Hei te kaikki ihanat, jotka vuosien varrella olette lukeneet Aarrekirjaston tarinoita. Perhe-elämä ja muut aktiviteetit ovat vieneet, ja vievät, aikaani niin, että blogijulkaisut ovat jääneet vähäisiksi.
Olen päättänyt jatkaa kirjojen parissa Instagramissa. 
Mukavaa, jos haluat liittyä seuraani siellä. ❤ Voi hyvin!
Instagram: @aarrekirjasto
Goodreads: Salla W
(Kuva blogini alkutaipaleelta, tuntuupa siitä olevan ikuisuus!)
Tämä kirjoitus on osa kirjabloggaajien joulukalenteria. Luukku 7 avautui Kirjakko ruispellossa -blogissa ja seuraavaksi vuoron saa Kirjojen kuisketta -blogi.
Olen jouluihminen aivan sillä tavalla viimeisen päälle. Joulussa parasta ei kuitenkaan välttämättä ole itse jouluaatto tai joulupäivät vaan kaikenlainen tunnelmointi ja puuhastelu ennen joulua, siis vähintäänkin marraskuusta lähtien. Pari vuotta lastenkirjat ovat olleet päivittäisessä elämässäni läsnä, niinpä päätin omistaa tämän joulukalenteriluukun lastenkirjavinkeille – sellaisille, jotka sopivat talviaikaan ja joulun odotukseen pikkuväen kanssa. Mukana on sekä vanhempaa että uudempaa kirjallisuutta, kussakin kirjassa omat hurmaavat piirteensä.
Kustantaja: Mäkelä
Vuosi: 2019
Sivumäärä: 32
Talvi voi olla hyytävä, mutta ystävillä on mäyrän varalle sydäntä lämmittävä yllätys. Uutuuskirja Koti lumimaassa jatkaa kirjasarjaa ystävällisen mäyrän seikkailuista. Kuvitus on lumoavan satumainen, lumituprut melkein tuntee omilla kasvoillaan. Suomeksi kirjan on erittäin taitavasti ja runomuotoisesti riimitellyt Minna Ihatsu, jolle myöskin kiitokset elämyksestä. Koti lumimaassa on ollut meillä parivuotiaan suosiossa, ja luulen sen olevan lähes jokaisen pikkuisen unelmailtasatu.
Lue myös: Koti virran varrella (2018), Koti täynnä ystäviä (2017)
Olen ehtinyt lukea yllättävän paljon! Tässä teille pieniä kuvia niistä kirjoista, joita voin suositella.
Kirjallisuus. Mitä siitä voisi sanoa, mitä toisaalta olla sanomatta. Kieli, kirjallinen kulttuuri, vivahteet, leikittely, tiukka asia. Siinä on oikeastaan kaikki ihmisluonnosta ja maailmasta.
Jo perinteiseksi syystapahtumaksi muodostunut Porin Teljän Kirjallisuuspäivät (11.–12. 10.) keskusteli tänä vuonna lukemisen erilaisista tavoista ja lukemisen tulevaisuudesta. Pohdimme työryhmän kanssa aiheita valikoidessamme muun muassa sitä, onko lukemisen tulevaisuus toiveikas vai epävarma. Lukemisen kenttä on ehkä tietyllä tapaa pirstaloitunut, jakautunut erilaisiin lukijaprofiileihin ja lukemisen malleihin. E-kirjat ovat tulleet perinteisen kirjan rinnalle ja sykähdyslukeminen on osittain korvannut keskittynyttä, pitkien ja syvällisempien tekstien lukemista.
Mutta kirjoilla ja kirjoitetulla, sanojen virralla, on kuitenkin meille, lähes kaikille, jotain merkitystä.
Perjantaina pieni, mutta tunteikas piirimme jakoi itselleen merkityksellisiä sanoja marttojen opaskirjoista itse kirjoitettuihin tarinoihin ja runoihin. Empaattiset, väkivaltaa ja pahansuopuutta vieroksuvat katkelmat tuntuivat vetoavan jokaiseen. Itse kuuntelin lumoutuneena yhdeksänkymppisen herran kirjoittamaa, herkkää symboliikkaa sisältävää tarinaa. Osaisimmepa kaikki jakaa jotain itsestämme samassa määrin kuin hän.
