Teljän Kirjallisuuspäivät 2018 – Tunnelmia, tunnetta ja tietoa

IMG_20181020_113441 (Small)

Sain ilon ja kunnian olla tänä vuonna mukana järjestämässä Teljän Kirjallisuuspäiviä. Tapahtuma järjestetään vuosittain Teljän kirkossa, mutta se on kaikille avoin ja kaikkia myös mukaan kannustava kulttuuritapahtuma. Kokoonnuimme ensimmäisen kerran jo alkuvuodesta pohtimaan päivien teemaa ja sisältöä. Pohdimme, että näinä sotaisien vuosien muistoaikoina sekä kaikenlaisten vakavien poliittisten ja ylikansallisten ongelmien keskellä haluammekin aihepiiriksi jotakin iloista – Teemaksi valikoitui näin Hyvinvoiva kepeys. Ei siis hömppäys tai vakavuuden kaihtaminen, mutta lukemisen, kirjoittamisen ja kirjallisuuden hyvää tekevät olemus ja vaikutukset.

Perjantaina laulettiin yhteislaulutilaisuudessa iloiseksi valikoituneita hengellisiä lauluja. Tunnelma oli varsin lämminhenkinen. Paikalla oli myös kirjaston Arja-täti pop-up-kirjaston kera…

…Niin kuin myös lauantaina, joka oli kirjallisuuden riemujuhlaa. Paneelikeskusteluun koitimme valikoida kolme toisistaan eroavaa kirjailijaa ja lopputulos olikin mainio: Mukana oli nuoren naisen värikäs vallattomuus, kokeneemman kirjailijattaren ponteikas leikkisyys ja runoilijaherrasmiehen valloittava kujeilu, siis Taina Latvala, Leila Tuure sekä Jouni Inkala. Haastattelijana toimi aina niin ihana läänintaiteilija Karoliina Suoniemi.

IMG_20181020_130021 (Small)

Taina Latvala viehätti tyylikkyydellään. Hänelle iloa tuovat muun muassa syksyn värit ja kotiseudun (sielun)maisemat. Latvala kertoi ilon tuntuvan fyysisenä läikähdyksenä ja olevan lyhytkestoisempaa kuin onni. Hänen romaaninsa ovat täynnä vakavia aiheita, joista ei kuitenkaan puutu huumorikaan – elämän kepeys ja nurjuus kulkevat usein sisarina, kuten sisaret uudessa Venetsialaiset-romaanissa. Näytelmäkirjailijana Latvala on kuulemma saanut myös leikitellä komedialla. Hänen mukaansa minä-kertojan on kolmatta persoonaa helpompi tuoda tekstiin ironiaa. Latvala kertoi kirjoittamisen tuovan hänelle itseilmaisun iloa, olevan järjestyksen luomista kaaokseen, vapautta luoda maailmoja sekä liikkua vapaasti ajassa ja paikassa. Asioista voi hänen mukaansa kirjoittamalla pitää tärkeistä kokemuksista kiinni. Latvala painotti, että hyvän kirjoittajan on myös luettava. Kirja on hänelle illan rauhoittumishetki tai aamunaloitus, kirjoittaminen on romaanitarinoiden lisäksi kiitollisuuspäiväkirjan ja lukupäiväkirjan pitoa. Latvala kertoi kirjoittavansa mieluiten kronologisesti, hiovansa lauseita täydellisyyteen ja kirjoittavansa usein kahvilassa (mistä pidän kovasti muuten itsekin).

Leila Tuure tunnetaan etenkin historiallisista romaaneistaan, mutta hän antoi meille lukunäytteen hissitontun ja vinttitontun seikkailuista. Tuuren mukaan olemassa on varmastikin ilon kaava. Ilo on sisäinen asia, optimismia, jossa ei liikaa heijastu mennyt eikä tuleva. Huumoria historian havinan joukkoon voi ripotella koomisilla sivuhenkilöillä, sanavalinnoilla ja nimillä. Hauskuus voi olla hieman piilotettua, älykästä huumoria. Tuure kertoi miettivänsä illalla (tai yöllä, voi yöunet) seuraavan päivän aloituslauseen valmiiksi ja kirjoittavansa kolme tuntia aamuisin. ”Sen jälkeen sulostutan miestäni”, Tuure totesi leikillisesti. Opettajana toiminut Tuure kertoi romaanikirjoittamisen olleen looginen jatke sille, että hän jätti koulutyön kaihomielin. Hän on mieltynyt perinteisiin sanakirjoihin, jotka tarjoavat niin paljon enemmän kuin nyky-Google. Vapaaehtoinen kirjoittaminen tuo iloa, toisin kuin pienenä ”suositeltu” päiväkirjakirjoittaminen, samoin kuin iloa Tuurelle tuo meri ja sen ”valtava ajatus vapaudesta”.

