Kesäyö meitä ympäröi

koivulehto-kansi
Kuva: Kustantamo Helmivyö

Teini-ikäisenä minulle tuli erilaisia nuortenlehtiä. En nyt ole aivan varma oliko muistelemani lehti Mix vai jokin muu 90-luvun kotimainen lehti, mutta eräässä numerossa oli kauhunovellikilpailun voittajistoa. Näin myöhemminkin ajatellen tarinat olivat ihan päteviä, teini-ikäisten ”ystäviensä” murhaamiksi joutuneita nuoria ja poltergeist-tyyppistä kauhuilua, kun kerran niitä vieläkin muistelen.

Porin tapahtumaviikon tohinoissa heinäkuussa sain luettavakseni kolmentoista suomalaisen kirjailijan yhteistuotoksena syntyneen novellikokoelman Koivulehto – Valon ja varjon tarinoita (Helmivyö 2017, toim. Juha Mäntylä ja Arttu Tuominen). Hyvin monenlaisia kertojanääniä kaikuva teos toi mieleeni varhaisemman nuoruuteni pitkään jatkuneet kesäyöt, kutkuttavat pimeänpelot, omalla pihamaalla telttailun – ja juuri nuo teinilehden novellit. Päivitetympi ja aikuismaisempi versiohan tämä kirja on, mutta vastaavanlaista pikkukauhuista ja kutkuttavaa oloa tunsin Koivulehdon äärellä.

Novellikokoelman kirjoittajat ovat kuka mitäkin: lastenkirjailijoita, dekkaristeja, sanoittajia, sanataiteilijoita. He ovat lähtöisin eri puolelta Suomea, ja novelleissa kuuluvatkin erilaisten ympäristöjen sävyt. Ollaan kaupungissa, maalla, järven rannalla ja metsissä. Vesi elementtinä kuuluu tietysti olennaisesti suomalaisuuteen ja varsinkin suomalaiseen kesänviettoon. Keskikesän juhlinnassa järven- ja merenrantamökit ovat usein pääroolissa. Mökeille kokoonnutaan kaveriporukoissa tai satunnaisessa seurueessa, miksei yksinäänkin tekemään kesäisiä puhteita ja nauttimaan luonnonrauhasta. Koivulehdossa yllättävät kohtaamiset näissä oloissa eivät rajoitu juhannuksen viettoon tunkeutuneisiin yllätysvieraisiin tai öisessä kuusikossa kuuluviin huhuiluihin. Kaikenlaista epämääräistä ja vaarallista voi liikuskella metsissä ja vesissä. Tai tutusta ja turvallisesta vaimosta tai miehestä voi tullakin verenhimoinen kostaja. Saunan lämmöstä siirrytään novelleissa nopeastikin kalmankylmyyteen, vaikka aavistus loppua kohti tiivistyvästä uhasta alkaa usein jo novellin ensisivuilta. Eikö suvenkin ihanuuteen kuulu aina ripaus synkkyyttä, pimeyksiä valoisien mökkipolkujen reunoilla?

Karoliina Suoniemen eteerinen kauhu on hyvin erilaista kuin esimerkiksi Harri V. Hietikon kylmäverinen realismi. Arttu Tuomisen kauhukuva on trillerimäisen taitava, Rake Tähtisellä taas vastassa on mielen järkkyessä näyttäytyvä virnistelevä naishahmo. Jasu Rinneoja ja Juha Jyrkäs maalaavat kauhumaisemansa loitsuja lateleviin noitanaisiin ja uskonnolliseen kulttiin. Sana Mustosen ja Jaana Lehtiön novelleissa poljetun naisen mitta on tullut juhannuksena täyteen. Mielenkylmyys on arkisen kauhistuttavaa. Tai välinpitämättömyys, kuten Henry Ahon novellin sietämättömään vaimoonsa kyllästyneen miehen mielessä, kohtalon hetkellä. Peto voi hiipiä metsästä iholle niin hyvässä, kuten Helena Nummisen lemmenkipeä karhu, kuin pahassa, kuten Juha Mäntylän himuinen juhannuspeikko novellikokoelman nimikkonovellissa Koivulehto. Ja mitä olisi tällainen kokoelma ilman kesälammesta löytyvää ruumista, jonka lukijoille on kirjoittanut Heleena Lönnroth. Pasi Luhtaniemen monikerroksinen kerronta veljesten suhteesta sai minut kuitenkin ehkä eniten hyvällä tavalla hämmennyksiin.