Lauantaina oli vuorossa erilaisia puheenvuoroja lukemisesta. Ensin puhuttiin pienille lapsille lukemisen tärkeydestä, mikä on keskeinen seikka myös juuri aloittamassani hanketyössä ja tietysti kotona parivuotiaan kanssa, jokapäiväisesti. Seuraavana kuulimme elävästi digikirjojen huonoja ja hyviä puolia esitelleen, kerrassaan vetävän dialogin.
Digikirjat vai ei? Mari-Anna Frangén Stålnacke ja Petra Hietanen.
Pääpuhujanamme, herra kirjallisuutena, esiintyi tänä vuonna emeritusprofessori ja laajoja kirjallisia maailmoja lukijoilleen avannut Panu Rajala. Tunnustan, että hän ei aikaisemmin kuulunut suosikkeihini, mutta voih, millä viisaudella ja sanavalmiudella hän kertoikaan aiheestaan ”Miten lukija vaikuttaa kirjailijaan, miten kirjallisuus lukijoihin”. Aina ei suinkaan ole suotavaa lähteä liikkeelle niin sanotusti ammoisista ajoista, mutta nyt oli. Rajala sitoi taidokkaasti yhteen kirjallisen historian Sinuhesta ja Zorbaksesta kehumaansa rikoskirjailija Jarkko Sipilään. Rajala totesi, että lukutaidolla on myös orjuutettu, pakotettu tiettyyn muottiin. Näinhän kävi jo seitsemälle veljekselle, kun he kirjasivistyksellä ajautuivat metsäläisistä yhteiskuntakelpoisiksi.
Kirja avaa maailman edessämme uutena – Panu Rajala
Kouluopit tallentuvat kirjallisuuden avulla päähän ulkolukua paremmin, totesi Rajala ja lisäsi, että ”kirja avaa maailman edessämme uutena”. Kirjailijan mielestä lukeminen ei peloista huolimatta ole todellakaan vähentynyt vaan päin vastoin lisääntynyt ja monipuolistunut, ”hyökkäykset tajuntaamme” ovat nyt koko ajan läsnä. Lukemalla ”hallitsemme maailmaa ympärillämme” tässä ainaisessa hallitsemattomuudessa jossa ”samoja sotia käydään vuosisadasta toiseen ja vain sotapäälliköt vaihtuvat”. Nöyrästi kirjailija totesi myös itse löytäneensä tien läheistensä syvempään ymmärtämiseen kirjojen fiktiivisten hahmojen sielunmaiseman kautta. Eniten minut yllätti kuitenkin se, kuinka hienosti Rajala osasi vastata myös ennakoimattomiin, yleisöstä tulleisiin kysymyksiin. Aivan kuin hän olisi valmiiksi kirjoittanut sujuvat vasteet niillekin.
Lopuksi nautimme kenties yksimielisestä, mutta sitäkin hienompia kommentteja pursuilleesta paneelista. ”Viekö ura lukemisen” -teemaisessa keskustelussa kutsuttuina panelisteina esiintyi neljä business-elämän moniosaajaa ja uraihmistä, jotka joutuvat sovittamaan (vai saavat sovittaa?) arkeensa monenlaisia aktiviteetteja. Ehtivätkö he silti lukea? Mitä ilmeisemmin kyllä, ainakin välillä, ainakin jotain. Oli se sitten dekkareita tai puhuttelevampaa kirjallisuutta, sanoma- tai sisustuslehtiä, tietokirjoja tai romaaneja, panelistit pitivät lukemista arvossa.
Paneelin antina kuultiin muun muassa, että:
– Lapsille lukemistakin tärkeämpää on tukea lapsen omia kiinnostuksen kohteita.
– Lapset ottavat kirjat fiktiona, joten heille voi toisinaan lukea sellaistakin, minkä aikuiset ottavat liian kirjaimellisesti (eri asia on kannattaako se).
– Yksi parhaista keinoista kehittää empaattisuutta on lukea; Empatia on tunnetaito, jossa kukin voi kehittyä.
– Lapsi- ja työarjessa lukemisaika voi olla niin kortilla, että pitää lukea jotenkuten ehtimänsä pari sivua seisten kirjahyllyn vieressä; Lapsille taas saa kyllä lukea, saman kirjan hyvässä lykyssä vaikka kymmenen kertaa päivässä.