Runoilija Jouni Inkala esiintyi pojanviikarimaisen herrasmiehen elkein. Hänelle ilo on leikkivän ihmisen elämänasenne, joka tarvitsee synkkyyttä vastapainokseen. Inkalan mukaan kepeys on älykkäämpää kuin suora huumori, ja esimerkiksi runoihin kepeyttä voi ujuttaa takavasemmalta, hiukan yllättäen. Tehokeinona tyylien sekoitus toimii usein paremmin kuin pelkkä iloisuus, ja elämänviisaus, joka on ”puettuna kepeään asuun nielaistaan ehkä helpommin”. Inkala kertoi kirjoittavansa ensin käsin, niitä sanoja ja säkeitä, joita hänen mieleensä tulvii. Valmiit kirjat ovat sisäisten prosessien lopputuotteita, jotka niin ikään tuottavat kirjoittajalle iloa. Mutta luettavaksi tuodusta on kannettava vastuuta, lukijat tulee pitää mielessä. Lukemisen yhteisöllisyys on aivan toista luokkaa kuin kännykän selailu: Yhdessä sohvalla lukevat ihmiset voivat kommunikoida teosten kautta, kertoa lukemastaan toiselle, ottaa osaa toisen lukukokemukseen. Kirjallisuus on verraton ja ainutlaatuinen mahdollisuus vierailla toisissa maailmoissa ja toisenlaisissa elämissä.

Paneelin jälkeen oli vuorossa Heli Laaksosen ja Elina Wallinin lastenkirjaan perustuva kirjateatteriesitys Tapleti arvotus, jonka esitimme Arjan kanssa yhdessä. Mikä hulvaton kokemus myös minulle ensikertalaiselle! Yleisö tuntui pitävän ihanista Semmosista ja Tommosista, määkivästä lampaasta, pikkiriikkisistä kahvimukeista ja pyykkinaruvaatteista.

IMG_20181020_143426 (Small)

Lopuksi saimme vielä nauttia kirjailija Kirsti Ellilän erittäin kattavasta kepeää kirjallisuutta ja lukemista käsittelevästä Lue, voi hyvin -luennosta. Saimme kuulla, että kepeys ei suinkaan tarkoita samaa kuin aivottomuus, sillä kepeään kirjallisuuteen on mahdollista ja suotavaakin kätkeä yhteiskuntakritiikkiä, vallitsevien olojen kommentointia ja vakavia sivujuonteita. Näin on asian laita vahvasti myös Ellilän omissa teoksissa. Poliittiset ja uskonnolliset teemat ovat kotimaisessa kevyemmässä kirjallisuudessa sallittuja, kun ne sijoitetaan menneeseen maailmaan. Käännöskirjoissa, esimerkiksi Maeve Binchyn ja Cecilia Samartinin romaaneissa, uskonto tuo kuvaukseen lämminhenkisyyttä. Poliittinen tilannekin voi olla tapetilla, kun se on maantieteellisesti tarpeeksi kaukana meistä suomalaisista. Kevyt kirjallisuus tuo lohtua, poistaa maailmantuskan hetkeksi mielen päältä. Kepeys antaa lukijalle oman salatun lukuhetken, jota ei juuri mainosteta (kts. kuva alla) eikä kirjoittajia liioin nosteta jalustella tai Finlandia-palkintopalleille. Ellilän mukaan varsinainen kioskikirjallisuus on kuolemassa, joskin marketit tarjoavat hyllyillään yhä lääkäriromaaneja ja ”halpaa rakkautta”. Sen sijaan ”Anni Polvan henki” elää yhä muun muassa Anneli Kivelän ja Tuija Lehtisen kynissä. Mutta meiltä puuttuvat moninaiset kepeämmät sankarittaret, kepeyskentällä käännöskirjallisuus jyrää kotimaiset kirjailijat. Arvostetaanko Suomessa itseisarvoisesti ainoastaan historiallista, vakavaa romaania, mietin ja pohdin minä kuulija. Vastauksena kepeän kirjallisuuden epätodellisista rakkauskuvauksista saamaan kritiikkiin Ellilä totesi oivaltavasti, että kysymys ei ole epätodellisuudesta vaan siitä, missä kohtaa tarinalle laitetaan piste.

IMG_20181020_145314 (Small)
Jotkut meistä ovat saaneet kunnian pitää päällään ”Olen lukenut Alastalon salissa” -paitaa. Kristi Ellilän vastaus näkyy tässä – Entä, jos viihdekirjallisuuskin koettaisiin saavutukseksi?

Tapahtuman jälkeen meillä järjestäjillä oli kiitollinen ja lämmin olo. Kiitos kaikille mukana olleille ja tervetuloa uudelleen – Mitähän saamme nähdä ja kuulla ensi vuonna?

Mainokset

”Ihmiset vaihtuvat, kalliot pysyvät” – Anni Kytömäen Kivitasku

kivitasku07019
Kuva: Gummerus

Olen kasvanut runkojen ja oravien vieressä, uittanut varpaani ruttuiseksi meressä, surrut puolisonsa menettänyttä yksinäistä joutsenkoirasta. Silti luontosuhteeni on aivan vaillinainen. Lapsena osasin varmasti puhua menninkäisten kielellä, mutta sitten tulivat velvollisuudet. Luonto on osa minua – mutta niin on toimiva astianpesukonekin.

Nämä luontosuhdepohdinnat ovat mielessäni siksi, että kuuntelin juuri Anni Kytömäkeä Porin Kirjojen Yö -tapahtumassa ja luin heti perään hänen uusimman romaaninsa Kivitaskun (Gummerus, 2017). Kytömäki esiintyi mediahuomiotaan vaatimattomammin, orastavammin, ja puhui teoksensa taustoista erittäin sympaattisesti. Hän kertoi menneisyydestä kirjoittamisen olevan itselleen helpompaa kuin nyky-yhteiskunnan kuvaaminen. ”Menneisyys on täynnä mahdollisuuksia”, hän totesi, ja nykyajan kiinnostavia teemoja voi hyvinkin kirjoittaa läpi menneisyyden kautta. Ah, sanoi historioitsija itsessäni. Kytömäen mukaan kirjailijan ei myöskään tarvitse tietää kaikkea kirjoittamastaan ajankohdasta. Kun fokus on ihmisissä ja heidän ajatuksissaan, ajankohta toimii ilman nippelitietojakin taustoittajana ja tunnelmanluojana.