Suomalaisessa mielenmaisemassa kukkaistaiat ja kirvesmurhat sopivat lupsakasti yhteen. Juuri tällaisia hyvinkin brutaaleja kontrasteja ja moderneja kauhukuvia tarjoilee tämä mainio kokoelma. Sopivan köykäinen otettavaksi mukaan kesäiselle bussimatkalle tai rantalaiturille. Karmaisevuutensa puolesta sopivasti etäällä arjesta, jotta lukemisen jälkeen voi kuitenkin rauhallisin mielin jatkaa omenansa mussuttelua. Vaikka tuttujahan nämä maisemat ja olosuhteet ovat monelle meistä kesäpäivistä ja -öistä nauttijoille. Olisiko parempi ensi kerralla mökkeillessä tarkistaa selusta, lukita ovi?

Mainokset

Kirjabloggareiden joulukalenteri – 5. luukku

Olen ihmisistä vähintäänkin se jouluihmisempi, ehkä jopa yksi jouluihmisimmistä. Siksipä, tilaisuuden tullessa, ilmoittauduin mielelläni osallistujaksi kirjabloggariyhteisömme joulukalenteriin, josta nappasin tämän luukun. Ensin vähän hermostutti: Keksinkö mitään? Mutta kas, minun ei tarvinnutkaan miettiä kauaa. Maaseudulla, synnyinmaisemissa vieraillessani huomasin aikamoisen vipinän ja supinan käyvän kirjahyllyssä – ja muuallakin. Tässä joulutarina lapsille ja lapsenmielisille, joita me lukevat ihmiset tietysti osaamme olla.

img_20161201_150712525

Joulunaika on jälleen kerran saapunut. Odotamme vielä lumikinoksia ja helmihehkuvia, kuulaita hämärän valon aamuja, joissa hiutaleet leijuvat tuntemattomia teitään kohti tassunjalkiä ja käppäröitä. Joulu on kuitenkin jo valloittanut erään talon. Sisällä, pikkukamarin lämmössä, on kahden kämmenen väliin mahtuva mökki, jossa asustaa Römö, tuo aika veitikka tontuksi. Mutta kuka huhuilee nyt Römön ikkunan alla?

Jaah, sehän on Vihreepäinen, naapurin ukko. ”Mikset jo tule alas, nyt on aamu!”, Vihreepäinen huutelee yläkerran ikkunan suuntaan.

img_20161201_154042940

Römö kiskottelee, haukottelee, paukuttelee ranteitaan ja ottaa lakin matkaansa. Sitten hän tömistelee alas. Etupihallaan Römö kurkistelee aidan yli, puupinon taakse, mutta Vihreepäistä ei enää näy missään. Mitäpä tekisin tänään, Römö miettii kuumeisesti, mutta viilein otsin – ja aina sama virne naamallaan. Sitten hän keksii: Hän ei ole aikoihin käynyt kirjastohuoneessa. Ovatkohan tutut kirjat vielä paikoillaan? Tänäänhän olisi hyvä päivä lukea pitkästä aikaa joulutarinoita, tonttu-ukko hihkuu mielessään.

img_20161201_150812414

Kirjastohuoneessa Römö raahaa hyllystä lattialle suunnattoman punaisen kirjan. ”Onpa kirjalla kokoa ja näköä!”, Römö puhkuu ääneen. Ensimmäinen tarina kertoo talvikylmässä laahustavasta tytöstä, jonka harventuneissa lapasissa tulitikut hetken lämmittävät. Soma tyttö, toivottavasti hän löytää jonnekin lämpimään ennen kuin jäätyy. Tai ennen kuin minä jään tämän kirjan alle, hui! Tarina vaikuttaa hiukan ankealta, joten Römö kiipeää hyllyyn etsimään kevyempää luettavaa.

img_20161201_151829847

”Joulupukin lelupaja, se kuulostaa hyvältä. Vaikka en ole itse joulupajan työläisenä ollutkaan. Olen näitä arkisempia tonttuja, mökkihöperötontuksi kutsuvat.” Römö selailee kevyttä kirjasta pitkän tovin, pysähtelee välillä ihailemaan kauniita kuvia, lukee rivin sieltä täältä. Joulupukin rouva on kirjassa leiponut piparkakkuja, niitä Römökin nyt mielellään maistelisi. Kenties pitäisi hankkia mökkiin seuraksi tonttuakka? Römö kun ei koskaan ole opetellut leipomaan.

