Ei armasta kuulu ei näy

Kuva: Karisto
Kuva: Karisto

Ranta. Ajaton kohtaamispaikka. Lempeät kaislat hyväilevät pohkeita ja kätkevät sisimpäänsä tunteet, joita yläpuolella jaetaan. Meri sähköistyy, mutta voidaan olla varmoja sen vaikenemisesta.

Hilary Boydin Tule tapaamaan minua rannalle (Karisto 2016) ei anna rannalle ratkaisevaa merkitystä. Yhtä hyvin tapaamispaikkana voisi olla metsämökki (paljon käytetty sekin) tai hotellihuone (sanomattakin selvää). Oleellista tietysti onkin se, ketkä kohtaavat ja miksi. Syy on helppo arvata. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Veri kohisee tiettyyn suuntaan, mutta kohinan on oltava aloillaan tiiviissä ja tarkkaan katselevassa yhteisössä.

Boyd kirjoittaa (entisen tietokirjailijan) napakalla otteella kyläyhteisön sisäpiirielämästä ja päähenkilön ajautumisesta henkisiin ristiriitoihin. Aviomiehensä menettävä Karen on hyvin samaistuttava ja sympaattinen hahmo, olipa lukija sitten minkä ikäinen (nainen) tahansa. Karen on menettänyt miehensä tietyllä tapaa jo aikoja sitten, niinpä kirjan alkutapahtumat eivät niinkään sureta. Jatkossa saadaankin sitten kamppailla enemmän. Karen tosin ottaa epäoikeudenmukaisen ja hyvinkin raastavan tilanteen haltuun, ei jää uhriksi, taistelee haluamansa puolesta. Kylän kirkkoherra William tarjoaa vastinparin, josta lukija myös haluaa pitää, vaikka paikoitellen tämä ei ehkä sitä ansaitsekaan. Mutta voittaako epäsovinnainenkin rakkaus kaiken?

Minusta on tärkeää lukea maailman, henkilökohtaisen tai yhteisöllisen, pyörähdyksistä, tunteiden ristiriitaisuuksien erilaisista väreistä. Mieluummin kuin paidankaulusten väristä. Paitsi jos väreillä on syvempää merkitystä, luonnollisesti. Minusta on tärkeämpää tietää, onko tuuli sävyisä, viiltävä vai helakanpunainen kuin onko se kylmä, puhaltava vai lämmin. Tiedättehän. Siksi tällaiset kirjat eivät oikeastaan ole minua varten, mutta uskon, että Tule tapaamaan minua rannalle on omassa lajissaan varsin mainio tapaus. Siinä on kuitenkin aitoa koskettavuutta, yllättäviäkin käänteitä ja kaunis, vaikkakin hiukan kliseinen, loppu.

 

Mainokset

Mies ja nainen

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Nainen ja mies. Sen kolikon ne kaksi puolta. Yhtä lailla ruostuvat ja kiillotettavat. Välillä kultaa ja kirkkautta, välillä himmenevää romumetallia. Vanhentunut karhu tai kielo, vieraantunut mutta kotoisa hillankukka. Sadevesilammikossa rypevä, taskunpohjalle unohtunut.

Löydettäessä ilahduttava.

Kuten vaikka asuntonäytössä, portailla, vastaan kävelee se ihminen, joka on yhtä inhimillisen virheellinen. Tästä kertoo Eppu Nuotion arkisella tavalla viehättävä Mutta minä rakastan sinua (Otava 2015). Huomaa: Arkinen ei tässä tarkoita tylsää ja jo nähtyä. Arkinen tarkoittaa sitä, että ei kohdata autiolla saarella lentokoneturman jälkeen (ainoina eloonjääneinä, tietysti) tai huvipuiston maailmanpyörässä, yläilmoihin pysähtyneessä vaunussa. Sen sijaan on kaksi eronnutta keski-ikäistä, epävarmuuksissaan ja huolissaan, mutta kuitenkin kiinni työssä, arjessa, perhehuolissa. Valmiina kaikenlaiseen, mutta eivät varautuneita toisiinsa.

Ei ole olemassa tylsiä ihmisiä, ei vääriä. On vain ihmisiä, jotka saavat toisen käpertymään itseensä, vievät energiat. Pareja, jotka kaivavat toistensa kätkössä olevat, vaanivat, huonot puolet väkisin esiin. Ja sitten on hymyjä, jotka valaisevat yötaivaan. Tässä romaanissa yksi rakastaa toista, ja kolmaskin sitä toista rakastaa. Kuten kaikenlaisissa rakkauslälläreissä, mutta tämä ei ole lälläri laisinkaan. Tämä on nautintoja sanojen mauissa. Jokaisessa luvussa on mehukas, tunnelman sieppaava lopetusvirke, jonka olotilaan tahtoisi hetkeksi kietoutua, oli se sitten ikävä tai ihana.