Kivitaskussa toistuvat Kultarinnasta (Gummerus, 2014) tutut teemat: Luonnon arvostaminen, ikiaikaisuus, myyttisyys ja persoonan jakautuminen kahdeksi. Mutta erojakin on. Kytömäen mukaan Kultarinta kuvaa ihmisen luontosuhdetta, Kivitasku taas enemmän ihmisluontoa. Ihmisen vapaudenkaipuu, oli se sitten vapautta kahleista, odotuksista, sairaudesta tai sijainnista, on Kivitaskussa vangitseva ja vallitseva teema. Kytömäki kertoi kirjoittavansa mielellään toisinajattelijoiden, ”systeemin laitamilla olevien sankarien”, näkökulmasta, koska hän on kokenut olevansa itsekin hieman sellainen. Mutta pyrkimyksenä on ymmärtää myös niitä muita, teoksissa kirjailijan kanssa täysin eri tavalla ajattelevia hahmoja. Ymmärtävä ote kirjoittamisessa ehkä mahdollistaakin sen, että Kytömäen kirjoja lukiessa harva hahmo alkaa tuskastuttaa.

Entä sanoma, jonka kirjailija haluaa lukijoilleen välittää? Haastattelijan mukaan Kytömäen romaaneista välittyy pikkuhiljaa muodostuva ymmärrys ihmisen paikasta ajan ja luonnonkierron jatkumossa. Kytömäki ei täysin tyrmää tätä ajatusta, mutta toteaa, että sanoma saa tulla kullekin ”rivien välistä hienovaraisesti ujuttautumalla”. Lukijana löysin sekä itseni että Kivitaskun hahmot kulkemassa omaa polkuaan ajan monenlaisilla, limittäisillä ja päällekkäisillä jatkumoilla: Omien sukujuurten onkaloissa, luonnon muovaamissa maisemissa, uskomustodellisuuden ja näkyvän todellisuuden leikkauskohdissa sekä nuoremman ja nykyisen minän moninaisissa kerroksissa.

Suomalaisten kadotetuksikin leimattu luontosuhde on näkyvissä ainakin siinä, kuinka paljon Kytömäen romaaneita luetaan ja arvostetaan. Kultarinnassa ja Kivitaskussa luonto on niin läsnä, että sen voi aistia sivuilla hengittävän. Olen monta vuotta työskennellyt paikassa, joka on vuorattu koristekivin, mutta vasta Kivitaskun lukeminen sai minut ajattelemaan kivien sielukkuutta. Sitä, mitä ne kertoisivat kotipaikoistaan, kantajistaan, sorvaajistaan, omasta ikävästään ja iästään. Ymmärrys kasvoi – myös siitä, miksi Finlandia-talon marmori aina vain pitää uusia. Kivi ei halua elää väärässä ympäristössä.

 

Arja haluaisi Helsinkiin – kirjavinkkausta 50-luvun tyyliin

Perinteistä Museoiden yötä vietettiin Porissa jälleen lauantaina 20.5. Satakunnan museo on toistaiseksi suljettuna, koska siellä rakennetaan vielä hyvän aikaa uutta perusnäyttelyä. Muut yksiköt sen sijaan tarjoilivat tähän kulttuurin superlauantaihin antoisan annoksen kaikenlaista tapahtumaa. Itse ehdin piipahtaa vain Rosenlew-museossa, jossa oli alkamassa 50-luvun kirjavinkkaus, vetäjänään kirjastomme moniosaaja Arja Palonen.

18676455_10154597473523499_835906286_o
Pääsin hyppäämään 50-luvulle yhteiskuvaan.
Toisaalta Helsinki tuntui myös pelottavalta paikalta, jossa saattoi sattua kaikenlaista ikävää, vaikka ihan murha!

Arja esiintyi yleisölle 50-luvun (olettaakseni) varhaisteinin Arjan ihanan tyttömäisessä hahmossa. Kuulijoita ja katselijoita oli sopivasti, juuri sen verran, kuin Rosenlew-museon tunnelmalliseen näyttelytilaan mahtui. Tämä siitäkin huolimatta, että televisiossa alkoi samoihin aikoihin suursuosion saanut Suomi-Ruotsi -kiekkopeli. Menneisyyden Arjaa eivät kiekkopelit kiinnostaneet, vaan hän haaveili pääsevänsä äidin kielloista huolimatta suureen maailmaan, 50-luvun Helsinkiin. Toisaalta Helsinki tuntui myös pelottavalta paikalta, jossa saattoi sattua kaikenlaista ikävää, vaikka ihan murha!

Kynsilakan tuoksusta päästiin nopeasti mysteeritunnelmiin ja sieltä taas päiväkirjojen intiimeihin tunneilmaisuihin. Kirjakatkelmat tahdittivat tätä pientä näytelmää, toivat rooleja roolin sisälle. Kuulin huhua, että Arja saattaisi jopa laulaa lurauttaa jotakin, ja näinhän kävikin. Hennon suloisesti kuulimme Pikku Matin seikkailuista portin pielessä, tuomen alla (Miksi muuten Matti aina seikkaileekin, hänen autostaanhan on myös kumi puhjennut).

