Itämaasta Asfalttienkeleihin – kirjasta näytelmäksi

img_20160918_170342118_hdrOn kulunut yli vuosi siitä, kun luin Johanna Holmströmin Itämaan, tarinan Leilasta ja Samirasta, siskoksista, jotka ovat täysin suomalaisia, mutta kohtaavat silti arjessaan rasismia. Muistan kirjan käsitelleen laajastikin nimittelyä ja eriarvoisuutta, pohjoisafrikkalaisen isän ja suomenruotsalaisen, muslimiksi kääntyneen ja tiukan uskonnollisen äidin, kansan enemmistöä tummempiin tyttäriin kohdistuvaa epäluuloa. Mutta oli kirjassa paljon muitakin teemoja, sisaruutta, rakkautta, perheongelmia, myötätuntoa, ystävyyttä, nuoruuden kuumottavaa hehkua.

Viikko sitten kävin äitini kanssa katsomassa hienon Lainsuojattomat-teatterifestivaalin viimeisen näytöksen, joka oli näytelmäksi mukaeltu versio Itämaasta. Nimi oli dramatisoitaessa muuttunut Asfalttienkeleiksi. Esitys oli sipoolaisen teatteri Lilla Villanin kolmen näyttelijän eläväinen, rytmikäs ja nerokas show. Laajemmin tätä on kuulemma esitetty ruotsiksi, mutta teatterifestivaalilla näimme suomalaisen käännöksen. Olen toki useinkin ollut teatteriesityksistä varsin vaikuttunut, mutta tässä oli kyllä sitä jotain. Nämä kolme upeaa näyttelijää, Kaisa El Ramly, Anna Kuusamo ja Antti Haataja, tekivät yhteensä 18 roolia. Vaatteet lentelivät lavan sivustoilla, miehestä tuli hetkessä nainen, syvän uskonnollisesta äidistä pissis-Linda. Mutta ei haitannut sitten yhtään! Tässä esityksessä toimi kaikki – valaistus, äänimaailma (mm. Katy Perrya ja Hakimia), roolitukset sekä minimalistinen rekvisiitta. Tilaan astuessani mietin, mitähän kaikkea siinä kirjassa tapahtuikaan. Näyttelijät herättivät lukumuistoni eloon, mutta tekivät mielikuvista samalla täydempiä. Kirja ei ollut supersuosikkini, vaikkakin kelpo luettavaa. Mutta tästä esityksestä pidin oikein todella. Dramatisointityön oli tehnyt Salla Leino, ja käsiohjelman esipuheessa hän mainitsee Holmströmin toivoneen, että Leila ja Samira eivät näyttäytyisi uhreina. Rasismi oli dramatisoinnissa alkuun vahvasti mukana, mutta pohdintojen ja nuorilta kerätyn palautteen jälkeen Leino muutti käsikirjoitusta. Hyvä niin. Nyt korostuivat kirjankin parhaat puolet – itseään etsivän Leilan kasvutarina ja Samiran kaipaamat vapaudet, kuten Leinokin kirjoituksessaan toteaa.

Onko joku muu nähnyt tämän? Entä tiedättekö mitä ovat todelliset asfalttienkelit (joita kirjassa saatikka näyttämöllä ei varsinaisesti tavattu)?

Mainokset

Kaksi kehuttua: Oneiron ja Huone

IMG_20160901_101807397_HDRSyksy humisee seinissä. Korvissa humisevat rytmikkäät tanssimusiikit. Hyllyllä kutsuvat kirjakasat, joille aurinko vielä heittää rohkaisevia säteitään. Viime aikoina olen vastannut kutsuun ihan kiitettävissä määrin. Ilahduin, kun äkkäsin Laura Lindstedtin Oneironin (Teos 2015) henkilökunnan suosittelemien kirjojen joukosta. En kyllä pidä tästä kirjasta, mutta pitäähän se lukea, ajattelin. Aika paksukin. Kuulemma kieleltään vähän roisi, muistelin. Ei sovi tällaiselle kauneuden ihailijalle (vaikka maailman nurjia silmukoita en pyrikään vähättelemään).

Oneiron kuitenkin yllätti minut, vaivihkaa. Nämä elämän ja kuoleman välitilassa, valkoisessa tyhjyydessä kulkevat ja kieppuvat naiset ottivat minut vaatteistaan rakentamaansa kotiin ja jakoivat elämäntarinansa. Jaksoin kiinnostua, hamusin jopa lisää. Tietää, kuinka ihmiset päätyvät loppuunsa. Millaisia hetkessä oikeaksi tuntemiaan valintoja he tekevät. Sellaisiakin, jotka johtavat henkilökohtaiseen tuhoon. Lohdullinen ystäväparvi, joka koostuu aivan erilaisista ihmisistä. Yhteinen kieli löytyy eleistä, sitten ymmärryksestä, joka kasvaa universaaliksi. Tarina kietoutuu myös erilaisiin kuolemakäsityksiin, jotka kumpuavat filosofiasta (tai oikeammin filosofioista) ja uskonnosta, elämänkatsomuksesta, kokemuksesta, itseensä uskomisesta ja uskomatta olemisesta.

