Porilaiset hullunkuriset perheet

img_20161031_193316427Ovatko sanat ”klappapuuropunane”, ”nisulonka” ja ”kakko” sinulle tuttuja? Niinpä. Murteet tulevat usein parhaiten esille ruokasanastossa. Jokaisella alueella on sekä omat perinneruokansa että niille ominaiset nimitykset, joissa paikallisuus helisee, välillä oikein välkähtelee.

Porilainen murrepakinoitsija Elina Wallin kietoi paikallisen kielen tarinaksi kahdesta pikkuisesta vesitornissa asuvasta pariskunnasta. Semmoset & Tommoset: Tapleti arvotus (Eks tykkää! 2016) putkahti julkisuuteen Turun Kirjamessuilla noin kuukausi sitten. Kirjassa Mari ja Kari Semmonen sekä Pirkko ja Pertti Tommonen etsivät tarvetta tabletille, jonka Porin kuningaskunnan kamreeri on jokaiselle hankittavaksi määrännyt. ”Onks nää hei vähä äiti tyhmii?”, kysynee nykylapsi tabletti-termin monimerkityksisyyden äärellä. Minulla ei valitettavasti ollut tähän hätään saatavilla lapsiyleisöä, mutta olisi erittäin mielenkiintoista havainnoida, kuinka lapset suhtautuvat murteelliseen tekstiin. Voin kuitenkin kertoa, että kuusikymppinen äitini piti tästä tarinasta ja sen paikallisvivahteista kovasti. Wallin on itsekin todennut kirjan sopivan kyllä yhtä lailla meille aikuisille kuin lapsillekin.

Vaikka murteelliset tarinat eivät olisikaan juttusi, niin näiden pariskuntien seikkailut saattavat silti olla. Jotain hyvin yleismaailmallisen riemukasta on heidän sähellyksessään ja lystikkyydessään. Ilmeikkäät ulkomuotonsa he ovat saaneet sanataiteilija Heli Laaksoselta, mutta luonteensa ja metkunsa Elina Wallinilta. Miehet nikkaroivat pönttöjä väärille, joskin Porissa hyvin tutuille linnuille, ja naiset aikovat uida liian kylmässä merivedessä saadakseen tarvetta ”tapleteille”. Hauska nähtävyys, vanhan hautausmaan kupeessa pönöttävä Porin vanha vesitorni, on nostettu tarinan keskiöön. Luulisi tämän rakennuksen kiehtovan myös lapsia. Ainakin itse sitä usein iltalenkillä katselen. Muutkin mainitut paikat kuin pariskuntien koti ovat porilaisille tuttuja. Porissa grillijonoissa seisoskelu on aina hiukan vaarallista. Yyterin hiekat houkuttelevat talvella hiukan vähemmän kuin kesällä. Tiilimäen ”Kesoililla” (tuttavallisemmin Kespalla) pörräävät mopoautopojat ja heitä liehakoivat tytöt ovat jokaiselle tuttu näky. Onhan Porissa väkilukuun suhteutettuna eniten mopoautoja. Ehkä eniten myös kyseenalaisia grillejä ja ainakin hienoimmat hiekkadyynit. Mutta toisin kuin herrat Kari ja Pertti väittävät, niin herrainpäivillä tuskin koskaan on ”pläkä” eli tuuleton keli. Porissa aina tuulee. Mutta oikein mukavasti paikat ja maisemat tulevat kirjassa esille, oleellisina sivuhuomioina ja dialogin taustana.

Mari Semmosta imitoiva lukija.
Mari Semmosta imitoiva lukija.