– Elämässä pärjää, kunhan on kiinnostunut jostain, mutta siinä missä kännykkä ja some pitävät sinut kyllä kiinni yhteiskunnassa, niin kirjojen kanssa olet kiinni itsesi kanssa.
Olipa kyllä kerrassaan sellainen paneeli, jonka puheenvuoroja olisi voinut kuunnella paljon pitempäänkin.
Kirjallisuuspäivien työryhmä on jälleen liikuttuneen kiitollinen hienoista esityksistä ja yleisöstä.
Lapset ovat viisaita olentoja. Siksi heille kannattaa tarjota muutakin luettavaa ja kuunneltavaa kuin vessanpönttö- ja peppuhuumoria, vaikka kyseiset seikkailut pikkuväkeen toki helposti vetoavatkin.
Alkukesästä sain luettavakseni ja kirjahyllyaarteekseni Karoliina Suoniemen uusimman lasten tietokirjan Ihan oikeat viikinkiajan lapset (Avain, 2019). Rautakauden ajan lapset Mielu ja Joutsi asuvat isänsä äidin, peräti yli neljänkymmenen vuoden ikään ehtineen, Lempin ja pikkuisen, sairastelevan serkkunsa Suvimarjan kanssa Euran kylässä. Mielun ja Joutsin isä käy pitkillä kauppamatkoilla ja palaa mukanaan tarinoita suuresta maailmasta. Elämä on 1000 vuoden paikkeilla hyvin erilaista kuin nykyään, mutta lapset ovat lapsia, olipa aika mikä tahansa. He haaveilevat siitä, mitä tekevät isona. He juoksentelevat, kujeilevat ja leikkivät. He ovat erilaisen samanlaisen maailman lapsia.
Kirjailija kiinnittää uudet tiedot lasten omien kokemusten päälle – vertaillen, mukaillen, tempoen mukaan entisajan tarinan lumoon. Ei kaunistellen, mutta lempeästi. Ajan totuudet, lyhyt elinikä, sairaudet, orjuus ja kaikenlaiset vastoinkäymiset tulevat ilmi lapselle sopivassa muodossa. Suoniemi kirjoittaa lapsille puhutellen, kysellen ”ehkä sinullekin on tuttua”. Hän kutsuu lapset seikkailuun. Vaikka kaikkea tuon ajan elämästä ei voida varmuudella tietää, tai oikeastaan näin on vain harvan asian kohdalla, niin historian tulkinta saakin olla myös ajatusleikkejä, mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä. Varsinkin, kun kysymys on lasten mielikuvituksen ruokkimisesta ja ymmärryksestä – kasvamisesta siihen, että on itse osa ihmiskunnan jatkumoa, osa koko luomakunnan yhteistä historiaa.
Viikinkimäisyyksiä nähtiin niin ikään 22. elokuuta Kirjojen yössä Porin pääkirjastolla. Lapset saivat puuhastella erilaisissa viikinkityöpajoissa. Tarjolla oli muun muassa riimukirjoitusharjoituksia ja kirjanmerkkien askartelua. Kirjailija itse oli myös paikalla kertomassa viikinkiajan lasten elämästä. Tietokoneista Mielu ja Joutsi eivät tietysti olleet kuulleetkaan, mutta nykylasten tapaan he leikkivät, söivät, nukkuivat, liikkuivat ja hoitivat eläimiä. Tämän totesi myös innokkaasti kuunteleva ja keskusteleva lapsiyleisö. Lasten lienee vaikea kuvitella edes isovanhempiensa lapsuutta, joka oli hyvin erilainen kuin heidän digimaailmansa, mutta monet tutut elementit ovat siirtyneet menneestä nykypäivään. Jälleen kaivataan metsäyhteyttä, jälleen kerätään kuusenkerkkiä. Kirjassa myös esitellään esimerkiksi muinaisia linnavuorien paikkoja, joissa edelleen voi kulkea menneiden aikojen astinkiviä pitkin. Jotain rautakauden ajan elämästä on jäänyt meille ihmeteltäväksi, meidän amfiteattereiksemme ja pyramideiksemme.