18676368_10154597473713499_1503519463_o

Myönnän hiukan häpeillen, että tämä taisi olla enintään toinen kerta, kun olen kirjavinkkausta kuulemassa. Mutta ymmärrän pienenkin otannan perusteella mainiosti, miksi sitä tehdään. Varsinkin nuoret, kenties haastavimmin tavoitettava lukijaryhmä, saattavat hyvinkin innostua elävästi esitetystä kirjallisuudesta. 50-luvun kirjavinkkaus oli tietysti oma luku sinänsä, eikä vinkkareiden tehtävänä ole suinkaan aina hypätä ulkopuoliseen rooliin. Mutta tällaista yleiskulttuuri-ihmistä esitys viehätti suuresti. Mitä mainiointa yhteistyötä kirjastolta ja museolta.

18618249_10154597473243499_381980454_o

Vinkattavana kirjallisuutena oli nykypäivän 50-lukua käsitteleviä teoksia.

Tässä lista mainituista ja siteeratuista:

  • Aho, Claire: Aho & Soldan: Helsinki 1950-luvun väreissä. (Ahon isän ja tyttären Helsinki kuvina)
  • Autere, Terttu: Kaunis mutta kuollut. (Menneisyyden koulumaailman etsiväromaani)
  • Bradley, Alan: Piiraan maku makea. (Kauniskantinen 50-luvulle sijoittuva brittiläinen kartanomysteeri)
  • Haavio, Katarina: 50-luvun tytöt. (Päiväkirjamerkintöjä)
  • Kolanen, Alvar: Tähdet tuikkivat: Olavi Virrasta Irwiniin.
  • Kultaiset koululaulut vanhoilta ajoilta. (Täällä se Matti kaikenlaisessa puuhassa huseeraa)
  • Loivamaa, Ismo: Lastenkamarin aarteet. (Ihana teos, joka esittelee entisajan lastenkamari”muotia”  1940-luvulta nykypäivään)
  • Magee, Audrey: Sopimus. (Natsi-Saksa, pariskunta ja synkkä kuherruskuukausi)
  • Mikkanen, Raili: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain. (Romaani nuoresta äidistä ja mahdollisesta valtiopetoksesta)
  • Mustaneva, Seija: Läpireikätalo. (Murrerunoja lapsuudesta)
  • Pakkanen, Jukka: 50-luvun sanakirja.
  • Rasvaletti: Valokuvia 1950-luvun Helsingistä.
  • Timonen, Pirkko: Kattausten kulta-aika: 1950-luvun designastiat.

 

Sunnuntai Turun Kirjamessuilla – tapahtumassa, jolla on sydän

Kuvittaja Sanna Manderin prinsessasalonki.
Kuvittaja Sanna Manderin prinsessasalonki.

Parasta: Kohtaamiset ja hihittelyt, bonuksena hästäkki.

Kurjinta: Vuosi seuraaviin messuihin.

Kaupunkibussi 100 vie messukeskukseen. Puoli kymmenen maissa jonotin laukkuineni messuille halajavassa joukossa. Bussissa sain matkaseurakseni oikein veikeitä ihmisiä, kaksi rouvaa (joista toista kutsuttiin miljardööriksi, syy jäi minulle tuntemattomaksi) ja nuoren miehen. He vitsailivat joutuvansa blogiini, ja kas, näinhän kävi. Hymy huulillani poistuin bussista messuriemuun.

Kirjamessuilla vaeltava ja toisiaan väistelevä kansa on innostunutta ja iloista. Kirjamessut ovat siitäkin mukava tapahtuma, että merkkihenkilöt ja haastateltavat tuntuvat vertaisilta. Anna-Leenä Härkönen saattaa myös katsella antikvaarien satoa, presidentti Sauli Niinistö jonottaa myös kahvilan kassalle ja naistenhuoneessa, viereisellä lavuaarilla, Iida Rauma tekee viime hetken ehostukset ennen esiintymistään. Lounaalla voi keskustella kirjallisuudesta Kariston myynti- ja markkinointipäällikön kanssa. Puhumattakaan Satakunnan osastosta, jossa kaikki tuntuvat parin päivän jälkeen jo ystäviltä. Kirjallisuus yhdistää. Tapasin myös myöhemmin tässä kuussa järjestettävien Teljän kirjallisuuspäivien keskustelukumppanini, Lukijan roolissa -blogin Riikan.

Robin ja yleisönsä.
Robin ja yleisönsä.

Yhteistä uteliaisuutta tunnettiin myös A-hallin puolella, kun laulajatähti Robin saapui vastailemaan faniensa kysymyksiin ja kertomaan hänen itsensä, Susa Ruuhilahden ja fanien kirjoittamasta Yhdessä-kirjasta. Rennot huikkaukset turkulaiselle (ja vähän muullekin) yleisölle sulattivat luultavasti myös ei-fanikuntaan kuuluvien sydämet. Rennolla olemuksellaan yleisön otti haltuun myös kirjailija Tommi Kinnunen, jonka haastattelua seurasin Turun seudun äidinkielen opettajat ry:n osastolla. Haastatteleva lukiolainen suoriutui roolistaan varmuudella ja kyseli Kinnuselta kiperiä asioita Lopotti-kirjan henkilövalinnoista. Sokeus, homoseksuaalisuus ja ulkopuolisuuden tunne ovat aiheita, joihin Lopotti tarttuu. Sokean Helenan hahmosta Kinnunen kertoi, että ”se vain lähti tulemaan minä-muodossa”, vaikka varmasti helpompaa olisikin ollut kirjoittaa hahmo ulkopuolelta, kuten kirjailija itsekin totesi.

