Itämaasta Asfalttienkeleihin – kirjasta näytelmäksi

img_20160918_170342118_hdrOn kulunut yli vuosi siitä, kun luin Johanna Holmströmin Itämaan, tarinan Leilasta ja Samirasta, siskoksista, jotka ovat täysin suomalaisia, mutta kohtaavat silti arjessaan rasismia. Muistan kirjan käsitelleen laajastikin nimittelyä ja eriarvoisuutta, pohjoisafrikkalaisen isän ja suomenruotsalaisen, muslimiksi kääntyneen ja tiukan uskonnollisen äidin, kansan enemmistöä tummempiin tyttäriin kohdistuvaa epäluuloa. Mutta oli kirjassa paljon muitakin teemoja, sisaruutta, rakkautta, perheongelmia, myötätuntoa, ystävyyttä, nuoruuden kuumottavaa hehkua.

Viikko sitten kävin äitini kanssa katsomassa hienon Lainsuojattomat-teatterifestivaalin viimeisen näytöksen, joka oli näytelmäksi mukaeltu versio Itämaasta. Nimi oli dramatisoitaessa muuttunut Asfalttienkeleiksi. Esitys oli sipoolaisen teatteri Lilla Villanin kolmen näyttelijän eläväinen, rytmikäs ja nerokas show. Laajemmin tätä on kuulemma esitetty ruotsiksi, mutta teatterifestivaalilla näimme suomalaisen käännöksen. Olen toki useinkin ollut teatteriesityksistä varsin vaikuttunut, mutta tässä oli kyllä sitä jotain. Nämä kolme upeaa näyttelijää, Kaisa El Ramly, Anna Kuusamo ja Antti Haataja, tekivät yhteensä 18 roolia. Vaatteet lentelivät lavan sivustoilla, miehestä tuli hetkessä nainen, syvän uskonnollisesta äidistä pissis-Linda. Mutta ei haitannut sitten yhtään! Tässä esityksessä toimi kaikki – valaistus, äänimaailma (mm. Katy Perrya ja Hakimia), roolitukset sekä minimalistinen rekvisiitta. Tilaan astuessani mietin, mitähän kaikkea siinä kirjassa tapahtuikaan. Näyttelijät herättivät lukumuistoni eloon, mutta tekivät mielikuvista samalla täydempiä. Kirja ei ollut supersuosikkini, vaikkakin kelpo luettavaa. Mutta tästä esityksestä pidin oikein todella. Dramatisointityön oli tehnyt Salla Leino, ja käsiohjelman esipuheessa hän mainitsee Holmströmin toivoneen, että Leila ja Samira eivät näyttäytyisi uhreina. Rasismi oli dramatisoinnissa alkuun vahvasti mukana, mutta pohdintojen ja nuorilta kerätyn palautteen jälkeen Leino muutti käsikirjoitusta. Hyvä niin. Nyt korostuivat kirjankin parhaat puolet – itseään etsivän Leilan kasvutarina ja Samiran kaipaamat vapaudet, kuten Leinokin kirjoituksessaan toteaa.

Onko joku muu nähnyt tämän? Entä tiedättekö mitä ovat todelliset asfalttienkelit (joita kirjassa saatikka näyttämöllä ei varsinaisesti tavattu)?

Art Spiegelmanin karu eläintarha

11138092_10153771589874189_2390002261750931778_nArt Spiegelman: Maus 1. Selviytyjän tarina ja Maus 2. Täällä vaikeudet alkoivat

Kokoelma ilmestynyt sekä englanniksi että suomeksi vuonna 2003, alkuperäiset sarjakuvat kirjoitettu osissa 1970-luvulta 1990-luvulle.

 

En yleensä lue sarjakuvia. Ehkä tietynlainen epävarmuus niihin liittyen johtuu siitä, että hahmotan maailman voimakkaammin sanojen ja tarinoiden kuin kuvien kautta. Arastelen sitä, että kuvan vaihtuminen saattaa mielessäni katkaista tarinan lennon. Kelpo Kirjan vuoden lukuhaaste sysäsi minut kuitenkin jälleen mukavuusalueeni ulkopuolelle, ja suosituksesta tartuin Art Spiegelmanin tositarinapohjaiseen Maus-kokoelmaan. On kuulemma sanottu, että jos lukee elämänsä aikana vain yhden sarjakuvan, niin kannattaa valita tämä. No, vertailupohjani on tietysti olematon. Kerroinhan juuri, että en juurikaan lue tätä genreä. Mutta uskon vakaasti, että Spiegelmanin tyyli ja nerokkuus ovat silti sarjassaan ainutlaatuisia.

Toisen maailmansodan vuodet ja juutalaisvainot keskustelevat myöhempien vuosikymmenten kanssa muistojen välityksellä. Artie haastattelee vanhenevaa ja sairastelevaa, puolalaissyntyistä isäänsä tämän ja edesmenneen äitinsä kokemuksista vainojen, hulluuden, epävarmuuden ja keskitysleirien kauheuksien keskellä. Jääräpäinen isä on tuohduksissaan heittänyt pois entisen vaimonsa sodanaikaiset päiväkirjat. Art ärsyyntyy isäänsä, mutta kiinnostuu yhä enemmän tämän tarinasta. Itsensä ja perheensä kohtalon kuvamuotoon asettanut Art Spiegelman onnistuu koukuttamaan lukijan yhtä tiiviisti kammottavan tositarinan pyörteisiin kuin asioista selvää ottavan itsensä.