Ihan oikeat viikinkiajan lapset antoi minullekin, historiaa pääaineenani lukeneelle aikuiselle, paljon uutta hyödyllistä ja viihdyttävää tietoa. Esimerkiksi löyly-sanan sieluun viittaava muinainen merkitys sekä siihen liittyneet uskomukset eivät olleet minulle tuttuja. Keijukaisten ja metsänpeikkojen kanssa kasvaneena maalaistyttönä minuun vetosivat myös viittaukset rautakauden ajan ihmisten uskomuksiin ja ajatuksiin luonnon kanssa sovussa elämisestä. Metsänväki, Tapio ja Tellervo ja Sinipiika pieni, joista meillä lauletaan unen tuloa odotellessa lähes joka ilta, hymyilyttivät ja liikututtivat.
Ja saadaksemme kerronnallisen kaaren tähän blogikirjoitukseen kerrottakoon, että onhan tässäkin teoksessa myös sitä vitsikkyyttä. ”Karhunkin naiset pystyivät säikäyttämään pois näyttämällä tälle pyllyään”, kertoo tämä lasten tietokirja – ja näin on varmasti yhä vieläkin.
Seuraa oma introni:
Jos runo olisi mies
Se istuisi tienvarressa ja miettisi olemistaan
Se olisi rakennettu kaikenlaisesta keskeneräisestä
Rakennustiilistä tienvarressa
Lumiukoista ilman porkkananeniä
Ja toiveista hiekanmuruista jyvistä ja akanoista.
Sain taannoin luettavakseni Pauli Karmalan uusimman runoteoksen Kuutamopeura (Books on Demand, 2019). En ole varsinaisesti mikään suuri runojen lukija, enkä ehkä siis ole myöskään paras runotaiteen arvostelija. Mutta näistä runoista minä yhtä kaikki pidän.
Olen aiemmin blogissani analysoinut Karmalan runoteoksia Lyhyen kesän lapset (2012) ja Ukko (2014). Hänen tyylinsä säilyy tässä uusimmassakin paljaana, rehellisenä, tuttuna. Hänen paikkojaan ovat yhä luonto – ja ihmisluonto – , kaupungin tilat ja hiljaisuudet. Hänen ihmisensä ovat tavallisia, parhaansa yrittäviä, erehtyviä, viidettä kahvikupillistaan huoltamolla ryystäviä, vatsaa kerryttäneitä ja rotvalleihin kompastelevia. Sellaisia, joiden sisällä kytee kuitenkin mahdollisuus ja entäjos. Helposti samastuttavia, vaikka itse olisi mitä vain tahansa muutakin. Karmalan runot avaavat teitä paitsi hänen omaansa, myös perinteiseen suomalaisen miehen mielenmaisemaan, siis sinne, missä tunteet ovat sykkivän voimakkaita, mutta ne ilmaistaan usein yömyöhän ohimennenhipaisuilla ja sillä, että kahvi on kuitenkin keitetty.
Karmala myös kirjoittaa runojaan ikään kuin vain itselleen. Ne ovat hänen tuntojaan, hänen muistojensa kaikuja ja tulevaisuuden pelkoja, haaveitakin. Sanoja, joiden koko sisältö ehkä avautuu hänellekin vasta matkan varrella. Hän taitaisi kirjoittaa, vaikka kukaan muu ei koskaan lukisi hänen kirjoittamastaan sanaakaan, mutta toivon hänen hienoille ajatuksilleen kyllä paljon lukijoita. Suureellisuus ja ylitseampuvuus valtaa maailmassa alaa, mutta samalla minimalismin ja arkipäiväisen onnen ylistys kiehtoo, jopa massoja. Juuri sellaista kaunista minimalismia näen Karmalan sanoissa. Lisäksi näen paljon itsellenikin tuttua maailmantuskaa, joka kumpuaa vanhemmuuden tuomasta kipeästä rakkaudesta. Lapsen kasvun aiheuttamaa hämmennystä, pelkoa, kaihoa ja hauraita toiveita siitä, että todellisuus olisi jälkipolville enemmän kauniin sadun kaltainen. Että rakkautemme voisi kääntää maapallon kurssin. Ja paikoitellen, lukiessani, hiukan nielin kyyneleitä:
(…) lapsesta,
joka ihan juuri kohta kasvaa
ja minä jään yksin istumaan legolaatikolle,
jossa silloin kun olisi ollut aika, istuin liian vähän. (Runosta Legot)
Kirjoitettava on, vaikka maailma odottaa syöpälääkkeitä ja masennuksen torjunta-aineita ja sademetsien pelastajia ja lentokieltoja. Jonkun on kirjoitettava. Joidenkin on oltava ääni, joka hiukan ravistelee kohmettuneita sieluja toimintaan ja etsimään edes itsestään vapautusta perisynnistä, joka on ihmisyys.