Tommi Kinnunen Turun seudun äidinkielen opettajat ry:n osastolla.
Tommi Kinnunen Turun seudun äidinkielen opettajat ry:n osastolla.

Suurinta mielenliikutusta tarjosivat kuitenkin jälleen Sanojen Satakunta -esitykset. Heti aamulla ihailin runoilija Nina Rintalan runoja performanssin muodossa. Lavalla nähtiin esitys Pala taivaasta, jossa Rintala itse lausui runojaan suurella tunteen palolla. Tanssijat Jenni Suominen sekä äkkiseltään kelkkaan hypännyt Jean-Albert Sirniö loivat taustalle liikkuvat kuvat. Tästä muodostui lumoava yhtenäinen kokonaisuus, jonka ansiosta pienehkö lava tuntui saavan maailmanluokan mittasuhteet. Lausuntaa kuultiin myös Runojen Satakunta -haastattelussa, jossa satakuntalaiset Katriina Ranne, Pauli Karmala, Arja Palonen ja Ritva Ruohonen esittivät runojaan sekä keskustelivat runoudesta. Jokaisella oma tyylinsä, pohdiskelevaa, ytimekästä, koristeltua, loppusointuja ja toimivaa irtonaisuutta.

Satakuntalaiset runoilijat lavalla.
Satakuntalaiset runoilijat lavalla.

Satakuntalaista historiaa ja sen säilyttämistä käsiteltiin myös. Turun yliopiston tutkijat Suvianna Seppälä ja Anni Ruohomäki avasivat Merikarvialaisten historiaa 1800-luvun lopulta 2000-luvulle -tutkimushankettaan. Paikallisuus kunniaan, ja mainostinhan jo etukäteen sitä Merikarvian suurta kirkkoa. Minulle Merikarvian ihanuutta edustaa edelleen lapsuuden maisema, hauska maaseutukeidas Koivuniemen herra. Aineettoman kulttuuriperinnön säilyttämisestä ja luonteesta keskustelivat, niin ikään Satakunnan vinkkelistä, amanuenssi Johanna Jakomaa, museonjohtaja Jenny Nybom ja intendentti Anni Saisto. Tämäkin kolahti museohenkiseen bloggariin.

Keskustelua aineettomasta kulttuuriperinnöstä.
Keskustelua aineettomasta kulttuuriperinnöstä.

Satakuntalaiset murretaitajat ja valopersoonat Heli Laaksonen ja Elina Wallin esittelivät yhteistä Semmoset ja Tommoset -lastenkirjaansa, jonka Wallin on kirjoittanut ja Laaksonen kuvittanut. Porinmurteella kirjoitettu tarina kahdesta pariskunnasta on jo kerännyt fanikuntaa – Laaksosen mukaan hyvää palautetta on tullut myös kuusikymppisiltä herroilta. Ja nyt on kuulkaa myös todistusaineistoa, sekä Wallinin hienosta Satakunnan kunnat esittelevästä mekosta että Laaksosen söpöstä ulkoasusta (katso kuvat!).

Elina Wallinin mekossa näkyvät Satakunnan kunnat, ja rintaneulassa Sylvi Salonen.
Elina Wallinin mekossa näkyvät Satakunnan kunnat, ja rintaneulassa Sylvi Salonen.

 

Heli Laaksonen ja humoristinen kaunokirjansa Sylvia, Tuija ja laulava patja.
Heli Laaksonen ja humoristinen kaunokirjansa Sylvia, Tuija ja laulava patja.

Messut lähenivät uhkaavasti loppuaan, ja minun piti kiirehtää bussille, mutta ehdin vielä seurata esimakua näyttelijätär Katariina Lohinivan ohjaamasta, ensi vuoden puolella valmistuvasta, Satakunnan sadan vuoden sanoin -esityksestä. Satakuntalaiset tekstit pääsevät siinä esiin lausuttuna ja laulettuna. Nyt jo saatiin kuulla hauskoja pätkiä ja huumaavaa joutsenlaulua.

Joutsenlaulua - Satakunnan Sadan vuoden sanoin.
Joutsenlaulua – Satakunnan Sadan vuoden sanoin.

Kirjamessut – oma maailmansa, josta pitää nyt irrottautua, mutta onnentunteista ei onneksi tarvitse luopua. Tämä kolmipäiväinen kokemus viimeistään teki minusta näiden lämminhenkisten messujen ikuisen ystävän. Sain paljon vinkkejä tulevaan, ja messut poikivat myös tulevia blogipostauksia. Nyt on hyvä kiitollisena jatkaa uusiin kirjallisiin haasteisiin.

Turun Kirjamessujen lauantai – onnellisia ajatuksia ja hurmaantumista

Suon aarteita - lasten luontokirja kauniine väreineen.
Suon aarteita – lasten luontokirja kauniine väreineen.

Plussat: Niin paljon elämyksiä ja kohtaamisia, että eivät kahden käden sormet riitä.

Miinukset: Menetän kaikki ei-kirjalliset sosiaalisen median seuraajani (?).