Kirja synnyttää varmasti hyviä keskusteluja lukevan aikuisen ja kuuntelevan, minkä tahansa ikäisen lapsen kesken. Erilaiset kummastuttavat murresanat, joista – täytyy myöntää – edes minulle syntyperäisenä satakuntalaisena eivät kaikki auenneet, saattavat alkuun tuntua vierailta. Mutta sehän tämän kirjan tarkoitus onkin, että murremuotoiset ilmaukset ja sutkautukset löytävät tiensä uuden töppöstelijäsukupolven tietoisuuteen. Eikä meille aikuisillekaan ole pahitteeksi oppia lisää ”alkuperäistä kieltämme”, kaiken tämän tietokone-englannin ja korrektin, vaikkakin alati muokkautuvan kirjakielen rinnalla. Vieraan murteen lukeminen on hidasta. Totesin tämän taannoin lukiessani puoliksi savon murteella kirjoitettua romaania. Samalla se on kuitenkin, ei vain uuteen kieleen vaan tietyllä tavalla uuteen kulttuuriin astumista. Niinpä voin kyllä suositella tätä myös kaikille muille suomalaisille.

Voisiko kirjan tiimoilta järjestää  Semmoset ja Tommoset -kaupunkikierroksia lapsille? Vekkulit pariskunnat seikkailisivat kirjoissa mainituissa kohteissa, ja samalla lapsille olisi helppo mielekkäästi kertoa kaupungin historiasta. Kenties Semmoset ja Tommoset voisivat jatkossa kyläillä muilla kaupungin vähemmän muistetuilla paikoilla? Kotiseuturakkauden parketille nostaminen tapahtuu harvoin näin värikkäin ja iloisin kuvin sekä hersyvin tekstein. Semmoset ja Tommoset saavat puolestani vapaasti etsiä monia uusia seikkailuja väärinymmärryksissä, maalla, merellä tai vaikka ilmassa.

Mainokset

Aikuisten naisten Onneli ja Anneli

Kuva: Hulimaa. Kansipiirros Heli Laaksonen. Taitto Kaisa Niinistö / Paletti.
Kuva: Hulimaa. Kansipiirros Heli Laaksonen. Taitto Kaisa Niinistö / Paletti.

Heli Laaksonen harkitsi taannoin lopettavansa runoilijan uransa. Moni hänen suurfaninsa, joita ainakin täällä Satakunnassa riittää, ehti jo kenties kalveta kauhusta. Mutta eihän ollutkaan hätää, nyt Laaksonen on ottanut haltuunsa uuden kirjallisuusgenren. Sylvia, Tuija ja laulava patja (Kynälä 2016) on dialogimainen näytelmä, aikuisten kaunokirjallinen huumorikirja ja – ennen kaikkea – nuoruutensa akuuteimman kukkeuden ohittaneiden naisten Onneli ja Anneli.

Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli (kirjat julkaistu WSOY:n toimesta 1966–1984) ovat pieniä tyttöjä, jotka sattumalta saavat ihan ikiomaksi itselleen talon. Siellä he elelevät onnekkaasti kahdestaan, pakoilevat kiireisiä vanhempiaan ja näiden epäilyttäviä sisäköitä. Heli Laaksosen Sylvia ja Tuija pakenevat toisen syntymäpäiväjuhlia nuorisoseurantalon patjalle, jolla kelliessään heidän tulisi pohtia seuran iltamaohjelmaan sopivia runoja. Heli Laaksosen tuotannosta, kuinkas muutenkaan. Lasten yksikseen asustelua katsotaan jopa sadussa karsaasti, mutta mummoikäiset saavat jo hetkeksi karata maailman kuohuista omaan rauhaansa – tosin omaiset saattavat tällöin viettää syntymäpäiväjuhlia ilman sankariakin. Vaan haittaakos tuo!

Mutta on näissä kahdessa parissa muutakin yhteistä kuin sukupuoli ja pakoilu. Kummankin teoksen luvut alkavat sisällön tiivistävällä lausahduksella tyylillä ”kolmas luku jossa ei paljon syödä eikä juodakaan juuri” tai ”jossa saadaan kuulla monenlaisista asioista, tavataan tuttuja ja perustetaan lopulta rosvoliitto”. Voitte itse päätellä kumpi on peräisin kummasta kirjasta. Toimiva tapa, sopivan vinkeä näihin vinkeisiin tarinoihin.

