Elämää aistien

Kuva: WSOY
Kuva: WSOY

Syksy on saapunut. Aamuisessa maisemassa tuoksuu kirpeä viileys. Kesä on pukeutunut liehuvahelmaiseen mekkoon. Helmat nousevat syystuulen kosketuksesta korkeuksiin, jossa linnut vasta yrittävät muodostaa auraa. Haparoiden. Kuten mekin vastaanotamme syksyn. Emme luopuisi kesästä. Mutta syksy jos mikä on kaikin aistein koettavissa.

On ihmisiä, jotka aistivat voimakkaammin kuin muut. Jotka käsittelevät kokemustaan maailmasta jonkin tietyn elementin kautta, sen voimasta. Tällaisia ihmisiä ovat Kukkien kieli -teoksen (WSOY 2012) Victoria ja Lumen taju -teoksen (Tammi 1993) Smilla-neiti. Toinen heistä elää kesästä, toinen talvesta. Mutta molemmille kokemus elämästä on kosketuksissa luontoon.

Peter Høegin Lumen taju on jännityskertomus, jonka päähenkilö on Smilla Jaspersen, grönlantilainen, joka on heitetty sopeutumaan kööpenhaminalaiseen naapurustoon. Kun hänen hyvä ystävänsä, 6-vuotias Jesajas, yllättäen kuolee, Smilla vaistoaa katon lumijäljissä vaietun rikoksen. Lumen taju johdattaa hänet vyyhtiin, joka on jäisempi kuin hän olisi koskaan osannut kuvitella. Eikä lumentajuinen ihminen koe asioita niinkuin muut. Hänen aikaansa, olemistaan, ei voida kuvata tieteellisin termein. Herätyskello lyö aikaa, joka on jäätä aistivalle tarpeeton ja vieras.

Siellä missä eletään roudasta ja jäästä, lumelle ja kohmeelle on monia sanoja. Suomessa puhumme esimerkiksi huurtesta, härmästä, roudasta, suojalumesta, puuterilumesta, sohjosta. Kuurankukat piirtyvät ikkunoihin. Tiedämme milloin kannattaa herättää viime talven lumiukko henkiin. Tiedämme koska jään päällä oleva lumipeite on petollinen. Mitä näillä tiedoilla tekevät eteläiset kansat, jotka vaeltavat kukkaniityillä?

Vanessa Diffenbaugh on kirjoittanut tarinan nuoresta kasvatuslaitosten kasvatista Victoriasta, joka ymmärtää kukkia paremmin kuin ihmisiä. Victoria ei ole oppinut luottamaan edes itseensä, mutta kukkiin hän luottaa. Niiden lohtuun, rauhoittavaan voimaan ja viesteihin, joita vain kukkien kieltä taitavat ymmärtävät. Hänen yksinäinen mielensä on täynnä epäluottamuksen laventelia ja hylkäämisen akileijaa. Kun hän kohtaa kukkaistorilla ihmisen kaukaa menneisyydestä, alkavat aran toivon syklaamit hitaasti kasvattaa juuriaan hänen suojamuurinsa aukoista.

Nämä kaksi tarinaa ovat kuin yö ja päivä. Toisessa on keskiössä rikos, jota selvitettäessä mennään syvälle laivanrakentamisen ja tutkimusryhmien varustamisen tekniseen sanastoon. Toisessa taas nuori, epävarma tyttö etsii itseään ja rakkautta, jota hän ei usko ansaitsevansa. Kuitenkin tarinoissa näkyy sama nöyryys luonnon edessä. Usko siihen, että tuoksu, kosketus tai salattu tieto voi olla enemmän kuin näkyvä, kiireinen maailma. Kukat ovat kesän aavistus, lumi ja jää talven ehdottomuutta. Molemmat tarjoavat mahdollisuuden moniaistiseen ymmärrykseen.

Mikä on sinun lempikukkasi? Tiedätkö sen merkityksen?

Mainokset

Pahoittelemme tekstityksen puuttumista

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Kaikki tärkeä jää aina sanomatta. Kaiken olennaisen, sen mistä todella pitäisi puhua, ihmiset pitävät sisällään. Sen takia elämä on sellaista kuin se on, pelkkää arvailua. Haparointia pimeässä. Yhtä jatkuvaa väärinkäsitystä.

Liisa ja Esko, samanlaiset suomalaiset nuoret ihmiset, tapaavat puistonpenkillä 1950-luvun lopulla. Kohtalo. Yhdessä he laittavat alkuun perheen ja yhteisen suvun. Kolme hienoa poikaa. Yhteiset unelmat. Koti ja auto ja yritys. Kesämökki ja kesäjuhlat. Golf, kuulennot ja NHL.

Juha Itkosen romaani Hetken hohtava valo (Otava 2012) on rehellinen kertomus suomalaisuudesta. Ihmisistä, jotka sekä muuttuvat että pysyvät samana, vaikka vuodet kuluttavat heistä nuoruuden hehkun. Perheestä, jonka on vaikea pysyä koossa. Muistaa, miksi sen osat alun perinkään loksahtivat yhteen. Loksloks. Kabuum. Ja perheen sisällä ihmisten hankala muistaa itsensä. Asettaa itsensä etusijalle ensin, jotta voi sitten jakaa löytämäänsä valoa muille. Mielessä ja sydämessä niitä asioita, joista aina puhutaan. Toisia, jotka mainitaan häpeillen ja innottomasti. Paljon niitä, joista vaietaan.

Lue lisää