img_20161201_151922110

Lelupajan kilkatus ja kalkatus alkaa pyörryttää Römöä. Hän kurkottelee hyllyltä seuraavan kirjan, jossa kerrotaan kahdesta pienestä tytöstä. Joulua vietetään tässäkin kirjassa, niinkuin muistelin. Römö ilahtuu. Hennosti tyylitellyissä kuvissa seikkailee myös pieni perhe, joka asuu nukketalossa. Vähän kuin minun mökkini, mutta enemmän tavaraa. Minä pidän yksinkertaisuudesta. Entä akka sitten, pitäisikö sellaiselle olla posliiniastioita ja pitsinenäliinoja? Römö jää hetkeksi mietteisiinsä. Mutta mukavan näköinen perhe ja herttaisia tyttöjä. Tonttu-ukko rapsuttaa partaansa. Jospa lähettäisi sentään joulukortin Nökötti-serkulle Iisalmeen. Ollaanhan sitä kumminkin samaa perhekuntaa.

img_20161201_152215971

Perheilakointi tekee Römön hiukan alakuloiseksi. Olisikohan hyllyllä tarjota jotain muuta? ”Mitäs nämä ovat”, Römö kummastelee hiukan erikoisen näköistä väkeä seuraavan kirjan sivuilla. Hassu kissa ja kuusipuueukko. Ukko lätkimässä pelikortteja miltei puuron joukkoon. ”Eivät ole onneksi minun naapureitani. Tokkopa saisi edes öitään rauhassa nukkua”, Römö jupisee partaansa, mutta nauru on jälleen vallannut hänen kasvonsa. Suretus jäi pikkuisen kuusen punaisten valojen katveeseen, oksalle roikkumaan. Mutta kirjojen edes takaisin nostelu alkaa rasittaa Römöä. Hän lipsuu kirjan sivuilla, vaikka tossuissa pitäisi olla kunnon pitovoiteet. Onneksi vierestä puksuttaa sopivasti juna, jonka kyydissä väsähtävä tonttumme pääsee jatkamaan tutkimusmatkaansa.

img_20161201_152345666

Vaan hetkinen. Juna ei ehdi matkata kuin pari tossullista, kun Römö jo huutaa: ”Pysähdypä veturiseni, jään tässä.” Mitähän nyt? Römö jää ihastelemaan suurehkon kirjan auki olevaa sivua. Vai niin. Onpa oikein viehkeä kuva. Miten herkkää vihreää ja hopeaa. Kuusista olen aina pitänyt, niiden tuoksu muistuttaa minua lapsuuteni kesistä vuosisatoja sitten. Meillä oli Nökötin ja muiden kanssa tapana kilpaa hyppiä kannolta kannolle. Mutta voisikohan tuo taikoa sauvallaan minulle joulupuun? On kyllä kaunis kuva…. Mahtaako tonttu-ukkovanhus ihailla enemmän kuusta vai kuusen neitoa, jaajaa.

img_20161201_152112592

Yht’äkkiä Römö alkaa kuitenkin haukotella makeasti. Onkohan tämä ollut liian riehakas aamupäivä minunlaiselleni höppänälle vanhukselle, Römö tuumii, ja loikkaa verkkaisesti ohi etenevän junan kyytiin. ”Seuraava asema, oma kotimökki!”. Rappuselle on ilmeisesti Vihreepäinen jättänyt korillisen punaisia omenia. Vieressä on myös kirjekuori. No kas, sehän on Nökötin käsialaa. Juurihan tuota ajattelin itsekin. Römö ilahtuu ja myhäilee. Hän astelee rappuset yläkertaan, omenineenkuorineen, ja kömpii sänkyyn. Päiväunet ovat nyt paikallaan, tonttu tuumaa.

Unissaan hän hyppii kannolta kannolle, tippuvien havunneulasten välkkeessä ja kotoisessa tuoksussa. Unen keskeltä kurkkaa ajatus: Ehkä sen eukon hankin, ehkä en. Onhan minulla hyvä näinkin. Alakerrassa joku helisyttelee hiljaa, varoen, pientä kimmeltävää taikasauvaansa.