Onneli ja Anneli oli lapsuuteni lempi kirja. Luin koko kirjasarjan pari vuotta sitten uudelleen, ja se viehätti yhä aikuisenakin. Taianomaisuus on sellaista arkisen todellista, jotenkin mahdollista. Kuvailu on pikkutarkkaa ja sulavaa. Sivuhahmot ovat jännittäviä yksilöitä, pahikset ovat lempeitä ja kesytettävissä tai ainakin lopulta voitettavissa. Onneli ja Anneli eivät mielestäni toimineet valkokankaalla yhtä hyvin, tosin miten mikään mukaelma koskaan voisikaan yltää suosikkikirjan tasolle. Sylvian ja Tuijan taas osaan mainiosti kuvitella erilaisiin näytelmiin, jopa elokuvaan – ja näytelmäkäsikirjoitushan tämä käsillä oleva värikäs teos onkin. Turun Kirjamessuilla pari viikkoa sitten nähtiin maistiaisia Sylviasta ja Tuijasta näyttämöllä. En ehtinyt sitä juurikaan seuraamaan, mutta hahmot kyllä näyttivät oikeanlaisilta. Kirjassa murteellisen sanailun tauotukset ja korostukset jäävät lukijan vastuulle, joten näytelmä varmasti tukee dialogin toimivuutta.

Sylvia ja Tuija ovat hurmaavia hahmoja. Heidän seurassaan olisi kyllä viihtynyt vaikka pidemmänkin aikaa. Lienee yleisön reaktiosta kiinni, tuleeko heidän tarinaansa jatkoa. Kenties joskus pääsemme tutustumaan ikäneitosten nuoruuteen ja lapsuuteen, perheisiin ja ihmissuhteisiin laajemminkin. Ainoastaan jo aiemmin julkaistut väleihin ripotellut runot minua hiukan vaivasivat. Vaikka nämä kyllä dialogin keskelle ihan mukavasti sopivatkin, niin tuli osittain sellainen olo, että runot kuljettivat tarinaa, vaikka mieluummin lukisin tarinan kuljettavan runoja. Että mentäisiin tarinan ehdoilla. Ehkä seuraaviin kirjoihin voisi kirjoittaa ihkauudet runot. Aarrekirjastolta joka tapauksessa peukku ylös Sylvian ja Tuijan uusille seikkailuille.

Kaksi kehuttua: Oneiron ja Huone

IMG_20160901_101807397_HDRSyksy humisee seinissä. Korvissa humisevat rytmikkäät tanssimusiikit. Hyllyllä kutsuvat kirjakasat, joille aurinko vielä heittää rohkaisevia säteitään. Viime aikoina olen vastannut kutsuun ihan kiitettävissä määrin. Ilahduin, kun äkkäsin Laura Lindstedtin Oneironin (Teos 2015) henkilökunnan suosittelemien kirjojen joukosta. En kyllä pidä tästä kirjasta, mutta pitäähän se lukea, ajattelin. Aika paksukin. Kuulemma kieleltään vähän roisi, muistelin. Ei sovi tällaiselle kauneuden ihailijalle (vaikka maailman nurjia silmukoita en pyrikään vähättelemään).

Oneiron kuitenkin yllätti minut, vaivihkaa. Nämä elämän ja kuoleman välitilassa, valkoisessa tyhjyydessä kulkevat ja kieppuvat naiset ottivat minut vaatteistaan rakentamaansa kotiin ja jakoivat elämäntarinansa. Jaksoin kiinnostua, hamusin jopa lisää. Tietää, kuinka ihmiset päätyvät loppuunsa. Millaisia hetkessä oikeaksi tuntemiaan valintoja he tekevät. Sellaisiakin, jotka johtavat henkilökohtaiseen tuhoon. Lohdullinen ystäväparvi, joka koostuu aivan erilaisista ihmisistä. Yhteinen kieli löytyy eleistä, sitten ymmärryksestä, joka kasvaa universaaliksi. Tarina kietoutuu myös erilaisiin kuolemakäsityksiin, jotka kumpuavat filosofiasta (tai oikeammin filosofioista) ja uskonnosta, elämänkatsomuksesta, kokemuksesta, itseensä uskomisesta ja uskomatta olemisesta.

