Veljeni vieraassa ruumiissa

Kanto, Kytömäki ja Westö

Sisällissota, kansalaissota, veljessota, kapina, vallankumous, vapaussota. Niin monta nimeä. Niin monta tulkitsijaa kuin on historiaan katsojaakin.

Kesällä voisi tietysti pieni ihminen ja positiivisia ajatuksia itselleen halajava odottava äiti lukea muutakin kuin kuolemaa ja hävitystä. Mutta luinpa kuitenkin peräkkäin kolme kirjaa, jotka käsittelevät kukin omalla tavallaan Suomen vuoden 1918 sisällissotaa, sitä ennakoivia tummiin pilviin saakka kohoavia tikapuita ja sen jälkeisiä autioita tunteita.

Kolme romaania ovat Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus, 2014), Anneli Kannon Lahtarit (Gummerus, 2017) ja Kjell Westön Missä kuljimme kerran (Otava, 2006).

Kultarinta

Ainoat murheet, joista voisin puhua, olisivat kuitenkin äidin katoaminen tuuliin ja isän eksyminen metsiin. Eivätkä ne ole mitään, koska ilman heitäkin jatkoin leivosten syömistä.

Ensimmäisenä luin erityisesti suomalaisen luonnon ja metsien kuvauksestaan ylistystä saaneen Kultarinnan. Vaikka olen syntynyt metsikön vieressä ja havupuiden tuoksu hivelee sieluani kovastikin, niin teos tuntui paikoitellen laahustavan metsäpolkuja pitkin hieman turhan verkkaista ja mutkittelevaa reittiä. Sisällissodan hipaisut ja mullistukset henkilöiden elämässä taas nappasivat otteeseensa heti. Herraskaisesti melko epäpoliittinen Erik viehättyy punaisilla kirjoituksillaan vaikuttamaan pyrkivästä metsäntajuisesta Lidiasta. Ja pääsee ylhäisestä äidinikävästään uusien ajatusten piiriin. Näkemään senkin, että ihmisten yhteiskunnallinen arvo on sattumankauppaa.

Surkein sarka on nälkää, hikeä ja tuota valkoista tahmaa, jota kesäkuumalla kertyy rehkivän suupieliin. Paras sarka on paperien selailua tammipuisen pöydän ääressä, viini-illallisia, ratsastussaappaita ja pasteijoita. Kun yhdelle saralle syntyy, sitä sitten kyntää.

Luonto yhdistää kylmänarat naisenkädet herrasmiehen sileisiin käsiin. Myöhemmin huomataan, että sisällissodan kaiut eivät jätä rauhaan tuntemattomaan lähetettyä tytärtä ja vapautensa menettänyttä isää. Tärkeänä näyttämönä on ihmisen suhde luontoon ja luonnon suhde ihmiseen. Metsien suojelemisen tarve, ja niiden ikiaikaisuus, verrattuna virheitä tekeviin ja historiaa vinoutuneisiin suuntiin kuljettaviin ihmisiin.

Erityisesti kirjan toinen, Malla-tyttären vaiheista kertova osuus, kosketti kauniilla musertavuudellaan. Väärin leikatuista ja väritetyistä kiiltokuvista tulee rovio, joka polttaa pitkäksi aikaa Mallan tulevaisuuteen näkevät silmät sokeiksi. Metsä auttaa kuitenkin Mallan isänsä tavoin uuteen alkuun karhunkämmenineen ja uusine ystävineen. Aikuisuuteen kasvaminen ja nuoren tytön ihastuksentunteet kietoutuivat kiinnostavasti yhteen sisällissodan perinnön varjossa kulkevan selviytymistarinan kanssa.

Lahtarit

Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan.

Teljän kirjallisuuspäivillä 22.10.2016 kuuntelin mm. juuri Anneli Kannon mietteitä historiallisen romaanin luonteesta. Hänen mukaansa historiassa kiinnostaa nimenomaan ihminen, ja kirjan henkilöt alkavat lopulta keskustella kirjoittajan päässä. Luomiaan henkilöitä on pakko ymmärtää, heidät pitää hyväksyä. Kirjailijan on päästävä (henkisesti) hahmojensa tasolle. Nämä hyvin muotoillut ajatukset näyttäytyvät mainiosti Kannon tekstissä. Romaani iskee suoraan sisällissodan ytimeen ja kertoo sen vaiheista moniäänisesti ja monimurteisesti, ainakin ensinäkemältä lähinnä valkoisesta näkökulmasta. Lahtarit ovat ihmisiä siinä missä taivaanrannanmaalarit, unelmoijat ja kansanparantajatkin. Jokaisella on lapsuus, omat kaarnalaivansa ja muistoissa lämpimät tai kylmät sylit.