Tulkoon joulu jokaisen sydämeen.

Tarinassa käytetty lastenkirjallisuus esitysjärjestyksessä:

Suuri satukirjasto 5: Pieni tulitikkutyttö ja muita maailman kauneimpia satuja. WSOY, 1982. Kuvittanut Violetto.

Kultaiset kirjat 8: Walt Disney – Joulupukin lelupaja. (Alkuteos: Santa’s toy shop, (c) 1950-1988, The Walt Disney Company) Sanomaprint kirjat, 1988.

Kurenniemi, Marjatta: Onnelin ja Annelin talvi (1968). Teoksessa Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. WSOY, 2003. Kuvittanut Maija Karma.

Prøysen, Alf: Eukko Pikkurillin joulukirja. (Alkuteos: Julebok for barn) WSOY, 1989. Kuvittanut Kari Grossman.

Parker, Cicely Mary: Flower Fairies of the Winter. Teoksessa The Complete Book of the Flower Fairies. First published 1996 by Frederick Warne. The Penguin Group, 2002.

15179204_10154660137666067_795383467925396666_n

Kirjabloggareiden joulukalenterin ensimmäiset luukut ja tulevat kalenteriblogit:

  1. http://hyllytonttu.blogspot.fi/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenteri-1-luukku.html
  2. https://luetaankotama.blogspot.fi/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenteri-2-luukku.html
  3. http://paperikasat.vuodatus.net/lue/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenterin-3-luukku-1
  4. https://joannavonscarlett.blogspot.fi/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenteri-4-luukku.html
  5. Aarrekirjasto
  6. http://1001kirjaajayksipienielama.blogspot.fi/
  7. http://pieni-kirjasto.blogspot.fi/
  8. http://tuntematon-lukija.blogspot.fi/
  9. http://kirjahyllyssablogi.blogspot.fi/
  10. http://hh-lukija.blogspot.fi/
  11. http://adelheid79.blogspot.fi/
  12. https://annelinkirjoissa.wordpress.com/
  13. http://kristankirjat.blogspot.fi/
  14. http://ainajokukesken.blogspot.fi/
  15. http://satunluetut.blogspot.fi/
  16. http://www.havena.fi/kirjaluotsi/
  17. https://tuulevi.wordpress.com/
  18. http://hannankirjokansi.blogspot.fi/
  19. http://kirjakaapinavain.blogspot.fi/
  20. https://paulinevondahl.wordpress.com/
  21. http://unelmienaika.blogspot.fi/
  22. http://luettuaelamaa.blogspot.fi/
  23. http://karvakasakirjat.blogspot.fi/
  24. http://pikunkirjablogi.blogspot.fi/

Syreenipensaita ja nokkosvöitä: Jenni Haukio ja Anu Kaaja

Laadin pari kuukautta sitten itselleni suuntaatekevän listan: mitä lukea Turun Kirjamessuja varten. No, en tietystikään ole päässyt päätähuimaavaan tavoitteeseeni, mutta viime viikkoina olen silti lukenut enemmän satakuntalaista kirjallisuutta kuin kenties koskaan (mm. Hanna-Riikka Kuismaa ja Arja Palosta). Sohvapöydällä ovat odotelleet myös useat muut Kirjamessuille tulevien osaajien teokset (kuten Kirsti Ellilän Arpapeliä), joista ehdin vielä lukea useamman. Mutta tämä kirjoitus käsittelee etupäässä kahta hyvin erilaista minuun vaikuttanutta teosta.