Lauri ei laita viestiä. Tee kylmenee kupissa. Ikkunan takana olevassa puussa istuu kaksi mustarastasta. Eivät näytä pariskunnalta.

Kun rakkaus uhkaa loppua, minä lukija alan itkeä. Miten upea kirja, miten aitoja tunteita.

Ei voi olla kolikossa vain yhtä puolta. Puolet eivät ehkä katso samaan suuntaan, mutta niillä on yhteinen tavoite. Yhdessä niillä on hyvä.

Kiireisen kevään luettuja

Kuva: Bazar Kustannus
Kuva: Bazar Kustannus

Olen ollut melkoisessa lukutyhjiössä kaiken muun hässäkän keskellä. Sain juuri taputeltua valmiiksi koko kevään kestäneen kulttuuriprojektin, kesätyöt ovat alkaneet kuun alussa ja opintosuoritukset ovat vieneet aikaa. Mutta onhan toki jotain luettukin. Tässä kooste noin kuukauden ajalta.

Pirkko Saisio: Elämänmeno (Tammi, 1975, 229 s.). 1940–1960-luvun Kallio. Marja sinnittelee läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Äiti, karjalaistaustainen Eila, suree menetettyä rakkauttaan ja purkaa säilyneitä kiukkujaan lapsiinsa. Tyttären ja äidin vaikea suhde valottuu kummankin tuntemusten kautta.

Kirja on kirjoitettu osittain viehättävällä murteella, mistä kovasti pidin (vaikka se hidastikin lukemista). Saision ennestään tuttu tapa kirjoittaa elämänmakuisesti ja tarttuvasti päti tähän kirjaan siinä missä upeaan trilogiaankin. Oikein hyvä.

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta (Letters from Skye, Bazar, 327 s.). Kirjeromaani, jossa liikutaan kahdella aikatasolla. Vuodessa 1912 runoilija-nuorikko Elspeth tutustuu kirjeiden välityksellä ihailijaansa, amerikkalaiseen Daveyhin. Vuodessa 1940 Elspethin tytär Margaret on rakastunut ilmavoimien lentäjään. Äiti ei katso sodanajan rakkautta hyvällä. Kun pommi tuhoaa talon, Elspethiä ei löydy. Hänen aiemman sodan aikaiset kirjeensä sen sijaan johdattavat tyttären äitinsä ja tämän nuoruuden jäljille.

Lämminhenkinen, elävä, tunnelmallinen kirja. Henkilöiden sisimpään pääsi nopeasti. Heidän kanssaan koki kaikki karamelliset ja routaiset tunteet. Kirjan loppu jätti sydämeen onnellisen väreilyn. Parempi.

Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut (Myllylahti, 2016, 198 s.). Tarinataivas ei ole antikvariaatti muiden joukossa. Siellä asustava perhe on omalaatuinen, mutta hyväntahtoisia veijareita täynnä. Mila etsii kirjaviidakoista sellaista kirjaa, jonka pitäisi olla vain hänen. Kun kaupunkiin saapuu kummallisuuksia nappaava herra Kunnas, kaikki eksentriset hahmot ovat vaarassa.

Myönnän auliisti, että fantasia (varsinkaan selvästi tavalliseen maailmaan sekoittuva sellainen) ei ole ominta lukemistoani. Kirja oli kuitenkin jokseenkin sekava ja etäisesti kirjoitettu. Ei omaa genreäni, eikä ehkä sopiva tällaiselle aikuiseen ikään kasvaneelle kirjattarelle. Vasta 18-vuotiaalla kirjailijalla lienee tulevaisuudessa paljon enemmänkin annettavaa. Kohtalainen.

Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut (The School of Essential Ingredients, Bazar, 216 s.). Lilian omistaa ravintolan, jonka puitteissa hän pitää kokkauskursseja. Hän uskoo, että oikeanlainen ruoka herättelee ja parantaa myös sisintä. Kurssille kokoontuu joukko repaleisia ihmisiä, jotka pääsevät kokeilemaan tämän teorian paikkaansapitävyyttä.