Oneiron on lähes yhtä paljon tietokirja kuin romaani. Se avaa juutalaisuuden ja anoreksian yhteyksiä, mutta kertoo yhtä lailla siitä, kuinka tärkeä räväyttävä peruukki voi olla elämänsä jo menettäneelle. Ja naiseutta, sitä lähestytään kaikenlaisissa muodoissa. Olla nuori, vanha, kaunis, rujo, oppinut, köyhän kyläyhteisön nainen. Ja miten erilaisilla tavoilla naiseus, ihmisyys, näyttäytyy kuoleman edessä. ****

Toinen juuri luettu, Emma Donoghuen Huone (Tammi 2012), kosketti myös sydänjuuriani, mutta se taas ei yllättänyt ollenkaan. Tarina siepatusta äidistä ja hänen vankeudessa synnyttämästään pojasta on jo lähtökohtaisesti ahdistavan kiinnostava. Aihe itsessäänkään ei ole se tavanomaisin tai käsitellyin, mutta mielenkiintoisemmaksi yhä romaanin tekee se, että se on kirjoitettu Jack-pojan suulla. Yllättävää ei myöskään ole se, että filmiteollisuus on jo tarttunut menestysromaaniin. Siksi itsekin nappasin taannoin kirjakaupan alesta tämän näyttelijöin kuvitetun pokkariversion.

Pieni määrä neliöitä, rajattu määrä valoa, televisioystävät, sängynaluskäärme, juoksurata, keinutuoli ja kylpyamme. Kaikki, koko hänen tuntemansa todellisuus. Pienessä pojassa ripaus aikuisuutta, ripauksempi supermiestä, koko taikinallinen lapsenuskoa ja hämmästystä. Ulkopuolella mielikuvitusmaailma.

Jos ainoa tunnettu koti on painajainen, miten suhtautua tuntemattomaan, jota kaikki muut pitävät oikeana, normaalina, onnellisena paikkana? Hämmästyttävän tarkkanäköisesti kirjattuja uuteen paiskatuksi tulevan pikkupojan tunteita ja ajatuksia. Ahmimalla luettu romaani. ****

Tästä kirkkain mielin ja silmin kohti Porin Kirjojen yötä ja edessä häämöttäviä Turun Kirjamessuja (ohjelma on jo julki). Onnellista hiipivää syksyä rakkaat lukijat!

Mies ja nainen

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Nainen ja mies. Sen kolikon ne kaksi puolta. Yhtä lailla ruostuvat ja kiillotettavat. Välillä kultaa ja kirkkautta, välillä himmenevää romumetallia. Vanhentunut karhu tai kielo, vieraantunut mutta kotoisa hillankukka. Sadevesilammikossa rypevä, taskunpohjalle unohtunut.

Löydettäessä ilahduttava.

Kuten vaikka asuntonäytössä, portailla, vastaan kävelee se ihminen, joka on yhtä inhimillisen virheellinen. Tästä kertoo Eppu Nuotion arkisella tavalla viehättävä Mutta minä rakastan sinua (Otava 2015). Huomaa: Arkinen ei tässä tarkoita tylsää ja jo nähtyä. Arkinen tarkoittaa sitä, että ei kohdata autiolla saarella lentokoneturman jälkeen (ainoina eloonjääneinä, tietysti) tai huvipuiston maailmanpyörässä, yläilmoihin pysähtyneessä vaunussa. Sen sijaan on kaksi eronnutta keski-ikäistä, epävarmuuksissaan ja huolissaan, mutta kuitenkin kiinni työssä, arjessa, perhehuolissa. Valmiina kaikenlaiseen, mutta eivät varautuneita toisiinsa.