(…) Siksi minusta ei koskaan enää voi tulla
ehjää ja kokonaista.
Mutta se on hinta siitä,
että nämä rivit ovat tässä. (Runosta Lopputili)
Jos runo olisi mies, olisi se varmasti rehellinen mies. Ei valkoisella ratsulla auringonlaskuun ratsastava pelastaja vaan ennemminkin mies, joka kuunvalossa kuutamopeuraa unissaan takaa ajaa.
Pari vuotta blogini on ollut hiljainen. Syynä on tasaisen kiireinen arki, jossa kuuluvat epätasaiset taaperon kiljahdukset ja itkut. Olen kyllä lukenut, tilanteeseen nähden paljonkin, mutta ajatukset eivät ole ehtineet siirtyä paperille saatikka blogiin saakka. Nyt kuitenkin otan hetken kertoakseni kolmesta vaikuttavasti teoksesta, jotka tulivat vastaani kevään korvalla.
Välillä vannon, että en enää koske yhteenkään natseista kertovaan teokseen, mutta näin vain jälleen löysin itseni Saksasta, keskeltä tiivistyvää juutalaisvastaisuutta, jossa inhimillisyys ei enää ole arkipäivää ja naapuri voi olla vihollinen. Päähenkilö päätyy tahtomattaan pahuuden propagandan sanansaattajaksi, kuvaamaan toisten tekemiä vääryyksiä. Jotta ei joutuisi itse niitä tekemään. Painamaan yhtä liipaisinta, jotta ei joutuisi painamaan toista, kavalampaa. Onko sodan jälkeen kaikki toisin apurille kuin vastaajalle?
Tulevaisuudessa elintilasta ilmastonmuutoksen köyhdyttämässä maailmassa taistelevat myös sotaisat voimat. Hyvät aikeet korvataan kestämättömällä valinnalla – kenen elämä on arvokkaampi?
Juha Siro oli haastateltavana Aamu-tv:n Aamun kirja -ohjelmassa ja vakuutti minut. Kirjan todellisuus on raju, mutta kieli runollinen. Kahdella aikatasolla ei ole muuta tekemistä keskenään kuin epäinhimillisyys ja sen tallentuminen, mutta se ei haittaa. Kirjailijalla on ymmärrys, osaaminen, ja taustalla selvästi usko hyvyyteen, joka lopulta pelastaa ainakin palasen maailmaa.
Ja aina löytyy lapsia pompottamaan palloa entisen maailman raunioille.
Yksi päivä, yhden miehen ajatukset. Siinä kaikki, mitä tässä kirjassa on.
Mutta. Miehen mukana lukija kulkee hyvin tiedostavan matkan halki konkretiaan sekoittuvan filosofian, meneeisyyden äänet kaikuina tässä hetkessä. Miehen erehdykset ja ilot ovat toisten saamia varoituksia ja mahdollisuuksia. Ja ihmiskunnan lapsilla on valta muuttaa järjestystä, vaihtaa suuntaa. Yhteiset lapsemme, joissa on joko entistä rosoisempi tai orastavan toivon huominen.
Satu Taskinen käsittelee romaanissaan koko maailman, siltä minusta tuntui. Kaiken oleellisen. Pukee sanoiksi ihmistä, jokaista kalvavat tunteet, antaa ehkä mahdollisen reitin niistä uloskin. Mutta ymmärtää, että universaali tuska ei pääty kysymyksiin vaan jatkuu yli vastausten, jotka jäävät lopultakin auki. Teksti kuitenkin kehottaa toimimaan nyt, ei saa aikailla. On oltava kaikkea mitä voi juuri nyt, annettava toisille kultainen perintö jo kauan ennen kuolemaansa.
”Ja aina pitäisi hälytyskellojen soida, kun lapset muuttuvat hiljaisiksi. Ovat liian reippaita. Liian reipas vaihe on kovuuden itämisaikaa, petomaisuuden ja koston hautomo. Tai sitten vaihe, jossa ihmisen harteille pannaan liikaa painoa ja hän menee rikki. Liian reippauden vaiheen jälkeen lapset eivät enää kuuntele eivätkä usko mitään. Se on merkki siitä, että he kokevat tulleensa syvästi petetyiksi.”