Voittajienkin tarinat ovat usein kuolettavia. On pakotettuja, itsestään erkaantuvia, väkivallanteoistaan kauhistuneita, niistä hullaantuvia, rutinoituneita tappajia, paikalle vahingossa sattuneita. On morsiamia, jotka tahtoisivat vain minkä tahansa värisen miehensä takaisin. Mitä pitemmälle kirjaa lukee, sen selvemmäksi tulee se, että yksiväristä punaista tai valkoista harvemmin on. Halu tappaa voi olla hetkellistä kostonhimoa tai omien pelkojen ampumista toisen rintaan.

Ja entä, jos ei haluaisi olla millään puolella?

Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästään taikka ihmisiä ampuaan.

Tavalliset ihmiset tekevät poikkeusoloissa epätavallisia tekoja, jotka oikeutetaan omalla missiolla, kunniantunnolla, olemassaolon puolustuksella. Ja jossakin pihanperällä on joku itselle rakas elämässä elämäänsä. Sinne halajaa sotaan ajautuneenkin mieli:

Ne hyökkää heti varahin, kunhan päivä kalakastaa. Samaan aikaan ku äitee lähtöö askarehille. Se menöö askareskumaras pihan ylitte ja laittaa paran alle tulen navettaköökis. Itikat ammuu kun ne tuntoo jo äireen askelet. Äitee sanoo, jotta hyvää mooninkia paskahännät niinku se aina sanoo. Eikä se tierä, jotta minoon Tampereella ja punikit mun tappaa.

Kokonaisia elämiä pelkistettynä joukkohautoihin ja repeytyviin valokuviin, vaikka jossain toisessa ajassa olisi tarjolla ollut toisenlainen kohtalo.

Missä kuljimme kerran

Minä haaveilin elämästä jossa ei olisi seiniä eikä kattoa enkä saanut muuta kuin tämän saatanan suon johon upota.

Westön kerronnasta ja historiantajusta viehätyin suuresti nyt jo kolmannen kerran. Missä kuljimme kerran oli minulle ennestään tuttu tv-sarjana, jonka hahmot ja maisemat häilyivät päässäni lukiessani, tekstiä täydentävinä kuvina. Missä kuljimme kerran on usean vuosikymmenen mittainen tarina perheistä, suvuista ja kohtaloista, jotka kietoutuvat yhteen monenlaisin sitein. Keskellä seisovat sisällissota ja sen karuus vankoin saappain. Alussa yläluokan tylsistyminen vastapainona parempaa etsiville hökkelikatujen köyhille. Sodan jälkeen päiväuniin tunkeutuvat kauhukuvat. Vartalo vielä nuori, mutta henki raskas. Menneestä raskaat ovat samoilla kaduilla kulkevat askeleet, jotka viattomuudessaan eivät ymmärrä astujansa tuskia. Uusi, komea Helsinki kohoaa moraalin raunioille. Musisoiden ja ilakoiden siirrytään uuteen aikaan, jossa mennyt tosin yhä elää harvinaisen kipeinä nuotteina.

Maailma johon he olivat syntyneet oli tuhoutunut mutaan ja taistelukaasuhöyryihin jo ennen kuin heistä tuli aikuisia, heidän toverinsa oli murhattu niskalaukauksilla punaisen talven aikana, ja he itse olivat vain keskenkasvuisia poikasia etsiessään käsiinsä ja teloittaessaan maanmiehiään jotka usein olivat yhtä toivottoman nuoria hekin. Näistä asioista ei koskaan puhuttu, mutta ne olivat läsnä, uuden sukupolven maailma oli alun alkaen julma ja nopea ja illuusioita vailla.

