti sarjassaan ainutlaatuisia.

Toisen maailmansodan vuodet ja juutalaisvainot keskustelevat myöhempien vuosikymmenten kanssa muistojen välityksellä. Artie haastattelee vanhenevaa ja sairastelevaa, puolalaissyntyistä isäänsä tämän ja edesmenneen äitinsä kokemuksista vainojen, hulluuden, epävarmuuden ja keskitysleirien kauheuksien keskellä. Jääräpäinen isä on tuohduksissaan heittänyt pois entisen vaimonsa sodanaikaiset päiväkirjat. Art ärsyyntyy isäänsä, mutta kiinnostuu yhä enemmän tämän tarinasta. Itsensä ja perheensä kohtalon kuvamuotoon asettanut Art Spiegelman onnistuu koukuttamaan lukijan yhtä tiiviisti kammottavan tositarinan pyörteisiin kuin asioista selvää ottavan itsensä.

Mikä sitten tekee tästä sarjakuvasta juutalaisvainojen kuvauksena ainutlaatuisen? Kaikki paljon lukevat ovat seuranneet monia tarinoita, jotka päättyvät kauhukammioihin. Nähneet myös luultavasti elokuvia, minisarjoja, dokumentteja, ties mitä muita kuvauksia tästä ajasta. Spiegelman tekee ihmisistä eläimiä, sotatantereesta vinksahtaneen eläintarhan. Natsit ovat ärhäkkään näköisiä kissoja, poloiset piilottelevat juutalaiset hiiriä, puolalaiset sikoja, ja vilahtaapa loppupuolella herttaisia ruotsalaisia hirvieläimiäkin. Voisi ajatella, että tällainen ote kauhuun antaa sille liian koomisen taustavärin, mutta ei. Raitapaitaiset hiiret koskettavat yhtä lailla, melkein enemmän kuin, jos sarjakuva olisi ihmishahmoinen. Ja näyttäähän tämä eläinasetelma surullisen kuvaannollisesti sen, millaisia puolijärkisiä eläimiä me ihmiset usein toisiamme kohtaan olemme.

Miinuksena sanottakoon, että sarjakuvan kieli (suomennos?) ei ollut vakuuttavinta. Pohdin pitkään, onko kyse tarkoituksella tehdystä murteellisuudesta tai puhekielisyydestä. En ole vieläkään varma. Häiritsi kuitenkin lukukokemusta, kunnes tyyliin tottui. Kuvat on ilmeisesti tehty luonnosmaisesti, eikä niitä ole hiottu sen enempää. Päinvastoin kuin häiritsevää, tämä valinta on enemmänkin toimiva tyylikeino.

Tuleeko minusta siis sarjakuvarakastaja? Tuskin, mutta kyseistä kokoelmaa, tai pienemmässä sarjakuvatarpeessa vaikka sen osia, suosittelen lämpimästi. Eikä koskaan voi olla liikaa muistutuksia siitä, mitä historia on ihmiskunnalta vienyt. Mainittakoon vielä, että tällä hetkellä luen Susan Abulhawan upeaa uutuutta Sininen välissä taivaan ja veden, joka johdattaa ajatukset seuraaviin kärsimyksiin, joissa juutalaiset ovatkin tuhoavassa asemassa. Niin kääntyvät vedet ja tuulet, sekä mielessä että maailmankaikkeudessa.

Minkä lapsena oppii

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Voisin kirjoittaa 90-luvun tyttökirjan. Ensimmäinen koulupäivä. Lavastettu, mutta todellinen tilanne: Tyttö reppu selässä ovella. My little pony ja pehmolelukestit. Sisätilamajat ja lumilinnat. Ruskeatukkainen Cindy suurempi ystävä kuin standardiblondi Barbie. Kirkonrottaa ja mäenlaskusta kymmeneen kertaan paikattuja talvihaalareita. Hernekeittopäiviä, poikabakteereja ja tuntikausia meressä. Ystäviä ja selkäänpuukottajia ja oletko-mun-kanssa-tämän-välitunnin. Samaan aikaan huoletonta ja raadollista lapsenelämää. Seinällä pysyvät ystävät, mauste- ja saippuatytöt. Ensimmäiset ruskeasilmäiset kaukorakkaudet. Helpompi lähestyä kuin niitä tuttuja bakteerisia.