Kuva: Teos
Kuva: Teos

Anu Kaajan ensimmäinen proosateos, novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus (Teos 2015) on sellaista hippasen roisia tarinankerrontaa, jota moni ei kavahda ollenkaan, mutta josta minä en yleensä viehäty. Nyt kuitenkin viehätyin. Novellit yhdistelevät leikkisyyttä, entisaikojen ja nykypäivän taruja, verta ja muita ruumiinnesteitä. Eloton muuttuu eläväksi, historialliset hahmot kävelevät kadulla, merenneidolla on kohmeiset tunteet ja viemärissä asuu märäntyneitä hedelmiä syövä nainen. Lähes jokaisen novellin kohdalla jäin jossain kohtaa räpyttelemään hämmästyneenä silmiäni. Luenko oikein, tällaistako maailmassa tapahtuu? Ei tietenkään, mutta Kaaja maalailee erilaisia, omituismahdollisia maailmoja, aivan omanlaisiaan todellisuuksia. Hänen kielenkäyttönsä on niin toimivaa, että aiheesta riippumatta on nopeasti pakko kahlata loppuun ja selvittää, kuinka kullekin antisankarittarelle tai puolipukeiselle prinssille käy. Vain suuri suosikkini Markus Kajo pystyy (toistaiseksi) ylittämään nämä verbaaliset leikittelyt, mutta Kaaja on vasta nuori (s. 1984). Hänestä kuullaan vielä paljon.

 

 

Kuva Savukeidas/Ville Hytönen
Kuva: Savukeidas/Ville Hytönen

Toinen, hyvin eri tavalla sykähdyttävä lukukokemus oli Jenni Haukion runokokoelma Sinä kuulet sen soiton (Savukeidas 2009). Halusin tutustua jo pelkästään Kirjamessujakin varten ohjelmapäällikön tuotantoon, ja kirjastosta mukaani tarttui taannoin tämä kokoelma. Entä, jos en pidäkään näistä runoista, mietin. Tapasin Jenni Haukion some-äänenkannattajien infotilaisuudessa Turun messukeskuksessa viime perjantaina ja tykästyin häneen ihmisenä kovasti. Voisivatko runot kuitenkin olla jotain aivan muuta kuin hänen persoonansa? Tässä tapauksessa hyvällä tavalla eivät. Suorastaan ahmin tämän pikkukirjasen. Ihanaa kieltä. Kauniita maisemia, syreeniaitojen takana tunteita, jotka samalla leikkivät ilta-auringon kanssa ja tahtoisivat karata lokkien virrassa. Porilaisuus huokuu riveistä, mutta niin myös yleismaailmallinen elämisen viisaus. Elävä luonto kohtaa kivikaupungin rauniot. Runoissa maistuvat merien ikiaikainen suola, lapsuuden oluttehtaan seinärappaukset ja pajupillit. Tässä esimerkki, josta erityisesti pidän:

 

Iltapäivän pikainen melodraama

Sinä seisot valkoisen kivitalon parvekkeella ja poltat savuketta –

Kolme päivää sitten tulit sahalaitana kuolleeseen uneeni

aironiskuna hajotit lumpeenkukkien nuotan,

arkeni takovan rytmin

paljain käsin revin kaarnan koivujen elävältä iholta

kutsusi valon toukokuuhun, avasin

omenapuiden valkeat soittorasiat.

Nyt laskeutuu harteilleni

paenneen routayön hämärä,

porttikongeissa ilakoivat irti päästetyt tuulikellot

sinun äänesi kuuluttaa asemalta lähtevät vuorot,

ei mainitse nimeäni

                    toivottaa hyvää matkaa.

 

Olen kirjallisuusahne – pelkät pilkahdukset eivät välttämättä minulle riitä. Siksi luen pääasiassa romaaneja, joissa on tarinan koko kaari. Joissa avataan ovia vierestäkin, kuullaan ohikulkijoidenkin aatteet. Mutta onneksi tartuin näihin kahteen.

Kaksi kehuttua: Oneiron ja Huone

IMG_20160901_101807397_HDRSyksy humisee seinissä. Korvissa humisevat rytmikkäät tanssimusiikit. Hyllyllä kutsuvat kirjakasat, joille aurinko vielä heittää rohkaisevia säteitään. Viime aikoina olen vastannut kutsuun ihan kiitettävissä määrin. Ilahduin, kun äkkäsin Laura Lindstedtin Oneironin (Teos 2015) henkilökunnan suosittelemien kirjojen joukosta. En kyllä pidä tästä kirjasta, mutta pitäähän se lukea, ajattelin. Aika paksukin. Kuulemma kieleltään vähän roisi, muistelin. Ei sovi tällaiselle kauneuden ihailijalle (vaikka maailman nurjia silmukoita en pyrikään vähättelemään).