Westön romaanin sivustaseuraajana, mutta kaiken näkevänä taustavoimana ajattelee ja kirjoittaa Ivar, joka usein havaitsee asioiden monet puolet muita paremmin. Ja jälkiviisaasti Ivar näkee myöhemmin myös aiempien vaiheiden luonteen. ”…kyse oli jokaisen ihmisen oikeudesta hituseen valoa ja hituseen arvokkuutta, oikeudesta ylpeämpään ja vähemmän vaivalloiseen elämään.” Elämään, joka ei tallentuisi vain kaartilaiskuviksi ja orvoksi jääneiden lasten kysyviksi silmiksi.

Kaikissa kolmessa romaanissa myös sisällissodan ja väkivallan vuosien naiseus näyttäytyy luontevana osana kerrontaa. Westön yläluokkainen, villin huikentelevainen Lucie on kaikkea muuta kuin Kytömäen sairauden ja menetysten näivettämä Lidia tai Kannon sulhasensa puolesta pelkäävä Helena. Naiset ovat herkkiä, kykeneviä, raa’an aggressiivisia, taipumattomia ja itsenäisiä, siinä missä miehetkin. Heidän tuntonsa ja luonteensa täydentävät kunkin romaanin moniäänisyyttä.

Ja sisällissota ja myöhempi lapualaisuus tapahtumasarjana, ajan henkenä, eteenpäin vyöryvinä, joskin takapajuisina voimina näkyvät näiden romaanien sivujuonteissa muilutushetkinä, henkilöiden valintojen ja ajatusten taustalla vaikuttavina haamuina, elämän mullistavina vuosina, joista ei ole paluuta takaisin entiseen köyhään tai rikkaaseen kotoisuuteen. Kolmikkona nämä romaanit avaavat hyvin moniulotteisen tien vaikuttavaan, mutta surulliseen suomalaisuuteen.

Mainokset

Tie, jonka löytää vain kun rakastaa

9789513187842_frontcover_final
Kuva: Tammi

On olemassa tie. Sellainen, jota pitkin me kaikki kuljemme, vierekkäin, vaikka emme sitä tiedä. Tie on nimeltään oikea tie. Jokainen kulkee tätä tietä jonkin aikaa, mutta saattaa poiketa väärästä haarasta oikealle, jossa kasvaa piikikäs ohdakkeisto, tai vasemmalle, jossa pilkottaa houkutteleva karkkiviidakko. Jokin intohimo tai pakko, joka etäännyttää kaikesta siitä, mikä voisi olla tärkeintä.

Ja henkilökohtaisen historian käänteet jäävät paperille vain saavutuksina. Kukaan ei tiedä.

 

 

Asley selittää, että on mahdotonta elää vaarattomasti. Vaara on aina läsnä, elämä voi mennä hukkaan, vuosikymmenet valuvat tyhjiin kirjoituspöydän ääressä, sitten kuolee sairaalasängyssä yksin ja viheliäisenä. Typerykset kääntävät kasvonsa pois vaaroista ja kuvittelevat olevansa turvassa, mutta toiset pyrkivät elinvoiman lähteelle.

– ”Ja missähän”, Imogen pohtii, ”se mahtaa olla”?

Asley napauttaa savukettaan tuhkakupin reunaan.

-”En osaa sanoa. Jokaisella miehellä on omansa.”

-”Tai naisella. Mutta mikä se on sinulle?”

Nuoret vapaasieluiset kohtaavat 1910-luvun Lontoossa, sodan ulistessa etäältä. Rakkaus leimahtaa hetkisessä. Yhteiskunnan ja kunnian rajoitteet riistävät heiltä nopeasti yhteisen orastavan onnen. Sota vie kohtalokkaisiin valintoihin, eristäytymiseen, yksinäisyyteen, pettymykseen. Taisteluhaudat vaihtuvat rauhan saavuttua tutkimusretkiksi petollisille vuorille, mutta kamppailu muistojen kanssa on sama.

Nykypäivässä amerikkalainen Tristan saa tietää mahdollisesti häntä koskettavasta perinnöstä. Omaisuus on karkaamassa käsistä, kun menneisyyden tarinoiden säikeitä ei ole punottu yhteen. Arvailujen ja intuitionsa varassa Tristan matkaa ympäri Eurooppaa selvittämässä sukujuuriaan. Lopulta hän tekee matkaa pääasiassa omaan sisimpäänsä, jonka arvoitukset saattavat ollakin merkittävimpiä.

