Asunnossa kaikuivat

lumilinna_netti
Kuva: Karisto

Kerrostalossa kuuluu kiljaisu. Päivällä siihen ei osaa reagoida – joku ehkä säikähtää jotakin olematonta. Tai kutiaa erityisherkästi. Kerrostalon rapusta kantautuvat askeleet, raskaat, kevyenkipittävät, hitaat, nopeat, jyrkät. Vaatteet kahisevat, ovi kolahtaa. Naapureistamme tiedämme nimet ovessa ja alakerran asuntotaulussa. Sanomme joskus hätäiset heit ovella, pidämme kenties ovea auki kauppakasseineen sisään pyrkivälle jossakin-kerroksessa-ilmeisesti-asuvalle naapurille.

Mutta mitä tiedämme oikeasti ihmisistä, jotka seinän takana elävät, keittävät kahvinsa, nukkuvat, tanssivat, murehtivat ja painavat mieleensä asioita, joita me emme tunne? Entä läheisemme, tunnemmeko heidät? Tiedämmekö millainen on heidän päivän ensiajatuksensa? Millaiset unelmansa? Mitkä asiat he ovat jättäneet raskaasti tai helpottuneina taakseen?

Voimme olla sisimmässämme dinosauruksia, ulospäin hiiriä, tai toisinpäin. Voimme kohota ulkoisin mittapuin korkealle, paukutella kultahenkseleitämme suurien saappaiden edessä, luovia läpi hankaluuksien yllättävän kevyesti. Mutta padot saattavat murtua yhdestä viestistä sopimattomalla hetkellä, sopivallakin hetkellä. Hetkellä. Onni on usein kulissi, aitona sen tahtovat monet kätkeä.

Löytynyttä onneaan Sami tahtoisi piilotella. Menneisyyden hän haluaisi taputella hiekkakakuksi yksinäiselle rannalle, jossa kukaan ei kävelisi. Töissä menee hyvin. Kotona on Veeran muodossa raikas tuulahdus läpitunkevaa onnea, josta Sami ei halua luopua. Niina Hakalahden Lumilinna (Karisto 2016) tuo kipeän onnen lähelle. Monisyisyys ja yksiselitteisyys kulkevat rinnan. Loppuratkaisu ei ollut kumpikaan kahdesta aavistelemastani, siitä erityiskiitos. Tämä ei ole yhtä kevyt kirja kuin alkuun näyttäisi, ja sehän on ainoastaan positiivinen asia.

Ja lopulta ovella on joku, jota et voi väistää.

Kiitos Karistolle tästä hienosta arvostelukappaleesta.

Vesi vanhin voitehista

Kuva: Teos
Kuva: Teos

Taannoin luimme kahden naisen lukupiirissämme Emmi Itärannan uusimman teoksen nimeltä Kudottujen kujien kaupunki. Arviomme kirjasta kävivät yksi yhteen: Kaunista kieltä, ihan mielenkiintoinen tarina, mutta ei nyt ehkä ihan meidän juttumme. Lukupiirikokoontumiset olivat tauolla kevään hektisyyden vuoksi. Olimme kuitenkin päättäneet antaa Itärannalle toisen mahdollisuuden, ja seuraavaksi kirjaksemme valikoitui suuresti ylistetty Teemestarin kirja. Sen sisältöä ja tyyliä puimme vihdoin viikko sitten kahvikupposen äärellä.

Suuri ylistys ja mediahypetys nostavat usein minussa vastarintaa. Jos kaikki kehuvat ja suosittelevat olen jotenkin poikkiteloin. Osa minusta ei haluaisi tarttua ylistettyyn teokseen lainkaan. Odotusten ollessa liian korkealla, kirja vaikuttaa lopulta huonolta, vaikka se ilman toivovaa asennetta olisi ollut hyväkin. On silti pari ihmistä, joiden arviot ovat aina sen verran lähellä omaa makuani, että heidän suosituksestaan tartun lähes mihin tahansa. Yleiskehutut romaanit taas tuottavat minulle usein pettymyksen. Hiukan niin kävi sinällään ihan ansiokkaan Teemestarin kirjankin kanssa.

Teemestarin kirja (Teos 2012) on tulevaisuuskuva, josta meitä varoitellaan, mutta johon emme vielä tarpeeksi usko. Tuudittaudumme mukavasti maailmamme rajattomuuteen. Suomi on hyvä maa, vaikka tekstiviestipalstoilla valitellaan naapurin ruohonleikkuuta ja sitä, kun bussikuskit eivät osaa tervehtiä. Vesi on elämän voima. Se virtaa vapaasti järvissämme ja merien suolakiteissä. Itärannan luomassa maailmassa veden saanti on rajoitettua, ja sen jakelu on harvainvallan hansikkaissa. Teemestari johdattaa tyttärensä Norian salatun, solisevan tiedon äärelle. Mutta tieto lisää tässäkin tapauksessa tuskaa, eikä Noria yksin jäädessään tiedä keneen luottaa. Maailmassa, jossa meidän aikamme teknologia on hautautunut kaatopaikoille ja vettä väärin käyttävät joutuvat suureen vaaraan.