Tätä se on, Turun Kirjamessujen lauantaipäivä. Pää tuntuu vähän virkeämmältä kuin eilen illalla samaan aikaan, ehkä iloiseen hyömyyn tottuu. Jalat eivät edelleenkään rakoilla. One to go, ja sitten takaisin Poriin. Mutta mitäs kaikkea tapahtuikaan lauantaina?

Ensialkuun olin seuraamassa Kirjamessujen uutuutta, Otavan järjestämää lukupiiriä. Lukupiirinä toimi Kirsin Book Club, vuonna 2010 perustettu, aktiivinen joukko. He olivat perehtyneet Juha Itkosen keväällä ilmestyneeseen Palatkaa perhoset -romaaniin, joten paikalla oli myös itse kirjailija, joka vastaili innostuneesti ja lempeästi lukupiiriläisten kysymyksiin ja arvioihin. Seurasin tilannetta joidenkin penkkirivien päässä, ja vaikka tarkoitukseni oli vain piipahtaa katsomassa millainen tämä konsepti on, niin jäinkin paikalle tunniksi. Ja päädyin ostamaan tämän yhden suosikkini uutuusteoksen, messujen kunniaksi omistuskirjoituksella tietysti. Palatkaa perhoset Aarrekirjastossa varmasti myöhemmin arvostelussa.

Kirsin Book Club ja Juha Itkonen perhosineen.
Kirsin Book Club ja Juha Itkonen perhosineen.

Pirkko Saision rauhallinen eleganssi hurmasi varmasti yleisön seuratessamme keskustelua hänen uudesta Mies ja hänen asiansa -kirjastaan. Suursuosikiksi nopeasti noussut Minna Rytisalo kertoi, että hänen Lempi-teoksessaan oli alkuun jokaisen kolmen hahmon kohdalla 10 sivua, ja sitten kaikki oli jo sanottu.”Siitä se sitten alkoi kasvaa”, Rytisalo hymyillen totesi. Jari Tervo keräsi myös runsaasti kuulijakuntaa. ”Unohtakaa Jari Tervo, lukekaa Matriarkka”, kirjailija lausui ja sai yleisön naurahtelemaan.

Haastattelussa karismaattinen Pirkko Saisio.
Haastattelussa karismaattinen Pirkko Saisio.
Arttu Tuominen on jo noussut dekkarisuosikiksi. Pyysin häntä hetkeksi poseeraamaan.
Arttu Tuominen on jo noussut dekkarisuosikiksi. Pyysin häntä hetkeksi poseeraamaan.

Entä Satakunta? Osasto hurmasi väkeä jälleen kauneudellaan. Oikea lempeyden keidas hälisevässä messukeskuksessa. Ja ylpeydellä voin sanoa, että satakuntalaiset kirjailijat ovat samaa lempeyttä tulvillaan. Dekkaristi-suosikiksi pompannut Arttu Tuominen kertoi haastattelussa, että hän ei edelleenkään miellä itseään kirjailijaksi, vaikka monet häneen viittaavat jo kirjailija-Arttuna. Vaatimattomuus kaunistaa, sanovat useat. Taidan mennä ensi kerralla dekkarihyllylle, sillä Tuomisen jännärit sijoittuvat Satakuntaan ja palan halusta tietää mitä kauheuksia esimerkiksi Harjavallassa tapahtuu.

Runoilija Aulikki Oksanen heläytti kuulijoiden riemuksi virrenpätkän, oh! Olin jo kipittämässä seuraavaan tilaisuuteen, mutta jähmetyinkin paikalleni. Kovin herkkää ja taiteellista. Simo Frangén taas sai yleisöpenkit tutisemaan iloisesta naurusta, eikä haastattelija Elina Wallin jäänyt viihdyttävyydessä ollenkaan kakkoseksi. Osastolla hyörivät Wallin ja Heli Laaksonen saavat jatkuvasti myös ihailevia katseita osakseen – mistä ovatkaan löytäneet nämä vinkeät vaatteet (huomenna kuvaan). Hymy kasvoilla on tietysti vielä suurempi meriitti kuin puvustus.

Porin kulttuuritoimen suuresti ihastellut kirjoista rakennetut pöydänjalat.
Porin kulttuuritoimen suuresti ihastellut kirjoista rakennetut pöydänjalat.

Viehättäviä löytöjä tein Sanojen Satakunnassa Teija Tiilimäen kalligrafia-kojusta, jäätelöä söin ruokamessuilla, treffasin sattumalta vessajonoissa ja käytävillä muita some-tiimin naisia ja katselin useita kirjakasoja pursuavia kojuja. Ostokset ovat pysyneet maltillisina, mutta huomiselle on vielä varattuna yksi panostus – nähtäväksenne jää mikä se on. Suosikkikirjaa en ollut ottanut kotoa mukaan, mutta piipahdin silti katsomassa Kirjalliset treffit -tilaisuuden alkumetreillä. Siellä viehättivät uskaliaat lemppareistaan keskustelevat treffailijat sekä aina suloinen Jenni Haukio.

Toinen messujen uutuus, Kirjalliset treffit, alkamassa.
Toinen messujen uutuus, Kirjalliset treffit, alkamassa.
Lettipäiset kirjaintoilijat.
Lettipäiset kirjaintoilijat.