Justin Gon Katoava aika (Tammi, 2015) on ennen kaikkea kertomus unelmista, jotka voivat täyttyä monella eri tavalla. Päättymättömästä kaipuusta jonnekin, mitä ei ole vielä saavuttanut. Uhkarohkeudesta, joka katkoo siteitä. Rakkaudesta, joka kestää katoavaakin aikaa. Joka on jäänyt leijailemaan reunoista palaneille kirjelehtisille, joka tuoksuu aamu-usvassa ja hiljaisten kirkkomaiden öisessä tunnelmassa.

Ilman toistakin ihminen voi toiselle kuulua. Vuoren laella saattaa nähdä jäätyneen kuvajaisen entisestä rakastetusta. Tutulta näyttävät kaikenlaiset selät, helmat, kuulostavat kaikenlaiset huokaukset. Ehkä menneisyyttä ei ole tarkoitettu löydettäväksi.

On olemassa tie. Jolla tiesulut, päättyvät haarat ja kiertotiet muuttavat suunnitellun matkan suuntaa. Tehden matkasta eri tavalla oikean.

Lämpöni, Lempini annan

Minna Rytisalon Lempi, josta olisi voinut tulla vuoden 2016 Finlandia-ehdokas. Kustantanut Gummerus. Lapin sota näyttämönä jossain taustalla. Pääosassa nuori Lempi, jonka vaiheet tulemme tuntemaan kolmen muun kertomana. Tämä on minun tarinani näistä kolmesta erilaisesta Lempistä.

Kuva: Gummerus
Kuva: Gummerus

 

Kirjoitan sinusta runon.

Sinussa, yhdessä,

Sulokkuus ja vahvuus.

Eräässä kiharassa keikkuva vallattomuus, nuoren sydämen uhkuva voima.

Sinussa puolukanvarvun vehreys, lintujen lennosta sydän taivaalla.

Sinussa koko pohjaton maailma, tämä hetki ja tulevaisuus, maailman laidalle työnnetty kaikki turha.

Sinussa järven pinnasta heijastuva tähtien ikuinen liekki.

Sinussa outouteni tuore tuttuus.

Sinussa kulkija vihdoin oikealle tielle päätynyt. Vaikka ei tiennyt etsineensä.

Sinussa kosketus, jolla ei ole nimeä.

Sinussa, sinussa, sinussa, sinussa, olemassaoloni tarkoitus.

 

Kirjoitan tarinan sinusta. Talo ja järvi ja kolme siellä. Sinä omistajana ilman vakuuksia, ilman vaivaa. Raatajan hiki vain laiskana helminauhana kaulallasi. Poskillasi väärän onnen hymy, viekas raikkaus. Irvokas onni. Toisen, ei sinun. Jonain päivänä. Kätesi vääränlaiset, luonteesi vino. Emännäksi sopimaton, taipumaton ranka. Järven kuutamoissa uiva haihattelija. Tästä maailmasta vieraantunut silkkiliina juuttikankaiden mailla. Jospa pelkästä olemisesi vääryydestä häviäisit. Jotta minun ei täytyisi, vaikka pystyn. Ja haluan.

Sinusta historian kirjoitan. Kaksi kaunista sängynpäätyä, kaksi hiustenkampaajaa, kahdet ommellut hamekankaat. Samaa tahtia suurenevat, mutta solakanpuoleiseksi jäävät. Puoliorvot onnelliset. Puodissa tiskin takana kikatus helinänä aikuisten maailman tuntematonta kohti. Pitsiliinoissa makaavasta nukesta liinojen silittäjäksi. Poltetusta Suomesta entisten rakastettujen ja ystävien Saksaan. Kuinka paljon jaksan kantaa harteillani minä, joka olin ensimmäinen, mutta jäin surutta toiseksi. Kateus tunteena toisesta maailmasta, kaipaus yhä vangitsevana huutona. Siinä missä sinä olit, minä tyydyn. Sinun onnestasi en palaakaan halua. Oman osani kannan maailman yhteiseen kekoon, josta tulevaisuuden on versottava.

 

Tänään puolukoita puurossa, maailma jälleen mullistuksessa, taivas vaarattomia sydäntalvilintuja täynnä. 