Lue lisää

Pirkko Saision omaelämäkerrallinen trilogia

Kuva: Kirjasampo
Kuva: Kirjasampo

Teen Kirjan vuoden 2015 lukuhaastetta, kuten blogiani seuraavat ovat huomanneetkin. Taannoin myös paljon lukeva ystäväni suositteli, että lukisin haasteen kirjatrilogia-kohtaan Pirkko Saisiota. Well, kiitos suosituksesta. Kaikki kolme kirjaa veivät sydämeni jo ensilehdillään.

Trilogia pitää sisällään teokset Pienin yhteinen jaettava (WSOY 1998), Vastavalo (WSOY 2000) ja Punainen erokirja (WSOY 2003).

Pienin yhteinen jaettava lukupäiväkirjassani toukokuussa 2015: Omaelämäkerrallinen teos kuvaa Saision lapsuutta ja keski-ikää linkittäen nämä ikäkaudet tarinallisesti yhteen. Isän sairaus ja kuolema saavat kirjailijan miettimään menneisyyttään. Trilogian ensimmäinen osa on hyvin koskettava lapsuuden kuvaus. Itsensä kieltäminen, kiltteys, arkuus ja pelko. Syyllisyys, joka kietoutuu erilaisuuden tunteeseen. Taiteellisuuden alku, Tiina-kirjat ja hautausmaat. Tässä on jotain hyvin melankolisen nostalgista ja puhtaan arkista.

Ja kaikki asiat, jotka maailmassa ovat, odottavat, että minä rupean keksimään niitä kirjoiksi.

Vastavalo lukupäiväkirjassani heinäkuussa 2015: Nuoren tytön kehitys, vaativa isä, kuulumattomuus, parittomuus, Sveitsin orpokodissa vietetyt oudot työkuukaudet ja häikäisevä vastavalo. Tarkkanäköisyys, ironinen kuivuus, mahtavuutta. Samalla kovin koskettava kasvukertomus ja irrallisuuden kuvaus.

Nousen sängyltä, johon ovat painuneet tavoittamattoman minuuteni ääriviivat.

Punainen erokirja lukupäiväkirjassani elokuussa 2015: Päätösosa käsittelee Saision kipeitä parisuhteita, lapsen saamista, ristiriitaista äitisuhdetta ja vaikeaa teatterimaailmaa, kirjailijanelämän alkutaivalta. 1970-luvun vahvaa poliittisuutta sekä seksuaali-identiteetin haparoivaa etsintää – ja löytämistä. Kirjailija keskustelee kirjoittavan itsensä kanssa, nykyhetkessä, monilla aikatasoilla samanaikaisesta. Miten upeaa! Haluaisin tietää niin paljon lisää.

Pitää hengittää rauhassa, istua paikallaan ja juoda hyvät kahvit, kun ei tiedä miksi rakastaa niin paljon, että vihaa koko ajan.

 

Oma suosikkini näistä on Vastavalo, mikä sinun?

Leikkokukkia poimin vain sulle

Kuva: Gummerus
Kuva: Gummerus

Michael Cunningham, Tunnit (Gummerus 2011, alkuteos ilmestyi v. 1998). Kolme naista, kolme aikaa, kolme turrutettua tunnetta, jotka ovat yksi.

Tämä blogikirjoitus on laadittu tunneittain.

 

Ensimmäinen tunti.

Linja-autossa on tunnelmaa. Ulkona sataa loputtomantuntuisesti. Illalla join viiniä, nukuin huonosti ja olen nyt väsynyt. Kello on vasta vähän yli kahdeksan. Linja-autossa tuoksuu pöly, matkustajien märät vaatteet. Tuokion verran mietin jaksanko avata kirjaa. Avomies puhuu vieressä niitänäitä.

Huolellisesti asetellut leikkokukat, aavistus juhlista. Mielessä muisto nuoruudesta ja huumasta, joka kesti niin pitkään kuin saattoi. Rakkaus ystävyys, joka sortui valintojen viidakkoon ja syöpyi kuin rutto. Kulissi, jonka on tarkoitus kestää. Pystyttävä katsomaan ilman kyyneliä kohti tuskaa.