Teemestarit, teerituaalit, rituaalivaatetus, ja sitten yhtäkkiä Rovaniemelle suunnitellut matkat. Onko aasialainen kulttuuripiiri vallannut tulevaisuuden maailman? Globalisaatio ensin vyörynyt yli mannerten ja sitten eristänyt ihmiset omiin kolkkiinsa janoisina kamppailemaan? Teemestareiden maailma on kuin irrotettu hetki tulevaisuudessa, kiinnekohdat menneeseen ovat hukkuneet tai tietoisesti hukutettu veteen, jota kerran riitti. Norian todellisuudessa cd-levyt ja radiot ovat outoja palasia menneisyydestä, johon hänen on kurkotettava selvitäkseen.

Tarinasta haluan pitää. Tämän tulevaisuuden haluan estää. Mutta Itäranta maalailee jopa omaan makuuni liikaa. Tärkeät tapahtumat jäävät maailman henkäysten varjoon. Kieli on kaunista, mutta en saa sen tarjoamista kuvista otetta. En näe tätä maailmaa, vaikka haluaisin. En juokse Norian kanssa pakoon vaaraa enkä seiso hänen rinnallaan urheana. Mutta te voitte onnistua siinä. En siis suosittele enkä tyrmää. Tämä jos mikä on kirja, jota jokainen kulkee omalla tavallaan.

Viimeinen lento niin hauras niin hento

Kuva: Schildts & Söderströms
Kuva: Schildts & Söderströms

Melkein 500 sivua elämää, jota ei pitänyt olla. Nuoren, toisen maailmansodan hävittäjälentäjän Teddyn elämän piti katketa viimeiseen lentoon. Seurasimme hänen sisarensa vaihtuvia todellisuuksia kirjassa Elämä elämältä. Uutuusteoksessaan Hävityksen jumala (Schildts & Söderströms 2016Kate Atkinson tuo parrasvaloihin Ursulan vaatimattoman, mutta rakastetun pikkuveljen, joka kokee elämän, josta jo luopui. Maailmansodan jälkipuinnit ja pommitusilmavoimien hauraiden päivien kuvaukset vuorottelevat kirjan luvuissa Teddyn ja hänen vaimonsa Nancyn suhteen eri vaiheiden, heidän tyttärensä Violan aikuisiän kapinoinnin ja vastuuttomuuden sekä Violan lasten Sunnyn ja Bertien nykyaikaan ulottuvan haavoittuvaisuuden kanssa.

Sota-ajan raadollisuus, taistelu paremmasta huomisesta. Vääristynyt kiitollisuus, josta rakkaudennälkäinen, mutta sitä itse osoittamaan pystymätön Viola ei saa otetta. Kysymys siitä, kuinka konservatiivisuudesta ja isänmaallisuudesta päädyttiin 60-luvun näennäiseen vallattomuuteen ja moderniin tietoiseen läsnäoloon. Voiko rauhattomuus, jonka juuret ovat sotavuosissa, saada päätepisteen joogamatolla? Entä kuinka taivaalla tuhoa kylvävä lentokone liittyy rauhanomaisiin, siiveniskuista kertoviin luontokuvauksiin?

On hyvä, että Atkinson ei päädy kertaamaan aiemman kirjansa tapahtumia toisesta näkökulmasta. Teddyn tarina on tuore ja kulkee täysin eri polkuja sisaren monien todellisuuksien kanssa. Atkinson kuvaileekin itse uuden kirjansa tarinaa jälleen yhdeksi versioksi Ursulan mahdollisista elämistä. Lukija saa tietoonsa uusia säröjä perheenjäsenten ongelmallisten suhteiden verkostoista. Kirja on täynnä ahaa-elämyksiä, mutta myös hämmennystä: joidenkin henkilöiden persoona ajautuu aivan uuteen suuntaan. Vuosikymmenet ja hahmot eivät myöskään tunnu oikein kuuluvan samaan kirjaan. Liitoskohdat rakoilevat liikaa, irrallisuus paistaa lukujen väleissä.