Ei ole olemassa tylsiä ihmisiä, ei vääriä. On vain ihmisiä, jotka saavat toisen käpertymään itseensä, vievät energiat. Pareja, jotka kaivavat toistensa kätkössä olevat, vaanivat, huonot puolet väkisin esiin. Ja sitten on hymyjä, jotka valaisevat yötaivaan. Tässä romaanissa yksi rakastaa toista, ja kolmaskin sitä toista rakastaa. Kuten kaikenlaisissa rakkauslälläreissä, mutta tämä ei ole lälläri laisinkaan. Tämä on nautintoja sanojen mauissa. Jokaisessa luvussa on mehukas, tunnelman sieppaava lopetusvirke, jonka olotilaan tahtoisi hetkeksi kietoutua, oli se sitten ikävä tai ihana.

Lauri ei laita viestiä. Tee kylmenee kupissa. Ikkunan takana olevassa puussa istuu kaksi mustarastasta. Eivät näytä pariskunnalta.

Kun rakkaus uhkaa loppua, minä lukija alan itkeä. Miten upea kirja, miten aitoja tunteita.

Ei voi olla kolikossa vain yhtä puolta. Puolet eivät ehkä katso samaan suuntaan, mutta niillä on yhteinen tavoite. Yhdessä niillä on hyvä.

Vesi kultaisena välkkyy

Kuva: kirja.fi
Kuva: kirja.fi

Vene lipuu meren kullassa, matkalla pelastamaan kaukaisia rakkaita.

Huhutaan, että oli kerran merenneito, jonka tyttärestä tuli merten ja metsien tietäjä, näkijä ylivertainen.

Huhuilla on siivet, jotka kantavat sotien rintamille ja sieltä takaisin, tuovat kotiin kadotettuja sotamiessieluja ja laiduntavat heidän lausumattomien toiveidensa virrassa.

Hiiva kohoaa yhdistämään naiseuden ja mieheyden, kipuna kiivaana ei tunnu se vaan ilona.

Ja kaikessa tässä, kaiken keskellä antajana ja ottajana, vanha nainen kyyneleistä punottua iloa silmissään, matkalla ei-minnekään, odotuksessa. Tietäen, että pian tapahtuu taas jotain, joka tekee hänen korkean ikänsä merkitykselliseksi.

Marvellous Ways, Sarah Winmanin luoma naispuolinen Väinämöinen, viisas ja maailmaasyleilevä vanhus veti minut tarinaansa välittömästi. Ensi lehdiltä saakka tiesin, että tämä kirja on sellainen, jota en voi laskea käsistäni. Niin kävikin. Jotenkin sen vain tietää, eikö totta. Minun kohdallani ainekset ovat runollisen kauniit, tyylikkäät kielikuvat, joita ei kuitenkaan viljellä joka virkkeessä. Toivonkipinä murheenkin keskellä, näyttämässä tietä tuleviin siltoihin. Kiinnostavat henkilöt, ei täytehahmoja, joiden merkitystä ei selitetä. Luontokuvaukset, joiden ansiosta tuntee hiekan varpaidensa välissä, pikkukalojen näykkäisyt, näkee auringonkultaaman seesteisen meren ja kuulee metsän puiden narinan tuulessa. Elämä on täynnä pieniä leikitteleviä onnenkantamoisia ja enteitä, pikkuisen maagisia palasia arjessa. Niitä tämä kirja tarjoilee.

Kukapa ei haluaisi hetken verran uskoa merenneitoihin, juhannustaikoihin, ennustajamummojen taskunpohjatietoon. Merenneidon vuosi (A Year of Marvellous Ways, Tammi 2016) on tähän mennessä paras tänä vuonna lukemani kirja. Viisi tähteä ja arvokas paikka Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat -romaanin vierellä Aarrekirjaston korkeimmalla hyllyllä.