Kylmyys käy yli aikojen

Kuva: Karisto
Kuva: Karisto

Välillä kadulla kävellessä pohkeiden yli käy sattumalta viima. Se ikään kuin läpäisee vaatekerrokset, huolella valitut tai sattumalta sohvankulmalta päälle kiskotut sukkahousut. Joissa silmäpako jo hiukan vilahtaa. Samanlainen viileä tuuli käy joidenkin ihmisten silmissä, vilistää pupilleissa, jähmettää vastaantulijan, lähestyjän, tyystin. Miten lähestyä lämmöllä kylmyyttä? Miten etäännyttää kylmyys itsestä, kun se yrittää lävistää?

Frau, tarina naisesta, lumikuningattaresta, jonka kuoren läpi ei käy tuulikaan. Tuuliviireinä liikkuvat toimittajat, haastattelijat, urkkijat eivät läpäise hänen suojakuortaan. Sitten saapuu eräs, jonka oma historia pakottaa häntä tarttumaan tarinaan, jonka kaikki puolet tuntuvat jo käsitellyiltä, riepotelluiltakin. Mutta onko sittenkään niin?

Tekevätkö ulkomaailman vaatimukset, läheisten puskenta, kenestäkään viatonta tekojensa edessä? Kauhumaineisen ss-kenraalin leski on parrasvaloissa, joskin hiljaisella rannalla ja arkisessa keittiössään, Terhi Rannelan romaanissa Frau (Karisto 2016). Leski kannattelee tarinaa, jossa kertojanääniä saavat myös viattomat sivulliset, 1940-luvun piilottelevat, vastaan laittavat, viattomat ja pahaa aavistelevat prahalaiset. Nämä muut ovat menneen maailman pelinappuloita Fraun, Lina Heydrichin, ss-kenraali Reinhard Heydrichin lesken kostosta ja katkeruudesta luomalla taistelukentällä.

Kiinnostuin etenkin taustahahmoista, elin heidän kanssaan pelossa ja kyseenalaisessa sankaruudessa. Itse Frau jätti minut juuri sellaiseen kylmäkiskoiseen ihmetykseen kuin sopivaa onkin. Kirjailija Terhi Rannela kertoi Turun Kirjamessuilla, että natsipyövelin ja etenkin tämän pyövelinnaruja vedelleen vaimon inhimillistämisestä on sadellut myös kritiikkiä. Minulla ei kuitenkaan ole tarvetta kritisoida. Lina Heydrich näyttäytyy naisena, jonka suru on vuosien mittaan kasvanut vuoreksi, joka kokee omat menetyksensä muiden menetyksiä suuremmiksi. Joka ei ehkä koskaan ole ymmärtänyt ideologiansa tuomittavuutta. Hän on äiti, joka haluaa suojella lapsiaan ja miehensä muistoa, mutta ei katua sitä, että on tehnyt omat valintansa. Olisiko meistä jokainen kykenevä hirviömäisyyteen? Ainakin kostoihin lamaannuttavassa murheessa? Lina Heydrichin fiktiivisessä, mutta taustaltaan todessa hahmossa inhimillisyys näyttäytyy vain osassa, joka sillä meissä kaikissa on: ihmisyydessä itsessään.

Terhi Rannela on mukana Porin Teljän kirjallisuuspäivien keskustelussa Mennyt on mennyt, miksi siitä kirjoittaa? Tuoreesti vaikuttuneena hänen menneen käsittelystään (joka ehdottomasti on tämän bloggarin mielestä tärkeä kirjoittamisen kenttä), olen tietenkin menossa kuuntelemaan. Lauantaina 22.10. klo 10-11:30.

Vesi kultaisena välkkyy

Kuva: kirja.fi
Kuva: kirja.fi

Vene lipuu meren kullassa, matkalla pelastamaan kaukaisia rakkaita.

Huhutaan, että oli kerran merenneito, jonka tyttärestä tuli merten ja metsien tietäjä, näkijä ylivertainen.

Huhuilla on siivet, jotka kantavat sotien rintamille ja sieltä takaisin, tuovat kotiin kadotettuja sotamiessieluja ja laiduntavat heidän lausumattomien toiveidensa virrassa.

Hiiva kohoaa yhdistämään naiseuden ja mieheyden, kipuna kiivaana ei tunnu se vaan ilona.