Söpö kirjanen, jonka sivuilta maut ja tuoksut kurkottelevat koskettamaan lukijan aisteja. Lämminhenkistä hyvänolon luettavaa, vaikka jokaisella kokkikokelaalla onkin taskussaan tummareunainen nenäliina. Mukiinmenevä

Kauniit ja rohkeat elämänohjeet

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Katsokaa minua, tällainen minä olen. Olen Iiris Lempivaara. Aina minä kaipaan jonnekin, usein olen levoton. Minun sydämeni painaa 300 grammaa. Minulla on reikä sukassa ja aina uusia suunnitelmia, työ neuvojen jakajana ja uusi kenkiä joka viikko. Minä syön suklaata aamupalaksi ja joskus päivälliseksikin. Minulla on monta hyvää ystävää, kokoisekseni oudon kelpo viinapää ja muutamia ajatuksia siitä, miten olla lempeä ja hellä. Minulla on päiviä.

Niinkuin meillä kaikilla. Olen lukenut viime aikoina useamman kepeämpää kirjallisuutta edustavan teoksen, ja tämä on niistä ehdottomasti paras. Ikään kuin romaanin muotoon kirjoitettu self help -teos. Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014) alkaa ikävällä sattumuksella – vakaassa parisuhteessa elävä Iiris tulee yllättäen jätetyksi. Suruun ei kuitenkaan jäädä tässä teoksessa märehtimään, ei ei, vaan Iiris alkaa miettiä elämistään ja löytää vastauksia yllättäviltäkin tahoilta. Ne piileskelevät siskontyttären suloisissa vauvansilmissä, gynekologin vastaanotolla, huuruisissa laseissa ja tuoksuvissa kahviloissa. Naapurin Marja-Liisan mielestä Brooke ja Ridge tietävät parhaiten.

Lue lisää

Kataloginainen

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Niin tietenkin. Mutta miksi, miksi, miksi ihmiset eivät voi sanoa suoraan, mitä tarkoittavat?

Lähes jokainen on varmasti joskus miettinyt unelmamiehensä tai -naisensa ominaisuuksia. Tumma, vaalea, pitkä, hoikka, lihaksikas, viehättävä, lapsirakas, ei halua lapsia, sosiaalinen, hyvinkasvatettu, huomaavainen, huolehtii itsestään, ei meikkaa liikaa, ei asu äitinsä kanssa, pitää the Beatlesista, ei kuuntele purkkapoppia, ei ole allerginen marsuille, haluaa matkustaa häämatkalle Intiaan, haaveilee omasta maatilasta, ei ole hippihörhö, insinööri, pukeutuu aina muodin mukaan, käyttää hammastikkuja, valokuvaa, on nähnyt tähdenlennon, ei syö yöllä, lempikirja: Täällä pohjantähden alla. Tiedättehän, kaikenlaista pientä. Sellaisia vaatimuksia, joita asetamme tietämättämmekin. Etsiessämme sopivaa kumppania arvioimme potentiaalisia kaduntallaajia kriteerein, jotka olemme itse, usein vuosien saatossa, asettaneet. Ja rima hivelee pilviä.

Graeme Simsionin Vaimotesti (Otava 2013) kertoo hyvin määrätietoisesta vaimonetsintäprosessista. Don on erittäin älykäs genetiikan professori. Hänen elämänsä on rutiininomaisen aikataulutettua ja optimoitua: Aamulla juosten torille ostamaan ruokatarvikkeet (myyjät tietävät jo ennalta mitä hän ostaa, sillä Don valmistaa joka viikko samoja ruokia), töihin, kamppailulajiharjoitteita, ruuanlaittoa, syömistä, nukkumista. Ei kahvia klo 15:48 jälkeen, ei sosiaalisia suhteita häiritsemään unirytmiä tai keskittymistä olennaiseen.

Lue lisää

Hän piti palapeleistä

Kuva: Gummerus
Kuva: Gummerus

Ajatelkaapa kaikkia kohtaloita, jotka haaksirikkoutuvat oman mahdollisuutensa rannikolle.

 

David Foenkinos ja hänen teoksensa Nainen, jonka nimi on Nathalie (Gummerus 2011) ovat lystikäs parivaljakko. Miten saada dramaattiset tapahtumat vaikuttamaan vain osalta leikkisää kokonaisuutta? Kirjoita kuin Foenkinos. Kirjan alussa on mahtavia aineksia varsinaiseen itkuromaaniin, mutta kuvailu kääntyykin hassuihin sattumuksiin ja sivujuonteisiin silloin, kun päähenkilön suru on vielä ylivoimainen. Lukijakaan ei näin ollen jää vellomaan järkytyksessä vaan ajautuu hassutusten vietäväksi.

 

Lue lisää