Vesi vanhin voitehista

Kuva: Teos
Kuva: Teos

Taannoin luimme kahden naisen lukupiirissämme Emmi Itärannan uusimman teoksen nimeltä Kudottujen kujien kaupunki. Arviomme kirjasta kävivät yksi yhteen: Kaunista kieltä, ihan mielenkiintoinen tarina, mutta ei nyt ehkä ihan meidän juttumme. Lukupiirikokoontumiset olivat tauolla kevään hektisyyden vuoksi. Olimme kuitenkin päättäneet antaa Itärannalle toisen mahdollisuuden, ja seuraavaksi kirjaksemme valikoitui suuresti ylistetty Teemestarin kirja. Sen sisältöä ja tyyliä puimme vihdoin viikko sitten kahvikupposen äärellä.

Suuri ylistys ja mediahypetys nostavat usein minussa vastarintaa. Jos kaikki kehuvat ja suosittelevat olen jotenkin poikkiteloin. Osa minusta ei haluaisi tarttua ylistettyyn teokseen lainkaan. Odotusten ollessa liian korkealla, kirja vaikuttaa lopulta huonolta, vaikka se ilman toivovaa asennetta olisi ollut hyväkin. On silti pari ihmistä, joiden arviot ovat aina sen verran lähellä omaa makuani, että heidän suosituksestaan tartun lähes mihin tahansa. Yleiskehutut romaanit taas tuottavat minulle usein pettymyksen. Hiukan niin kävi sinällään ihan ansiokkaan Teemestarin kirjankin kanssa.

Teemestarin kirja (Teos 2012) on tulevaisuuskuva, josta meitä varoitellaan, mutta johon emme vielä tarpeeksi usko. Tuudittaudumme mukavasti maailmamme rajattomuuteen. Suomi on hyvä maa, vaikka tekstiviestipalstoilla valitellaan naapurin ruohonleikkuuta ja sitä, kun bussikuskit eivät osaa tervehtiä. Vesi on elämän voima. Se virtaa vapaasti järvissämme ja merien suolakiteissä. Itärannan luomassa maailmassa veden saanti on rajoitettua, ja sen jakelu on harvainvallan hansikkaissa. Teemestari johdattaa tyttärensä Norian salatun, solisevan tiedon äärelle. Mutta tieto lisää tässäkin tapauksessa tuskaa, eikä Noria yksin jäädessään tiedä keneen luottaa. Maailmassa, jossa meidän aikamme teknologia on hautautunut kaatopaikoille ja vettä väärin käyttävät joutuvat suureen vaaraan.

Teemestarit, teerituaalit, rituaalivaatetus, ja sitten yhtäkkiä Rovaniemelle suunnitellut matkat. Onko aasialainen kulttuuripiiri vallannut tulevaisuuden maailman? Globalisaatio ensin vyörynyt yli mannerten ja sitten eristänyt ihmiset omiin kolkkiinsa janoisina kamppailemaan? Teemestareiden maailma on kuin irrotettu hetki tulevaisuudessa, kiinnekohdat menneeseen ovat hukkuneet tai tietoisesti hukutettu veteen, jota kerran riitti. Norian todellisuudessa cd-levyt ja radiot ovat outoja palasia menneisyydestä, johon hänen on kurkotettava selvitäkseen.

Tarinasta haluan pitää. Tämän tulevaisuuden haluan estää. Mutta Itäranta maalailee jopa omaan makuuni liikaa. Tärkeät tapahtumat jäävät maailman henkäysten varjoon. Kieli on kaunista, mutta en saa sen tarjoamista kuvista otetta. En näe tätä maailmaa, vaikka haluaisin. En juokse Norian kanssa pakoon vaaraa enkä seiso hänen rinnallaan urheana. Mutta te voitte onnistua siinä. En siis suosittele enkä tyrmää. Tämä jos mikä on kirja, jota jokainen kulkee omalla tavallaan.

Kirjeeni sinulle

Kuva: Kirjasampo
Kuva: Kirjasampo

Hei!