Oneiron kuitenkin yllätti minut, vaivihkaa. Nämä elämän ja kuoleman välitilassa, valkoisessa tyhjyydessä kulkevat ja kieppuvat naiset ottivat minut vaatteistaan rakentamaansa kotiin ja jakoivat elämäntarinansa. Jaksoin kiinnostua, hamusin jopa lisää. Tietää, kuinka ihmiset päätyvät loppuunsa. Millaisia hetkessä oikeaksi tuntemiaan valintoja he tekevät. Sellaisiakin, jotka johtavat henkilökohtaiseen tuhoon. Lohdullinen ystäväparvi, joka koostuu aivan erilaisista ihmisistä. Yhteinen kieli löytyy eleistä, sitten ymmärryksestä, joka kasvaa universaaliksi. Tarina kietoutuu myös erilaisiin kuolemakäsityksiin, jotka kumpuavat filosofiasta (tai oikeammin filosofioista) ja uskonnosta, elämänkatsomuksesta, kokemuksesta, itseensä uskomisesta ja uskomatta olemisesta.

Oneiron on lähes yhtä paljon tietokirja kuin romaani. Se avaa juutalaisuuden ja anoreksian yhteyksiä, mutta kertoo yhtä lailla siitä, kuinka tärkeä räväyttävä peruukki voi olla elämänsä jo menettäneelle. Ja naiseutta, sitä lähestytään kaikenlaisissa muodoissa. Olla nuori, vanha, kaunis, rujo, oppinut, köyhän kyläyhteisön nainen. Ja miten erilaisilla tavoilla naiseus, ihmisyys, näyttäytyy kuoleman edessä. ****

Toinen juuri luettu, Emma Donoghuen Huone (Tammi 2012), kosketti myös sydänjuuriani, mutta se taas ei yllättänyt ollenkaan. Tarina siepatusta äidistä ja hänen vankeudessa synnyttämästään pojasta on jo lähtökohtaisesti ahdistavan kiinnostava. Aihe itsessäänkään ei ole se tavanomaisin tai käsitellyin, mutta mielenkiintoisemmaksi yhä romaanin tekee se, että se on kirjoitettu Jack-pojan suulla. Yllättävää ei myöskään ole se, että filmiteollisuus on jo tarttunut menestysromaaniin. Siksi itsekin nappasin taannoin kirjakaupan alesta tämän näyttelijöin kuvitetun pokkariversion.

Pieni määrä neliöitä, rajattu määrä valoa, televisioystävät, sängynaluskäärme, juoksurata, keinutuoli ja kylpyamme. Kaikki, koko hänen tuntemansa todellisuus. Pienessä pojassa ripaus aikuisuutta, ripauksempi supermiestä, koko taikinallinen lapsenuskoa ja hämmästystä. Ulkopuolella mielikuvitusmaailma.

Jos ainoa tunnettu koti on painajainen, miten suhtautua tuntemattomaan, jota kaikki muut pitävät oikeana, normaalina, onnellisena paikkana? Hämmästyttävän tarkkanäköisesti kirjattuja uuteen paiskatuksi tulevan pikkupojan tunteita ja ajatuksia. Ahmimalla luettu romaani. ****

Tästä kirkkain mielin ja silmin kohti Porin Kirjojen yötä ja edessä häämöttäviä Turun Kirjamessuja (ohjelma on jo julki). Onnellista hiipivää syksyä rakkaat lukijat!

Vesi kultaisena välkkyy

Kuva: kirja.fi
Kuva: kirja.fi

Vene lipuu meren kullassa, matkalla pelastamaan kaukaisia rakkaita.

Huhutaan, että oli kerran merenneito, jonka tyttärestä tuli merten ja metsien tietäjä, näkijä ylivertainen.

Huhuilla on siivet, jotka kantavat sotien rintamille ja sieltä takaisin, tuovat kotiin kadotettuja sotamiessieluja ja laiduntavat heidän lausumattomien toiveidensa virrassa.

Hiiva kohoaa yhdistämään naiseuden ja mieheyden, kipuna kiivaana ei tunnu se vaan ilona.

Ja kaikessa tässä, kaiken keskellä antajana ja ottajana, vanha nainen kyyneleistä punottua iloa silmissään, matkalla ei-minnekään, odotuksessa. Tietäen, että pian tapahtuu taas jotain, joka tekee hänen korkean ikänsä merkitykselliseksi.