Mikä sitten tekee tästä sarjakuvasta juutalaisvainojen kuvauksena ainutlaatuisen? Kaikki paljon lukevat ovat seuranneet monia tarinoita, jotka päättyvät kauhukammioihin. Nähneet myös luultavasti elokuvia, minisarjoja, dokumentteja, ties mitä muita kuvauksia tästä ajasta. Spiegelman tekee ihmisistä eläimiä, sotatantereesta vinksahtaneen eläintarhan. Natsit ovat ärhäkkään näköisiä kissoja, poloiset piilottelevat juutalaiset hiiriä, puolalaiset sikoja, ja vilahtaapa loppupuolella herttaisia ruotsalaisia hirvieläimiäkin. Voisi ajatella, että tällainen ote kauhuun antaa sille liian koomisen taustavärin, mutta ei. Raitapaitaiset hiiret koskettavat yhtä lailla, melkein enemmän kuin, jos sarjakuva olisi ihmishahmoinen. Ja näyttäähän tämä eläinasetelma surullisen kuvaannollisesti sen, millaisia puolijärkisiä eläimiä me ihmiset usein toisiamme kohtaan olemme.

Miinuksena sanottakoon, että sarjakuvan kieli (suomennos?) ei ollut vakuuttavinta. Pohdin pitkään, onko kyse tarkoituksella tehdystä murteellisuudesta tai puhekielisyydestä. En ole vieläkään varma. Häiritsi kuitenkin lukukokemusta, kunnes tyyliin tottui. Kuvat on ilmeisesti tehty luonnosmaisesti, eikä niitä ole hiottu sen enempää. Päinvastoin kuin häiritsevää, tämä valinta on enemmänkin toimiva tyylikeino.

Tuleeko minusta siis sarjakuvarakastaja? Tuskin, mutta kyseistä kokoelmaa, tai pienemmässä sarjakuvatarpeessa vaikka sen osia, suosittelen lämpimästi. Eikä koskaan voi olla liikaa muistutuksia siitä, mitä historia on ihmiskunnalta vienyt. Mainittakoon vielä, että tällä hetkellä luen Susan Abulhawan upeaa uutuutta Sininen välissä taivaan ja veden, joka johdattaa ajatukset seuraaviin kärsimyksiin, joissa juutalaiset ovatkin tuhoavassa asemassa. Niin kääntyvät vedet ja tuulet, sekä mielessä että maailmankaikkeudessa.

Näytä mulle missä sul on rusketusraidat

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Jokaisella on joskus tarve suojautua. Elämältä, toisilta ihmisiltä, itseltään. Se, joka pääsee kurkistamaan toisen ympärilleen kasaaman muurin halkeilevista rakosista sisään sieluun, saattaa nähdä aivan muuta kuin odotti. Mutta miten voi edes suojautua elämältä, kun se tulvii sisään vahingossa auki jääneistä tuuletusikkunoista, kadulla ohi kulkevan lämpimästä henkäyksestä ja lähibaarissa juodun kuohuvan poreista. Sellaisessa baarissa, jossa, totta puhuen, ei olisi syytä edes pistäytyä.

Johanna Holmströmin Itämaa (Otava 2013) on tarina suomalaisista siskoksista, Leilasta ja Samirasta. Heidän bussikuski-isänsä on Pohjois-Afrikasta kotoisin oleva muslimi, tosin varsin maallistunut, uskonnollinen taustahahmo, Äiti taas on suomenruotsalainen, islamiin kääntynyt (=palannut) ja uuteen uskontoonsa kiihkeästi suhtautuva päällepäsmäri. Suomessa syntyneet, elovena-tyttöjen ja suomifilmi-poikien kanssa kasvaneet, kiharatukkaiset ja tummahipiäise(mmä)t tyttäret ovat kotimaassaan toisen luokan kansalaisia. Ainaisesti välimaastossa, moninkertaisesti vieraita. He etsivät ulospääsyä henkiseen yksinäisyyteensä ja ulkopuolisuuteensa päätyen erilaisiin ratkaisuihin. Yläasteikäinen Leila kätkee erilaisuutensa hupun sisään ja tekeytyy näkymättömäksi raa’assa kouluyhteisössä, jossa ei ole yhteisöllisyydestä tietoakaan. Samira pakenee kotoa omaan asuntoon ja elämään, jonka salaisen olemassaolon läpäisee vain paras ystävä, konservatiivisia rajoitteitaan rikkova Jasmina, sekä Leila-sisko. Ja lopulta sieltä kielletystä lähibaarista mukaan tarttunut Piter, joka on (näennäisesti) skinijengin jäsen. Leimahtanut rakkaus johtaa lopulta traagisiin olosuhteisiin, jotka vaikuttavat eri tavalla, mutta yhtä lailla merkittävästi, kummankin sisaren elämään.

Lue lisää