Mielestäni tämä teos pitäisi jokaisen vanhemman lukea. Paljon enemmän ajattelemisen aihetta se antaa kuin neuvolan ohjeet ja varsinaiset lastenkasvatusoppaat.
Päiväkirjaromaani yhden elämän tragedioista, kyvyttömyydestä löytää itsensä ja maailmasta, joka vieressä jatkaa kulkuaan, vaikka yksi putoaisikin vaunusta. Tarina näyttää kipeästi sen, kuinka ajan henki ja suuremmat kehityskulut voivat tuhota nuoruuden toiveet ja estää pääsyn niiden luokse. Samalla teksti kuitenkin liitää kauniisti läpi historian paljon muuttaneiden 1900-luvun alun vuosikymmenten ja avaa ovet erilaisiin maisemiin. Tämä on täyttymättömien toiveiden matkakirja.
Tuntuu kuin olisi todella lukenut jonkun sielua. Haahtelaa on paljon ylistetty, mutta nyt vasta ymmärrän syyn. Taustatietojensa täytyy olla valtaisat, eikä sekään riitä – näin kirjoittaakseen on osattava avata myös oman tarinansa lukot.
Sain ilon ja kunnian olla tänä vuonna mukana järjestämässä Teljän Kirjallisuuspäiviä. Tapahtuma järjestetään vuosittain Teljän kirkossa, mutta se on kaikille avoin ja kaikkia myös mukaan kannustava kulttuuritapahtuma. Kokoonnuimme ensimmäisen kerran jo alkuvuodesta pohtimaan päivien teemaa ja sisältöä. Pohdimme, että näinä sotaisien vuosien muistoaikoina sekä kaikenlaisten vakavien poliittisten ja ylikansallisten ongelmien keskellä haluammekin aihepiiriksi jotakin iloista – Teemaksi valikoitui näin Hyvinvoiva kepeys. Ei siis hömppäys tai vakavuuden kaihtaminen, mutta lukemisen, kirjoittamisen ja kirjallisuuden hyvää tekevät olemus ja vaikutukset.
Perjantaina laulettiin yhteislaulutilaisuudessa iloiseksi valikoituneita hengellisiä lauluja. Tunnelma oli varsin lämminhenkinen. Paikalla oli myös kirjaston Arja-täti pop-up-kirjaston kera…
…Niin kuin myös lauantaina, joka oli kirjallisuuden riemujuhlaa. Paneelikeskusteluun koitimme valikoida kolme toisistaan eroavaa kirjailijaa ja lopputulos olikin mainio: Mukana oli nuoren naisen värikäs vallattomuus, kokeneemman kirjailijattaren ponteikas leikkisyys ja runoilijaherrasmiehen valloittava kujeilu, siis Taina Latvala, Leila Tuure sekä Jouni Inkala. Haastattelijana toimi aina niin ihana läänintaiteilija Karoliina Suoniemi.
Taina Latvala viehätti tyylikkyydellään. Hänelle iloa tuovat muun muassa syksyn värit ja kotiseudun (sielun)maisemat. Latvala kertoi ilon tuntuvan fyysisenä läikähdyksenä ja olevan lyhytkestoisempaa kuin onni. Hänen romaaninsa ovat täynnä vakavia aiheita, joista ei kuitenkaan puutu huumorikaan – elämän kepeys ja nurjuus kulkevat usein sisarina, kuten sisaret uudessa Venetsialaiset-romaanissa. Näytelmäkirjailijana Latvala on kuulemma saanut myös leikitellä komedialla. Hänen mukaansa minä-kertojan on kolmatta persoonaa helpompi tuoda tekstiin ironiaa. Latvala kertoi kirjoittamisen tuovan hänelle itseilmaisun iloa, olevan järjestyksen luomista kaaokseen, vapautta luoda maailmoja sekä liikkua vapaasti ajassa ja paikassa. Asioista voi hänen mukaansa kirjoittamalla pitää tärkeistä kokemuksista kiinni. Latvala painotti, että hyvän kirjoittajan on myös luettava. Kirja on hänelle illan rauhoittumishetki tai aamunaloitus, kirjoittaminen on romaanitarinoiden lisäksi kiitollisuuspäiväkirjan ja lukupäiväkirjan pitoa. Latvala kertoi kirjoittavansa mieluiten kronologisesti, hiovansa lauseita täydellisyyteen ja kirjoittavansa usein kahvilassa (mistä pidän kovasti muuten itsekin).