Lue lisää

Punatukkaiselle tytölleni

Kuva: Bazar
Kuva: Bazar

Perhesalaisuus, sukusalaisuus, salattu menneisyys, vaiettu ja piilotettu. Ja sitten vielä salainen puutarha! Kate Mortonin Hylätty puutarha (Bazar 2014) vaikuttaa ensi alkuun juuri sellaiselta tarinalta, johon itsensä lukijana vakavasti ottavat kaunosielut eivät koskisi. Kannessa on häivähdys 90-luvun lapsuudessa katsottua, sinällään varsin herttaista, Salainen puutarha -elokuvaa. Takakansi lupaa järkyttäviä käänteitä ja arvoituksellisia perintöjä. Hohhoijaa. Tämähän kuulostaa illanviettojen myöhäisinä tunteina keksityiltä Rappakalja-pelin elokuvajuonilta. Lupasin kuitenkin itselleni viimeistään tätä blogia perustaessani, että tartun jatkossa monenlaisiin kirjoihin. Joten tässä ollaan, ja arvatkaapa, yllätyinkin ihan positiivisesti.

Lue lisää

Omituisten otusten kerho

Kuva: Bazar
Kuva: Bazar

Puhutaan paljon ihmisten tasapäistämisestä. Että kaikille pitää tarjota samat mahdollisuudet elämässä. Koulutuksen pitää olla kaikkien saatavilla. Kaikkien pitää saada elää normaalia elämää. Kun vain saisi elää normaalisti, saatat joskus ajatella. Kun ei olisi erilainen kuin muut. Jos koet olevasi hieman eksentrinen, niin sanotusti omalaatuinen, omaa tietäsi kulkeva, sinua saatetaan katsoa karsaasti. Vaikka niin ei tietenkään pitäisi olla. Jos olisimme kaikki aivan samanlaisia, niin maailma olisi rutkasti nykyistä tylsempi paikka.

John Boyne tuo normaaliuden ja erilaisuuden teemat esille viehättävässä seikkailusadussaan Leijuva poika (Bazar 2012). Boyne tuli aiemmin tunnetuksi koskettavasta keskitysleirillä elävän juutalaispojan ja natsiupseerin pojan ystävyyttä kuvaavasta teoksestaan Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar 2009). Kirjoilla ei ensinäkemältä ole paljon yhteistä. Toinen on tarina äärimmäisestä väkivallasta ja kansanmurhasta, joiden alle hennon ystävyyden siemenet hukkuvat. Toinen taas on kertomus leijailevasta pojasta. Kuitenkin kumpikin kirja kuvaa yhteiskuntien ja yhteisöjen normaaliuden standardeja, niiden ”rikkojien” eristämistä sekä niitä, joille erilaisuus ei ole ongelma. Niitä, jotka näkevät normaaliuden asettamien esteiden läpi ihmisyyteen.

Lue lisää

Oppii luodolla kielen

Kuva: Teos
Kuva: Teos

Luen usein kirjoja, jotka tempaavat mukaansa järisyttävien tapahtumien, tragedioiden tai selkeästi kiihtyvän juonen avulla. Miellyttävät tai koskettavat maisemakuvaukset ja arkipäiväiset havainnot ovat lukukokemuksen nautintoa lisäävää taustahelinää. Joskus käy kuitenkin niin, että dramaattiset tapahtumat ja juonenkäänteet ovatkin sitä taustaa, ja kirjasta jää mieleen nimenomaan miellyttävä kuvailu.

Vuoden 2012 Finlandia-palkinnon voittanut Ulla-Lena Lundbergin Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012) kertoo pienen saaristoseurakunnan sotienjälkeisestä elämästä. Alussa koko seurakunta odottaa jännittyneenä saarelle muuttavaa nuorta pappia sekä tämän vaimoa ja pientä tytärtä. Itäiseen ja läntiseen osaan jakautunut väestö kerääntyy ennen kokemattomalla tavalla lämminhenkisen ja lähelle seurakuntalaisia tulevan papin ympärille. Kirkkoherraksi opiskeleva Petter rakastuu luotoon ja sen ihmisiin ensi kohtaamisella, mutta ajan jakaminen kasvavan perheen, seurakunnan toiveiden ja opintojen välillä tuo haasteita onnelliseen arkeen. Papinrouva Mona on tarmokas ja pystyväinen ihminen, joka pyörittää arkea ja kasvattaa lapsia rakkaudella ja kurilla. Yhdessä pappispariskunta tekee kodistaan pappilasta paikan, johon seurakuntalaisten ja sukulaisten on helppo tulla. Ja niin vallitsee Suomessa ja luodolla rauha.

Lue lisää