Lounasseurana minulla oli uusi ihana tuttavuus, kuvittaja-kirjailija Suvi Vehmanen. Häneltä sain jo eilen kotilukemisiksi juuri ilmestyneen, upean, luontokuvilla kukitetun lasten luontokirjan Suon aarteita. Ihastelin eilisillan kirjan kauniita kuvia, ja tänään vaihdoimme ajatuksia kirjallisuudesta, suosikeistamme ja lapsille suunnattujen kirjojen hyvistä ominaisuuksista. Blogissa Suon aarteista lisää piakkoin. Jutteluhetkemme oli päivän parhaita hetkiä. Toinen parhaus oli se, kun messupäivän loppumetreillä istuimme Karoliina Suoniemen kanssa Sanojen Satakunta -osaston ”takahuoneen” ”nurmikolla” niin sanotusti kaikkemme antaneena (Karoliina tietysti vielä paljon suuremmassa määrin kuin minä) ja juttelimme kirjoista. Olen niin iloinen, että pääsin mukaan tähän kirjahurmokselliseen yhteisöön. Nyt kiitollisin mielin iltapuhteille ja katse kohti kolmatta messupäivää.

 

Uusia tuttavuuksia ja yllättäviä löytöjä – Kirjamessujen perjantai-iltapäivä

Tapio Haapalan letkuveistos täysvihreissään.
Tapio Haapalan letkuveistos täysvihreissään.

Ensimmäinen messupäivä on takana. Lautasella Palak Paneer, päässä vieläkin messuäänet. Turussa, toisessa kodissa, satakuntalaisen on hyvä kelliä nyt kulttureituneena, ennen seuraavaa kirjallista kattausta.

Messuilla riensin hallista toiseen, kuuntelin keskusteluja sieltä täältä ja kohtasin erilaisia ihmisiä. Parasta haahuilua! Nuortenkirjailija Salla Simukka kertoi uudesta Sisarla-lastenromaanistaan, mutta myös siitä, kuinka hän ulkomaisia kustantajia kohdatessaan suosittelee näille myös muuta suomalaista kirjallisuutta. Terhi Rannela kuvaili Frau-romaanin kirjoittamista runsasta taustatyötä vaatineeksi urakaksi, josta häntä on myös kritisoitu – nimittäin ss-kenraalin vaimon inhimillisestä kirjallisesti käsittelystä.

 

Porin kirjastoauto, tuo lännen kaunein, oli parkkeerattuna (satakuntalaisittain parkattuna) messukeskuksen ulkopuolelle. Piipahdin sisälläkin – en ole ollut kirjastoautossa sitten mummun kanssa muinaisina kesinä vietettyjen maalaishetkien jälkeen. Ihana, värikäs bussikaunotar! Bussissa kohtasin myös erään satakuntalaisen kulttuuri- ja runo-osaajan (Katso kuva!).

Kauneutta tarjoili myös ehdottomasti liian vähälle huomiolle jäänyt, mutta Satakunta-osastolla suuresti arvostusta saanut Eurajoen lastenlaulukilpailun parhaimmistosta koostettu nuottikirja, jonka toooodella hienon kuvituksen on tehnyt nuori raumalainen Pauliina Linjama. Ohhoh, pääsi minultakin, kun kirjaa selasin.

Kääk!
Kääk!
Porilainen kaunotar.
Porilainen kaunotar.
Pauliina Linjaman laulukirjakuvitusta.
Pauliina Linjaman laulukirjakuvitusta.
Vesa Vitikainen ja minä mainostamme hänen sarjakuvakirjojaan.
Vesa Vitikainen ja minä mainostamme hänen sarjakuvakirjojaan.

En miltei koskaan lue sarjakuvia. Paitsi Satakunnan Kansasta Baby bluesia. No joo. Mutta Sanojen Satakunta -osastolla törmäsin sympaattisen oloiseen mieheen, joka seisoi kirjamyyntitiskin takana. Hän paljastui Porissa asuvaksi sarjakuvantekijä Vesa Vitikaiseksi. Miehen sarjakuvatuotanto on moninaista, mutta etupäässä mieleen jäivät sotahistorialliset ja supersankariaiheiset sarjakuvat. Vitikaisen mukaan sota-aiheet kiinnostavat enemmän aikamiehiä kuin nykynuorisoa. Kenties tämäkin muuttuu itsenäisyyden juhlavuoden myötä? Pohdimme kyllä sitäkin, että supersankariaiheet vetoavat myös juuri entisaikojen poikiin, niihin, jotka hakevat uusista sankareista nostalgiaa menneiden, kadonneiden tilalle. Mutta mitäpä sitten, hyvä niin. Vitikainen on kuulemma kirjoittanut pienestä pitäen, mutta ensimmäinen, hänen sanojensa mukaan, oikean kustantamon kustantama sarjakuvakirja ilmestyi vuonna 2005. Rokka ja kumppanit sekä kersantti Napalm sitten sille nuorisollekin pukinkonttiin.

 

Satakuntalaisia runoilijoita rivissä.
Satakuntalaisia runoilijoita rivissä.

Satakunnan satumaisissa ympyröissä ihastuttivat myös lastenkirjailijat sekä runoilijat, jotka lukivat otteita tuotannostaan. Arja Palonen, Pauli Karmala, Jaana Mäki, Mervi Kariniemi ja Nina Rintala ottivat osaa Satakunnassa järjestettyyn runokätköilyyn, jossa ihmiset saivat koordinaattien perusteella etsiä runoja geokätköilytyyliin. Messuilla kuulimme heidän kätkörunojaan ja muutakin. Lyhyitä, pitkiä, dramaattisia, karismaattisia runoja. Läänintaiteilijamme Karoliina Suoniemenkin mukaan, tunteita laidasta laitaan.

