Kaksi kehuttua: Oneiron ja Huone

IMG_20160901_101807397_HDRSyksy humisee seinissä. Korvissa humisevat rytmikkäät tanssimusiikit. Hyllyllä kutsuvat kirjakasat, joille aurinko vielä heittää rohkaisevia säteitään. Viime aikoina olen vastannut kutsuun ihan kiitettävissä määrin. Ilahduin, kun äkkäsin Laura Lindstedtin Oneironin (Teos 2015) henkilökunnan suosittelemien kirjojen joukosta. En kyllä pidä tästä kirjasta, mutta pitäähän se lukea, ajattelin. Aika paksukin. Kuulemma kieleltään vähän roisi, muistelin. Ei sovi tällaiselle kauneuden ihailijalle (vaikka maailman nurjia silmukoita en pyrikään vähättelemään).

Oneiron kuitenkin yllätti minut, vaivihkaa. Nämä elämän ja kuoleman välitilassa, valkoisessa tyhjyydessä kulkevat ja kieppuvat naiset ottivat minut vaatteistaan rakentamaansa kotiin ja jakoivat elämäntarinansa. Jaksoin kiinnostua, hamusin jopa lisää. Tietää, kuinka ihmiset päätyvät loppuunsa. Millaisia hetkessä oikeaksi tuntemiaan valintoja he tekevät. Sellaisiakin, jotka johtavat henkilökohtaiseen tuhoon. Lohdullinen ystäväparvi, joka koostuu aivan erilaisista ihmisistä. Yhteinen kieli löytyy eleistä, sitten ymmärryksestä, joka kasvaa universaaliksi. Tarina kietoutuu myös erilaisiin kuolemakäsityksiin, jotka kumpuavat filosofiasta (tai oikeammin filosofioista) ja uskonnosta, elämänkatsomuksesta, kokemuksesta, itseensä uskomisesta ja uskomatta olemisesta.

Oneiron on lähes yhtä paljon tietokirja kuin romaani. Se avaa juutalaisuuden ja anoreksian yhteyksiä, mutta kertoo yhtä lailla siitä, kuinka tärkeä räväyttävä peruukki voi olla elämänsä jo menettäneelle. Ja naiseutta, sitä lähestytään kaikenlaisissa muodoissa. Olla nuori, vanha, kaunis, rujo, oppinut, köyhän kyläyhteisön nainen. Ja miten erilaisilla tavoilla naiseus, ihmisyys, näyttäytyy kuoleman edessä. ****

Toinen juuri luettu, Emma Donoghuen Huone (Tammi 2012), kosketti myös sydänjuuriani, mutta se taas ei yllättänyt ollenkaan. Tarina siepatusta äidistä ja hänen vankeudessa synnyttämästään pojasta on jo lähtökohtaisesti ahdistavan kiinnostava. Aihe itsessäänkään ei ole se tavanomaisin tai käsitellyin, mutta mielenkiintoisemmaksi yhä romaanin tekee se, että se on kirjoitettu Jack-pojan suulla. Yllättävää ei myöskään ole se, että filmiteollisuus on jo tarttunut menestysromaaniin. Siksi itsekin nappasin taannoin kirjakaupan alesta tämän näyttelijöin kuvitetun pokkariversion.

Pieni määrä neliöitä, rajattu määrä valoa, televisioystävät, sängynaluskäärme, juoksurata, keinutuoli ja kylpyamme. Kaikki, koko hänen tuntemansa todellisuus. Pienessä pojassa ripaus aikuisuutta, ripauksempi supermiestä, koko taikinallinen lapsenuskoa ja hämmästystä. Ulkopuolella mielikuvitusmaailma.

Jos ainoa tunnettu koti on painajainen, miten suhtautua tuntemattomaan, jota kaikki muut pitävät oikeana, normaalina, onnellisena paikkana? Hämmästyttävän tarkkanäköisesti kirjattuja uuteen paiskatuksi tulevan pikkupojan tunteita ja ajatuksia. Ahmimalla luettu romaani. ****

Tästä kirkkain mielin ja silmin kohti Porin Kirjojen yötä ja edessä häämöttäviä Turun Kirjamessuja (ohjelma on jo julki). Onnellista hiipivää syksyä rakkaat lukijat!

Starry, starry night

Kuva: Karisto
Kuva: Karisto

Tulee ehkä vielä aamuja, joina en näe … kasvoja ensimmäiseksi herättyäni. Tai verkkainen elokuun ilta, jolloin en enää oikein muista, missä kohtaa olkapäätä … oli pisamia. Ehkä tulee vielä päivä, jona en kuule … askelia kun kuuntelen lumihiutaleiden rapinaa.

 

Lue lisää