Marvellous Ways, Sarah Winmanin luoma naispuolinen Väinämöinen, viisas ja maailmaasyleilevä vanhus veti minut tarinaansa välittömästi. Ensi lehdiltä saakka tiesin, että tämä kirja on sellainen, jota en voi laskea käsistäni. Niin kävikin. Jotenkin sen vain tietää, eikö totta. Minun kohdallani ainekset ovat runollisen kauniit, tyylikkäät kielikuvat, joita ei kuitenkaan viljellä joka virkkeessä. Toivonkipinä murheenkin keskellä, näyttämässä tietä tuleviin siltoihin. Kiinnostavat henkilöt, ei täytehahmoja, joiden merkitystä ei selitetä. Luontokuvaukset, joiden ansiosta tuntee hiekan varpaidensa välissä, pikkukalojen näykkäisyt, näkee auringonkultaaman seesteisen meren ja kuulee metsän puiden narinan tuulessa. Elämä on täynnä pieniä leikitteleviä onnenkantamoisia ja enteitä, pikkuisen maagisia palasia arjessa. Niitä tämä kirja tarjoilee.

Kukapa ei haluaisi hetken verran uskoa merenneitoihin, juhannustaikoihin, ennustajamummojen taskunpohjatietoon. Merenneidon vuosi (A Year of Marvellous Ways, Tammi 2016) on tähän mennessä paras tänä vuonna lukemani kirja. Viisi tähteä ja arvokas paikka Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat -romaanin vierellä Aarrekirjaston korkeimmalla hyllyllä.

Lumikuningattaren virhe

Kuva: Bazar
Kuva: Bazar

Tyttö seisoi suorana, katse taas terävänä.

Ei, hän sanoi.

En minä voi jättää sinua tänne metsään. Tämä paikka ei sovi lapselle.

Tämä on minun kotini, tyttö sanoi.

Hän seisoi pää pystyssä. Vuorten tuuli puhalsi kuusten läpi ja tuiversi hänen vaaleita hiuksiaan. 

Tämä oli hänen kotinsa. Jack uskoi sen.

 

 

Kunnon talvessa on sitä jotain. Säihkyvyyttä ja maagisuutta, hohtavan lumipeitteen tuoksua, tuulen tuomaa kylmyyttä, joka saa sipsuttamaan ja liukastelemaan takaisin sisälle lämpöön. Mutta vain lumen lapsi voi kokea vuorituulet varsinaisena nautintona, johon kietoutua koko elämäkseen. Alaskalaisen Eowyn Iveyn Lumilapsi (Bazar 2013) johdattaa aikuiset satuun, josta tulee hetkeksi lapsettoman ja surumielisen pariskunnan arkipäivää. Eräänä tavanomaisena iltana toisistaan vieraantuneet Mabel ja Jack ajautuvat hetkellisen hassuttelunsa tuloksena kokoamaan paksusta lumesta hahmon, lumitytön, joka on seuraavana päivänä sulanut. Kohta pihalla ja metsässä kirmaa nopea ja nokkela tyttö, joka suostuu toisinaan astumaan keski-ikäisen pariskunnan maailmaan, tuvan lämpöön. Lumikiteitä poskillaan.

Iveyn luoma maailma on täynnä Alaskan olosuhteiden armottomuutta ja kauneutta. Luonnon ja sen tahtiin elämisen kuvaus on kirjan parasta antia. Mutta kiehtovia ovat myös henkilöt: Pariskunta suruineen ja iloineen, naapurin räväkkä emäntä ja etenkin lumoava Faina, metsänolento. Välillä kuin kuka tahansa lapsi, mutta hetkessä talvinen versio metsäneläinten kanssa kilpaa juoksevasta Pocahontasista. Lumilapsen tarinan taustalla on vanha venäläinen kansansatu, jonka aineksia Ivey on käyttänyt luovasti hyväkseen. Tämä tarina kun ei ole pelkkä traagisia sävyjä pursuava lastenkertomus. Entisaikojen sadut toki olivat opettavaisempia, moraalisääntöjä sukupolvelta toiselle kuljettavia ja usein raakojakin kuvauksia taruolennoiksi puetuista julmuilijoista sekä virheellisyytensä ja inhimillisyytensä vuoksi kärsivistä ihmisistä. Nyt käsillä oleva Lumilapsi on vailla pahuutta. Sen henkilöt ovat hyvää tahtovia, mutta usein kaipauksensa ja toiveidensa vankeja. Tyttö opettaa hyvänpäivänvanhemmilleen luopumisen antaman vapauden merkityksen. Mutta rakkaus on kaikessa armossaan kahlitseva eivätkä tunteessa hallitsevat vastakkaiset voimat säästä luonnonlapsiakaan. Elämä on yksi ketunhännänvilahdus vain.