Piipahdin myös kuuntelemassa Pori Sinfoniettaa ja seuraamassa porilaista improvisaatioteatteria Kosmisen karusellin parissa. Ensimmäisessä yleisö oli hiirenhiljaa paikallaan, jälkimmäisessä vähän hihiteltiin ja hymyiltiinkin. Hymy oli allekirjoittaneella koko päivän herkässä, mutta jalat ja pää alkoivat loppua kohden olla hiukan höttöisät. Lepotauko tekee hyvää. Uudella riemulla lähden messuille taas aamulla, kaupunkibussi satasella torin kulmalta.

Aarrekirjasto Kirjamessuilla – ensitunnelmia perjantailta

Aurinko pilkisteli pilvien lomasta saapuessamme messubussilla Porista Turun messukeskuksen pihalle. Messuosastojen hälinä, eteenpäin laahustavat koululaisryhmät ja äänimaailman moninaisuus tarjoilivat heti räikeän vastakohdan lehdistötilojen (jossa nyt istuskelen kirjoittamassa) rauhalle. Mutta tätä tämän kuuluukin olla! Sadoittain kirjoista innostuneita, uusia elämyksiä etsiviä ihmisiä. Ikähaarukka on varsinkin tänään, koululaispäivänä, laaja.

Sanojen Satakunta -osasto viehätti minua jo sosiaalisessa mediassa selaamissani kuvissa, mutta livenä se on vielä kauniimpi. Osaston on suunnitellut ja taidevalinnat koordinoinut läänintaiteilija, ja itsekin kuvataiteilija, Marjo Heino. Kokonaisuus on vallan ihastuttava! Mukana on taidetta erilaisilta satakuntalaisilta osaajilta. Pienistä grafiikoista suurennetut taustakokonaisuudet ovat raumalaisen graafikon, Tuula Solinin käsialaa. Osastolla nähdään myös kuvataitelija Paavo Paunun kirkko, kuvataitelija Reetta Partasen roikkuva taideteos ”Juuriaan myöten”, Tapio Haapalan puutarhaletkuista muotoillut veistokset, Henna Tyrväisen ”Luonnoton” eli suloiset pupujussit sekä seinägrafiikan keskellä upea Päivi Setälän ”Kesä”. Kuvissa näette teosten persoonallista loistoa.

img_20160930_111111018
Tuuli Solinin grafiikkaa ja Päivi Setälän ”Kesä”.
Tapio Haapalan puutarhaletkuveistos.
Tapio Haapalan puutarhaletkuveistos.
Paavo Paunun kirkko.
Paavo Paunun kirkko.

 

Sanojen Satakunta tarjoili heti aamusella messuteeman avajaistilaisuuden, jota kuuntelemaan en vielä ehtinyt. Mutta suuresti ihailemaani Porin Teatterinuorten/Kulttuuritalo Annankatu 6:n ”Puheenvuoroja syvyyksistä” -monologit koskettivat jälleen. Porin kaupungin kultuuritoimen piste kekseliäine kirjakasapöydänjalkoineen hurmasi myös.

Puheenvuoroja syvyyksistä
Puheenvuoroja syvyyksistä

Tänä vuonna Kirjamessuilla on mukana ennätysmäärä kustantamoja, joten kirjakasat todella kohoavat jokaisella osastolla taivaita hipoviin korkeuksiin. Tarjontaan en vielä ole ehtinyt perehtyä, mutta ehkä jokunen teos tarttuu matkaankin (anteeksi jo etukäteen aviomiehelle sinne kotipuoleen). Mutta kyllähän miehetkin lukevat, ja pojat nyt ainakin! Tästä keskusteltiin B-hallin Kuistissa, kun Pojatkin lukee -kampanja esittäytyi. Vaikka poikien lukemisen vähyys liitetään usein pelaamiseen, niin syy ei ehkä olekaan pelkästään peleissä. Kampanjan isähahmo Mikko Toiviainen puhui siitä, kuinka kirjan läsnäolo nuorten arjessa on vähentynyt. Tässä nopeassa ajassa, nyky-yhteiskunnan hektisyydessä, keskittymiskyky riitää nopeisiin medioihin, sosiaaliseen ja hetimiten interaktiiviseen toimimiseen. Toiviainen kertoi itse pyhittävänsä työmatkat junassa lukemiseen. Samoin hän pyrkii siihen, että klo 22 jälkeen kaikki sähkölaitteet sulkeutuvat ja aikaa jää kirjalle. Hänen neuvonsa poikien lukijoiksi kasvattamiseen olisi se, että kirjat saataisiin osaksi heidän maailmaansa, heidän sosiaalista todellisuuttaan ja tekniikoitaan. Sama pätee varmasti yhtä lailla tyttöihin, ehkä jopa aikuisiinkin.

Piipahdin myös tervehtimässä ystävääni Forum Marinumin pisteellä. Kyseisellä museolla on uusi ”Töissä merellä” -päänäyttely, jota pitääkin käydä pikimmiten katsomassa.

Nyt toiveissa on kahvikupponen ja hetkellinen rauhoittuminen ennen avajaistilaisuutta. Kohta taas olen kymmenessä paikassa yhtä aikaa!