Ja kaikessa tässä, kaiken keskellä antajana ja ottajana, vanha nainen kyyneleistä punottua iloa silmissään, matkalla ei-minnekään, odotuksessa. Tietäen, että pian tapahtuu taas jotain, joka tekee hänen korkean ikänsä merkitykselliseksi.

Marvellous Ways, Sarah Winmanin luoma naispuolinen Väinämöinen, viisas ja maailmaasyleilevä vanhus veti minut tarinaansa välittömästi. Ensi lehdiltä saakka tiesin, että tämä kirja on sellainen, jota en voi laskea käsistäni. Niin kävikin. Jotenkin sen vain tietää, eikö totta. Minun kohdallani ainekset ovat runollisen kauniit, tyylikkäät kielikuvat, joita ei kuitenkaan viljellä joka virkkeessä. Toivonkipinä murheenkin keskellä, näyttämässä tietä tuleviin siltoihin. Kiinnostavat henkilöt, ei täytehahmoja, joiden merkitystä ei selitetä. Luontokuvaukset, joiden ansiosta tuntee hiekan varpaidensa välissä, pikkukalojen näykkäisyt, näkee auringonkultaaman seesteisen meren ja kuulee metsän puiden narinan tuulessa. Elämä on täynnä pieniä leikitteleviä onnenkantamoisia ja enteitä, pikkuisen maagisia palasia arjessa. Niitä tämä kirja tarjoilee.

Kukapa ei haluaisi hetken verran uskoa merenneitoihin, juhannustaikoihin, ennustajamummojen taskunpohjatietoon. Merenneidon vuosi (A Year of Marvellous Ways, Tammi 2016) on tähän mennessä paras tänä vuonna lukemani kirja. Viisi tähteä ja arvokas paikka Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat -romaanin vierellä Aarrekirjaston korkeimmalla hyllyllä.

Kiireisen kevään luettuja

Kuva: Bazar Kustannus
Kuva: Bazar Kustannus

Olen ollut melkoisessa lukutyhjiössä kaiken muun hässäkän keskellä. Sain juuri taputeltua valmiiksi koko kevään kestäneen kulttuuriprojektin, kesätyöt ovat alkaneet kuun alussa ja opintosuoritukset ovat vieneet aikaa. Mutta onhan toki jotain luettukin. Tässä kooste noin kuukauden ajalta.

Pirkko Saisio: Elämänmeno (Tammi, 1975, 229 s.). 1940–1960-luvun Kallio. Marja sinnittelee läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Äiti, karjalaistaustainen Eila, suree menetettyä rakkauttaan ja purkaa säilyneitä kiukkujaan lapsiinsa. Tyttären ja äidin vaikea suhde valottuu kummankin tuntemusten kautta.

Kirja on kirjoitettu osittain viehättävällä murteella, mistä kovasti pidin (vaikka se hidastikin lukemista). Saision ennestään tuttu tapa kirjoittaa elämänmakuisesti ja tarttuvasti päti tähän kirjaan siinä missä upeaan trilogiaankin. Oikein hyvä.

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta (Letters from Skye, Bazar, 327 s.). Kirjeromaani, jossa liikutaan kahdella aikatasolla. Vuodessa 1912 runoilija-nuorikko Elspeth tutustuu kirjeiden välityksellä ihailijaansa, amerikkalaiseen Daveyhin. Vuodessa 1940 Elspethin tytär Margaret on rakastunut ilmavoimien lentäjään. Äiti ei katso sodanajan rakkautta hyvällä. Kun pommi tuhoaa talon, Elspethiä ei löydy. Hänen aiemman sodan aikaiset kirjeensä sen sijaan johdattavat tyttären äitinsä ja tämän nuoruuden jäljille.

Lämminhenkinen, elävä, tunnelmallinen kirja. Henkilöiden sisimpään pääsi nopeasti. Heidän kanssaan koki kaikki karamelliset ja routaiset tunteet. Kirjan loppu jätti sydämeen onnellisen väreilyn. Parempi.

Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut (Myllylahti, 2016, 198 s.). Tarinataivas ei ole antikvariaatti muiden joukossa. Siellä asustava perhe on omalaatuinen, mutta hyväntahtoisia veijareita täynnä. Mila etsii kirjaviidakoista sellaista kirjaa, jonka pitäisi olla vain hänen. Kun kaupunkiin saapuu kummallisuuksia nappaava herra Kunnas, kaikki eksentriset hahmot ovat vaarassa.

Myönnän auliisti, että fantasia (varsinkaan selvästi tavalliseen maailmaan sekoittuva sellainen) ei ole ominta lukemistoani. Kirja oli kuitenkin jokseenkin sekava ja etäisesti kirjoitettu. Ei omaa genreäni, eikä ehkä sopiva tällaiselle aikuiseen ikään kasvaneelle kirjattarelle. Vasta 18-vuotiaalla kirjailijalla lienee tulevaisuudessa paljon enemmänkin annettavaa. Kohtalainen.

Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut (The School of Essential Ingredients, Bazar, 216 s.). Lilian omistaa ravintolan, jonka puitteissa hän pitää kokkauskursseja. Hän uskoo, että oikeanlainen ruoka herättelee ja parantaa myös sisintä. Kurssille kokoontuu joukko repaleisia ihmisiä, jotka pääsevät kokeilemaan tämän teorian paikkaansapitävyyttä.

Söpö kirjanen, jonka sivuilta maut ja tuoksut kurkottelevat koskettamaan lukijan aisteja. Lämminhenkistä hyvänolon luettavaa, vaikka jokaisella kokkikokelaalla onkin taskussaan tummareunainen nenäliina. Mukiinmenevä

Kahden miehen sota

0_-7392845045938336115
Kuva: Kirjasampo

Irlantilainen kirjailija John Boyne on mitä ilmeisemmin hyvin monipuolinen kirjailija. Viime kesänä luin hänen sekä lapsille että leikkisille aikuisille suunnatun kirjansa Leijuva poika. Se todella kosketti löytämällä tuoreen otteen vanhaan hokemaan erilaisuuden rikkaudesta. Boynen toinen teos, Poika raidallisessa pyjamassa, on tuttu vain elokuvaversiosta. Mutta jos kirjassa on vähääkään siitä raskaasta surusta, joka hallitsee elokuvaa, niin lukijan aisteja ja kyynelkavania koetellaan sitä(kin) ahmiessa säälimättä. Hiljattain luvussa oli Boynen Kuudes mies (Bazar Kustannus 2013).

Myrsky on väistynyt, mutta yhä voi kuulla oksien vääntyvän. Öisin, kun kuu on keltaisimmillaan, kaatuu jossain vanha puu.

Tarina liikkuu kahdessa kerroksessa. Syyskuussa 1919 nuori Tristan matkustaa Norwichiin tapaamaan ensimmäisessä maailmansodassa kuolleen ystävänsä Willin sisarta Mariania. Kantapäissään lauseiden alkuja, vaietusta salaisuudesta. Toisessa kuvassa Tristan ja Will kohtaavat Aldershotin harjoittelukentällä, kuulevat öisin toistensa hengityksen ja ilmeettömyyden. Kulkevat saman, mutta erilaisen matkan ohi urheiden, julmien, poikkeuksellisten ja vääryyttä kokevien toveriensa Pohjois-Ranskan hautoihin. Sekä todellisiin että niihin, joihin mieli ajan kuluessa elävältä hautaa. Valkoinen höyhen leijaa leijaa, leijaa kohti piipunsuuta.

Kirjassa liikutaan hämäräperäisten majapaikkojen nurkissa, äänettömissä huoneissa, tomuisissa kuppiloissa ja sekä juoksuhautojen verensekaisessa kurassa. Mutta niitäkin enemmän ihmisen katkerassa mielessä. Tapahtumat ovat nopeita ja hurjia, mutta taustamusiikki on hiljaisen melankolinen. Eteneminen on verkkaista. Ihmissuhteet ovat kaiken perusta, ja silti niin ankeita, että kenenkään saappaissa ei haluaisi olla. Vaikka sytyttäisi ympärillä kaikki maailman lyhtypylväät ja suurimmat kynttilät.

Rakastaa voi niin monella tavalla. Salatusti, kielletysti. Himoiten ja tuntien. Ontuen pakoon itseään. Katkeruudella sinetöiden monta kohtaloa.

Kuolla voi niin monella tavalla.