Olipa kovin hauska kuulla sinusta. Olen elänyt tätä päivää, kuitenkin alati odottaen kevättä. Luin juuri kirjan, jossa kevät tuoksui, läpikäydyistä vuodenajoista riippumatta. Sillä oli raikkaan humoristinen nimikin: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Mutta se perunankuoripaistos on toki vain sivuseikka tässä piirissä. Niin on kyllä kirjallisuuskin. Tarina sijoittuu joka tapauksessa hiukan Lontooseen ja paljon enemmän brittiläisille Kanaalisaarille, tarkemmin ottaen Guernseyn saarelle. Eletään vuotta 1946. Lontoossa kirjailijatar Juliet saa kirjeen mieheltä, jota hän ei tunne. Pian Juliet on kirjeenvaihdossa kokonaisen saarelaisjoukon kanssa, ja hän päättää kirjoittaa heidän sodanaikaisista kokemuksistaan. Kanaalisaaretkaan eivät välttyneet saksalaisten sotamiehenaskelilta. Lämminhenkiseen asuun puetut kirjeet ovat täynnä suruhuntuihin puettuja tavanomaisuuksia.

Ajattele, kirja on kokonaan kirjoitettu kirjeiden muodossa! Lukija saa tietää kunkin henkilön vaiheista vain sen perusteella, mitä tämä haluaa kertoa eteenpäin. Tai siis mitä kirjailija haluaa kertoa eteenpäin. Kuitenkin. Emme pääse kurkistamaan kulisseihin. Sinne, missä tapahtuu pieniä ja suuria asioita kirjeiden alussa vilistävien päivämäärien välissä. Kokonaiskuva muodostuu kuitenkin helposti ja tempaa mukaansa. Helppolukuisuus on valttia yli 500-sivuisten järkäleiden (no, nekin voivat olla erinomaisia) ajassa. Kirjaa saattaa lukea silloinkin, kun aikaa on kerrallaan vähän. Yksi kirje, sitten juurekset uunista tai pyykkikoneen tyhjennys (missä on toinen sinivihreäraitainen sukkani?).

Teen parhaillaan vuoden 2016 Helmet-lukuhaastetta. Viime vuonna onnistui, mutta tämän vuoden kohdista osa on aika vaikeita. Kirja, jossa on Marilyn Monroe. Riittääkö, että hänet mainitaan? Luin juuri kirjan, jossa mainittiin Marilyn Monroe. Perunankuoripaistos on kuitenkin kelpo opus laitettavaksi vaikkapa ”kirjassa lähetetään kirjeitä” -kohtaan. Mutta tällä kirjalla on myös kaksi kirjoittajaa (lukuhaasteen kohta 29): Annie Barrows oli estynyt kirjoittamaan romaaninsa loppuun, jolloin apuun riensi hänen sisarentyttärensä Mary Ann Shaffer (kirjailija hänkin). Yhteistyöllä laadittu romaani valmistui vuonna 2008. Kirja ei kärsinyt tästä kaksiäänisyydestä ollenkaan. Toisaalta se tietysti laajan henkilöjoukkonsa ansiosta on muutoinkin hyvin moniääninen, vai pitäisikö sanoa monitekstinen, kertomus.

Tuntui kuin olisin kävellyt Guernseyn maisemissa, joihin en ole missään muodossa ennen tutustunut. Onpa onni, että meillä on kirjallisuus. Tässä vielä sitaatti, jossa kuvataan mainiosti sitä, kuinka kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä hiljalleen kasvaa ystäviksi (ja mikä parempi keino kuin etäisen intiimisti, kirjeitse): Asutteko joen rannassa? Toivottavasti, koska virtaavan veden lähellä asuvat ihmiset ovat paljon mukavampia kuin ne jotka asuvat kauempana. Itse olisin häijy kuin skorpioni jos asuisin sisämaassa. Onko teillä vakavasti otettavaa kosijaa? Minulla ei. 

Voi hyvin, hengitä vapaasti ja muista minua, kun kävelet pitkin joen rantaa.

Ystäväsi S