Elämä elämältä sai minut pauloihinsa jo ensi sivuillaan. Hävityksen jumala käynnistyi edeltäjäänsä verrattuna hyvin hitaasti. Hieman yllätyksenä itselleni koin kiinnostavimmiksi osioiksi pommitusilmavoimien traagiset lennot ja jopa niihin liittyvät tekniset yksityiskohdat. Koneessa Teddykin näyttäytyi todellisimmillaan, muussa elämässään henkilöhahmo tuntui harhailevan jonkinlaisessa persoonattomuudessa. Kirjan henkilöistä monelta puuttui juuri tuo samaistuttava särmä. Ursulan jokainen elämä tarjosi koskettavia elämyksiä. Teddyn yksi, yhtenäisesti hahmotettava, vanhuuteen päättyvä aikajana ei tarjonnut hahmon ansaitsemaa syvyyttä. Elämä elämältä -kirjan perusteella odotin Teddyltä paljon, mutta en päässyt häneen käsiksi.

Tässä kirjassa on kaikkea, mutta jotenkin hieman pintapuolisesti. Jos kuitenkaan et ole lukenut Atkinsonin aiempaa teosta, niin tämä kirja on siitä irrallaan aivan mainio lukukokemus. Minulla vertailu söi ehdottomasti osan hyvistäkin puolista. Suosittelen silti valitsemaan näistä järkäleistä aiemman, jos 500-sivuisia kirjoja mahtuu vuoteesi vain yksi.

Ja kun olin yli 400 sivua odottanut jonkinlaista suurempaa mielenliikutusta, ärsyyntynyt osittain tylsäksikin kääntyvästä viipyilystä epäolennaisuuksissa ja kenties traagisista, mutta hieman höpsöistä elämänkuluista, saapui kirjan loppu. Yksi hienoimmista lukemistani hetkeen. Ylitse vyöryi hetkellisesti tuo toivottu liikutus.

Kudottu rakkaus

Kuva: Teos
Kuva: Teos

Fantasia on minulle melko vieras genre. En siis tiedä millaisia mielikuvituksesta luodut maailmat ja niiden hämmentävät todellisuudet ovat yleensä. Emmi Itärannan Teemestarin kirja, jota moni on suositellut, on yhä lukematta. Tartuin ensin Itärannan uutuuteen, joka kantaa nimeä Kudottujen kujien kaupunki (Teos 2015). Kudotut kujat. Miten kutkuttavaa. Jo teoksen nimi luikersi lämpimään soppeen, sydämeni romantiikkaosastolle (joka on varsin laaja).

Ja sitä tämä teos minun mielestäni ennen kaikkea on. Romanttinen, kristallinkaunis rakkaustarina. Tarina kahdesta nuoresta naisesta, joista toinen ei voi puhua ja toinen kantaa salaisuutta, joka saattaa minä hetkenä hyvänsä puhua itsensä julki.

Eliana elää kaupungissa saarella, jonka asukkaat tekevät työtä ja pysyvät hereillä. Eri taloissa he suorittavat tehtäväänsä päivästä toiseen. Toivovat säästyvänsä unennäöltä ja hyljeksittyjen Tahrattujen talolta. Kunnes epäilys hiipii Elianan iholle pahoinpidellyn tytön löytyessä rannalta. Vaara, jota Eliana on koko ikänsä kutonut syrjään näyttäytyy koko mitassaan. Mutta vaaran rinnalla kulkevat Valeria ja vaaleat tunteet. Valeria, kuin kudontatyönsä, ”vailla aukkoja, joista voisi nähdä läpi”. Kaupungissa, jossa yksityinen on pelkkää tarua.

Orwellilainen maailma. Ylhäällä neuvosto, joka valvoo. Keskellä erikoistuneet työläiset, saaren Taloihin kelpaavat uskotut. Alhaalla kalastajat ja muut. Varjot, unihirviöt, kaukana peterpanmaisuudesta. Kutojaneitsyt kertoo ajan. Valvoo. Perhe on muistoissa. Tässä vain toisiaan seuraavat samankaltaiset päivät täynnä valvontavuoroja, painajaisiin herääviä menetettyjä sieluja, kudottuja unelmia. Pelko ja epämääräisyys ovat aina läsnä.

Kudottujen kujien kaupunki on hyvin kauniisti kirjoitettu romaani. Sen nostattama ahdistus johtuu juuri kontrastista sanojen kudelmien ja kaupunkiin luodun todellisuuden välillä. Minulle, kuvailun ja kauniin kerronnan suurelle ystävälle, maalailua on silti jopa liikaa. Juonikuviot kiinnostavat, mutta kudonnan, maisemien ja tunteiden moninaiset säikeet ulottuvat liian laajalle. Ajoittaisesta tylsistymisestä johtuen Kudottujien kujien kaupunki ei onnistu kipuamaan aarrekirjaston ylimmille hyllyille.

 

Aikuisten satukirja

Kuva: Atena
Kuva: Atena

Aika pysähtyy ja käy kiinni sellaiseen, millä on voimaa vastustaa arjen alituisia menoja ja paluita, avaamisia ja sulkemisia. Sellaisia ovat hylätyt kirjat, kaatopaikalle kulkeutumista odottavat huonekalut, kellastuneet kauluspaidat, kärjestään kuluneet nahkakengät, mustuneet valokuvakehykset ja hiihtopalkintolusikat.