Oneiron on lähes yhtä paljon tietokirja kuin romaani. Se avaa juutalaisuuden ja anoreksian yhteyksiä, mutta kertoo yhtä lailla siitä, kuinka tärkeä räväyttävä peruukki voi olla elämänsä jo menettäneelle. Ja naiseutta, sitä lähestytään kaikenlaisissa muodoissa. Olla nuori, vanha, kaunis, rujo, oppinut, köyhän kyläyhteisön nainen. Ja miten erilaisilla tavoilla naiseus, ihmisyys, näyttäytyy kuoleman edessä. ****

Toinen juuri luettu, Emma Donoghuen Huone (Tammi 2012), kosketti myös sydänjuuriani, mutta se taas ei yllättänyt ollenkaan. Tarina siepatusta äidistä ja hänen vankeudessa synnyttämästään pojasta on jo lähtökohtaisesti ahdistavan kiinnostava. Aihe itsessäänkään ei ole se tavanomaisin tai käsitellyin, mutta mielenkiintoisemmaksi yhä romaanin tekee se, että se on kirjoitettu Jack-pojan suulla. Yllättävää ei myöskään ole se, että filmiteollisuus on jo tarttunut menestysromaaniin. Siksi itsekin nappasin taannoin kirjakaupan alesta tämän näyttelijöin kuvitetun pokkariversion.

Pieni määrä neliöitä, rajattu määrä valoa, televisioystävät, sängynaluskäärme, juoksurata, keinutuoli ja kylpyamme. Kaikki, koko hänen tuntemansa todellisuus. Pienessä pojassa ripaus aikuisuutta, ripauksempi supermiestä, koko taikinallinen lapsenuskoa ja hämmästystä. Ulkopuolella mielikuvitusmaailma.

Jos ainoa tunnettu koti on painajainen, miten suhtautua tuntemattomaan, jota kaikki muut pitävät oikeana, normaalina, onnellisena paikkana? Hämmästyttävän tarkkanäköisesti kirjattuja uuteen paiskatuksi tulevan pikkupojan tunteita ja ajatuksia. Ahmimalla luettu romaani. ****

Tästä kirkkain mielin ja silmin kohti Porin Kirjojen yötä ja edessä häämöttäviä Turun Kirjamessuja (ohjelma on jo julki). Onnellista hiipivää syksyä rakkaat lukijat!

Oppii luodolla kielen

Kuva: Teos
Kuva: Teos

Luen usein kirjoja, jotka tempaavat mukaansa järisyttävien tapahtumien, tragedioiden tai selkeästi kiihtyvän juonen avulla. Miellyttävät tai koskettavat maisemakuvaukset ja arkipäiväiset havainnot ovat lukukokemuksen nautintoa lisäävää taustahelinää. Joskus käy kuitenkin niin, että dramaattiset tapahtumat ja juonenkäänteet ovatkin sitä taustaa, ja kirjasta jää mieleen nimenomaan miellyttävä kuvailu.

Vuoden 2012 Finlandia-palkinnon voittanut Ulla-Lena Lundbergin Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012) kertoo pienen saaristoseurakunnan sotienjälkeisestä elämästä. Alussa koko seurakunta odottaa jännittyneenä saarelle muuttavaa nuorta pappia sekä tämän vaimoa ja pientä tytärtä. Itäiseen ja läntiseen osaan jakautunut väestö kerääntyy ennen kokemattomalla tavalla lämminhenkisen ja lähelle seurakuntalaisia tulevan papin ympärille. Kirkkoherraksi opiskeleva Petter rakastuu luotoon ja sen ihmisiin ensi kohtaamisella, mutta ajan jakaminen kasvavan perheen, seurakunnan toiveiden ja opintojen välillä tuo haasteita onnelliseen arkeen. Papinrouva Mona on tarmokas ja pystyväinen ihminen, joka pyörittää arkea ja kasvattaa lapsia rakkaudella ja kurilla. Yhdessä pappispariskunta tekee kodistaan pappilasta paikan, johon seurakuntalaisten ja sukulaisten on helppo tulla. Ja niin vallitsee Suomessa ja luodolla rauha.

Lue lisää

Ruususen unta

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Kun olin lapsi, kotimme vieressä oli oikea satumetsä. Siellä kävin äidin kanssa. Mielikuvitukseni sai lentää vapain siivin. Oli kaatuneiden puiden juurakoiden noitia, kiipeilypuita ja satuolentojen jättämiä jälkiä. Tunnelma oli salaperäisen kutkuttava, mutta ei missään tapauksessa pelottava.

Veera Salmen Kaikki kevään merkit (Otava 2014), sen sijaan, on tarina, jossa koti-idyllinsä menettänyt Maikki löytää ainoat ystävänsä metsästä. Siellä huhuilee isän istuttama nuori kuusi ja siellä telmii muistoissa kadotettu toinen puolisko Kukka. Kotona odottaa vain entisen kauniin punamekkoisen äidin, hänen ihanan mammansa, haamu. Pelkkä verkko, josta riemukkaat kalat ovat karanneet vapauteen mamman jäätyä yksin ikävöimään entisiä osasiaan. Talo ruusujen keskellä on muistojen riuduttama kuten sen asukitkin.