Suosittelen kaikille talven, viipyilevyyden, luonnon ja satujen ystäville.

Kiireisen kevään luettuja

Kuva: Bazar Kustannus
Kuva: Bazar Kustannus

Olen ollut melkoisessa lukutyhjiössä kaiken muun hässäkän keskellä. Sain juuri taputeltua valmiiksi koko kevään kestäneen kulttuuriprojektin, kesätyöt ovat alkaneet kuun alussa ja opintosuoritukset ovat vieneet aikaa. Mutta onhan toki jotain luettukin. Tässä kooste noin kuukauden ajalta.

Pirkko Saisio: Elämänmeno (Tammi, 1975, 229 s.). 1940–1960-luvun Kallio. Marja sinnittelee läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Äiti, karjalaistaustainen Eila, suree menetettyä rakkauttaan ja purkaa säilyneitä kiukkujaan lapsiinsa. Tyttären ja äidin vaikea suhde valottuu kummankin tuntemusten kautta.

Kirja on kirjoitettu osittain viehättävällä murteella, mistä kovasti pidin (vaikka se hidastikin lukemista). Saision ennestään tuttu tapa kirjoittaa elämänmakuisesti ja tarttuvasti päti tähän kirjaan siinä missä upeaan trilogiaankin. Oikein hyvä.

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta (Letters from Skye, Bazar, 327 s.). Kirjeromaani, jossa liikutaan kahdella aikatasolla. Vuodessa 1912 runoilija-nuorikko Elspeth tutustuu kirjeiden välityksellä ihailijaansa, amerikkalaiseen Daveyhin. Vuodessa 1940 Elspethin tytär Margaret on rakastunut ilmavoimien lentäjään. Äiti ei katso sodanajan rakkautta hyvällä. Kun pommi tuhoaa talon, Elspethiä ei löydy. Hänen aiemman sodan aikaiset kirjeensä sen sijaan johdattavat tyttären äitinsä ja tämän nuoruuden jäljille.

Lämminhenkinen, elävä, tunnelmallinen kirja. Henkilöiden sisimpään pääsi nopeasti. Heidän kanssaan koki kaikki karamelliset ja routaiset tunteet. Kirjan loppu jätti sydämeen onnellisen väreilyn. Parempi.

Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut (Myllylahti, 2016, 198 s.). Tarinataivas ei ole antikvariaatti muiden joukossa. Siellä asustava perhe on omalaatuinen, mutta hyväntahtoisia veijareita täynnä. Mila etsii kirjaviidakoista sellaista kirjaa, jonka pitäisi olla vain hänen. Kun kaupunkiin saapuu kummallisuuksia nappaava herra Kunnas, kaikki eksentriset hahmot ovat vaarassa.

Myönnän auliisti, että fantasia (varsinkaan selvästi tavalliseen maailmaan sekoittuva sellainen) ei ole ominta lukemistoani. Kirja oli kuitenkin jokseenkin sekava ja etäisesti kirjoitettu. Ei omaa genreäni, eikä ehkä sopiva tällaiselle aikuiseen ikään kasvaneelle kirjattarelle. Vasta 18-vuotiaalla kirjailijalla lienee tulevaisuudessa paljon enemmänkin annettavaa. Kohtalainen.

Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut (The School of Essential Ingredients, Bazar, 216 s.). Lilian omistaa ravintolan, jonka puitteissa hän pitää kokkauskursseja. Hän uskoo, että oikeanlainen ruoka herättelee ja parantaa myös sisintä. Kurssille kokoontuu joukko repaleisia ihmisiä, jotka pääsevät kokeilemaan tämän teorian paikkaansapitävyyttä.

Söpö kirjanen, jonka sivuilta maut ja tuoksut kurkottelevat koskettamaan lukijan aisteja. Lämminhenkistä hyvänolon luettavaa, vaikka jokaisella kokkikokelaalla onkin taskussaan tummareunainen nenäliina. Mukiinmenevä