Vietän toisinaan hartaita hetkiä vain silmäilemällä kirjaston hyllyjä. Välillä poimin käteeni kiinnostavan otsikon, hämmentävän värisen selkämyksen tai suosikkikirjailijani kauan sitten kirjoittaman teoksen, josta en ole kuullutkaan. Siis sellaisen kirjan, joka ei (useinkaan) ole palautettujen hyllyssä tai henkilökunnan suosittelemien teosten joukossa.

Tiina Piilolan Mahdollisten maailmojen paikka (Atena Kustannus 2010) kiinnitti huomioni otsikollaan. Mieleen tulivat yliopiston hupaisat filosofian tunnit, ystävyys, toki myös elämän lukemattomien avautuvien ja sulkeutuvien ovien kirjo. Erilaiset vääntyneet, rikkoutuneet ja kiiltävät, omalaatuiset ovenkahvat.

Piilolankin mielikuvitusmaailmat ovat tunteiden ja kohtaloiden kirjo. Päähenkilö Kaari perii mökin syrjäisestä Piiloperän kylästä, joen rannalta. Lapsuutensa paikkaan palaavana naisena hän, hetkellisistä erakoitumispyrkimyksistään huolimatta, kohtaa sekä menneisyytensä että nykyisyyden, omia tarinoitaan kantavat naapurit. Lapsuuskesien mummola, ennen sukuriitoja, jotka repivät Kaarin irti joenuomajuuriltaan. Kaupungissa, toisessa tarinassa, etäiseltä tuntuva Aapo. Joella kaikki on vieläkin toisenlaista. Luontokin näyttää erikoiset voimansa. Nuput nousevat lumen keskeltä. Linnut lentävät rappusille kuolemaan. Joenreunan kivellä istuessa voi ajautua toisten ihmisten reitille.

Mutta ei tämä ole pelkästään, tai välttämättä edes eniten, Kaarin tarina. Erilaisten maailmojen yhteydet ovat välillä hyvin hapuilevia. Tuntuu, että nämä ihmiset osaisivat kyllä käydä omaakin polkuaan. Risteyksessä ei välttämättä kohdattaisi. Mutta tässä kirjassa onkin kysymys mahdollisuuksista, mahdollisista kohtaamisista. Mitä jos -hetkistä, joihin Piilolan luoma miljöö rauhallisessa keinunnassaan sopii mainiosti. Sekä kerrontatapa että kieli ovat hyvällä tavalla omaperäisiä. Realismi on sopivan etäällä. Välillä ajaudutaan syvälle filosofiseen pohdintaan, mutta pääasiassa liikutaan arjessa, jonka sisällöt tosin ovat alati hieman taianomaisia. Ikään kuin tämän maailman näkyvien kerrosten vieressä.

Yllätyinkö positiivisesti tästä itselleni tuntemattomasta romaanista? Kyllä. Suosittelen kaikille haaveilijoille ja niille, jotka näkevät mustan ja valkoisen välistä harmaat. Niille, jotka tietävät, että voi olla muutakin.

Kun pään haltija aloitti koulun, järvenpohjaa alettiin ruopata ja kaikki, mille ei löytynyt nimeä, heitettiin menemään.

Jos kiinnostuit, niin tälle on olemassa alkuosa, Kaarin varhaisteiniajan kuvaus Alkuvedet (Atena Kustannus 2006).

Ollako joutsen, korppi vai varpunen

Kuva: Schildts & Söderströms
Kuva: Schildts & Söderströms

Murheellinen hetki. Opiskelupaikka ei avannut oviaan ensimmäisellä yrittämällä. Piti tehdä puoli vuotta rutiininomaista työtä ja lukea pääsykoekirjat seuraavana vuonna uudestaan. Jäi jälkeen omasta ikäluokastaan.

Murheellinen kevät. Pitkä parisuhde päättynyt. Itsensä huvittamiseksi ja tyhjiön täyttämiseksi liittyminen deittipalveluun. Eihän täältä voi löytää ketään. 

 

Ursula syntyy. Kuolee. Syntyy. Elää. Kuolee. Elää. Kuolee. Valitsee.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014) on kertomus 1900-luvun sotaisasta ja traagisesta ajankulusta. Mutta tarinallisesti se on monessa ajassa yhtä aikaa, limittäin, sivuttain, poikkikatkisekaisin kulkeva kertomus tytöstä, joka yrittää kasvaa aikuiseksi oikealla tavalla. Moneen kertaan. Tielle asettuu elämän sattumanvaraisuus, ihmisten arvaamattomuus ja sota. Mutta yhtä usein myös väärä valinta. Ursulan tai kenen tahansa muun.

Lue lisää