Lue lisää

Kuilut ylittävä odotus

Kuva: LIKE
Kuva: LIKE

Ilman sinua olen helvetissä.

Henkäisen sen sammuksiin.

Tuttu viimeisimmän vuosikymmenen tragedia. WTC-iskut, Afganistanin sota, tuhoa ja kylmää uhoa kaikkialla. Amerikkalaisten, talibanien ja ties minkä voimien henkinen yllytystaistelu myös lähiseuduilla.  Pakistanissa elävät ystävykset Jeo ja Mikal sekä molempien miesten rakastama Naheed. Veljeydellinen rakkaus on sekä side että kahle. Se vaikuttaa monen ihmisen kohtaloon. Yhdessä miehet lähtevät auttamaan Afganistanin siviilejä, jotka ovat jääneet amerikkalaisten terrorismin vastaisen sodan jalkoihin. Mutta maailma ei ole valmis ottamaan vastaan apua vaan se kiskoo Jeon kyltymättömään vihaansa ja riepottelee Mikalia viholliselta toiselle. Kaukana siintää hento kuvajainen rakastetusta, joka odottaa houreunien tuoksuvassa puutarhassa. Oman tutisevan arkensa, sokeutuvan appensa, painostavan äitinsä ja leviävän kauhun keskellä.

Lue lisää

Näytä mulle missä sul on rusketusraidat

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Jokaisella on joskus tarve suojautua. Elämältä, toisilta ihmisiltä, itseltään. Se, joka pääsee kurkistamaan toisen ympärilleen kasaaman muurin halkeilevista rakosista sisään sieluun, saattaa nähdä aivan muuta kuin odotti. Mutta miten voi edes suojautua elämältä, kun se tulvii sisään vahingossa auki jääneistä tuuletusikkunoista, kadulla ohi kulkevan lämpimästä henkäyksestä ja lähibaarissa juodun kuohuvan poreista. Sellaisessa baarissa, jossa, totta puhuen, ei olisi syytä edes pistäytyä.

Johanna Holmströmin Itämaa (Otava 2013) on tarina suomalaisista siskoksista, Leilasta ja Samirasta. Heidän bussikuski-isänsä on Pohjois-Afrikasta kotoisin oleva muslimi, tosin varsin maallistunut, uskonnollinen taustahahmo, Äiti taas on suomenruotsalainen, islamiin kääntynyt (=palannut) ja uuteen uskontoonsa kiihkeästi suhtautuva päällepäsmäri. Suomessa syntyneet, elovena-tyttöjen ja suomifilmi-poikien kanssa kasvaneet, kiharatukkaiset ja tummahipiäise(mmä)t tyttäret ovat kotimaassaan toisen luokan kansalaisia. Ainaisesti välimaastossa, moninkertaisesti vieraita. He etsivät ulospääsyä henkiseen yksinäisyyteensä ja ulkopuolisuuteensa päätyen erilaisiin ratkaisuihin. Yläasteikäinen Leila kätkee erilaisuutensa hupun sisään ja tekeytyy näkymättömäksi raa’assa kouluyhteisössä, jossa ei ole yhteisöllisyydestä tietoakaan. Samira pakenee kotoa omaan asuntoon ja elämään, jonka salaisen olemassaolon läpäisee vain paras ystävä, konservatiivisia rajoitteitaan rikkova Jasmina, sekä Leila-sisko. Ja lopulta sieltä kielletystä lähibaarista mukaan tarttunut Piter, joka on (näennäisesti) skinijengin jäsen. Leimahtanut rakkaus johtaa lopulta traagisiin olosuhteisiin, jotka vaikuttavat eri tavalla, mutta yhtä lailla merkittävästi, kummankin sisaren elämään.

Lue lisää

72 tapaa nähdä maailma

Kuva: Atena
Kuva: Atena

Räjähdys.

Jukka Laajarinteen 72 (Atena, 2013) kertoo marokkolaissyntyisestä Mouradista, joka muuttaa perheensä kanssa Suomeen. Uudet ystävät korvaavat Marokkoon jääneen poikajoukon. Sisko Jamila löytää uuden harrastuksen. Mourad löytää itsensä baareista ja ajatuksensa naisista. Juurettomuus ei helposti kasva juuriksi, jotka kietoutuisivat uuden ympäristön käytäntöjen ja mentaliteettien ympärille. Sydän etsii kiintymystä ja rakkautta, ihmissuhteita korvaamaan tuttuuden ja yhteisen kokemuspohjan puutetta.

Jos ei olisi rakkautta, ei olisi rakkaudettomuuttakaan. Ja jos ei toivoisi kuuluvansa joukkoon, ei olisi ulkopuolinen.

Miten pieni siirtymä irrallisuudentunteesta on fanaattisuuteen. Miten pieni loikkaus hiljaisesta paheksunnasta syvään paatokseen. Mutta yhtä pieni askel vaaditaan oikeaan valintaan, universaaliin hyvyyteen.

Lue lisää