Leila Tuure tunnetaan etenkin historiallisista romaaneistaan, mutta hän antoi meille lukunäytteen hissitontun ja vinttitontun seikkailuista. Tuuren mukaan olemassa on varmastikin ilon kaava. Ilo on sisäinen asia, optimismia, jossa ei liikaa heijastu mennyt eikä tuleva. Huumoria historian havinan joukkoon voi ripotella koomisilla sivuhenkilöillä, sanavalinnoilla ja nimillä. Hauskuus voi olla hieman piilotettua, älykästä huumoria. Tuure kertoi miettivänsä illalla (tai yöllä, voi yöunet) seuraavan päivän aloituslauseen valmiiksi ja kirjoittavansa kolme tuntia aamuisin. ”Sen jälkeen sulostutan miestäni”, Tuure totesi leikillisesti. Opettajana toiminut Tuure kertoi romaanikirjoittamisen olleen looginen jatke sille, että hän jätti koulutyön kaihomielin. Hän on mieltynyt perinteisiin sanakirjoihin, jotka tarjoavat niin paljon enemmän kuin nyky-Google. Vapaaehtoinen kirjoittaminen tuo iloa, toisin kuin pienenä ”suositeltu” päiväkirjakirjoittaminen, samoin kuin iloa Tuurelle tuo meri ja sen ”valtava ajatus vapaudesta”.
Runoilija Jouni Inkala esiintyi pojanviikarimaisen herrasmiehen elkein. Hänelle ilo on leikkivän ihmisen elämänasenne, joka tarvitsee synkkyyttä vastapainokseen. Inkalan mukaan kepeys on älykkäämpää kuin suora huumori, ja esimerkiksi runoihin kepeyttä voi ujuttaa takavasemmalta, hiukan yllättäen. Tehokeinona tyylien sekoitus toimii usein paremmin kuin pelkkä iloisuus, ja elämänviisaus, joka on ”puettuna kepeään asuun nielaistaan ehkä helpommin”. Inkala kertoi kirjoittavansa ensin käsin, niitä sanoja ja säkeitä, joita hänen mieleensä tulvii. Valmiit kirjat ovat sisäisten prosessien lopputuotteita, jotka niin ikään tuottavat kirjoittajalle iloa. Mutta luettavaksi tuodusta on kannettava vastuuta, lukijat tulee pitää mielessä. Lukemisen yhteisöllisyys on aivan toista luokkaa kuin kännykän selailu: Yhdessä sohvalla lukevat ihmiset voivat kommunikoida teosten kautta, kertoa lukemastaan toiselle, ottaa osaa toisen lukukokemukseen. Kirjallisuus on verraton ja ainutlaatuinen mahdollisuus vierailla toisissa maailmoissa ja toisenlaisissa elämissä.
Paneelin jälkeen oli vuorossa Heli Laaksosen ja Elina Wallinin lastenkirjaan perustuva kirjateatteriesitys Tapleti arvotus, jonka esitimme Arjan kanssa yhdessä. Mikä hulvaton kokemus myös minulle ensikertalaiselle! Yleisö tuntui pitävän ihanista Semmosista ja Tommosista, määkivästä lampaasta, pikkiriikkisistä kahvimukeista ja pyykkinaruvaatteista.
Lopuksi saimme vielä nauttia kirjailija Kirsti Ellilän erittäin kattavasta kepeää kirjallisuutta ja lukemista käsittelevästä Lue, voi hyvin -luennosta. Saimme kuulla, että kepeys ei suinkaan tarkoita samaa kuin aivottomuus, sillä kepeään kirjallisuuteen on mahdollista ja suotavaakin kätkeä yhteiskuntakritiikkiä, vallitsevien olojen kommentointia ja vakavia sivujuonteita. Näin on asian laita vahvasti myös Ellilän omissa teoksissa. Poliittiset ja uskonnolliset teemat ovat kotimaisessa kevyemmässä kirjallisuudessa sallittuja, kun ne sijoitetaan menneeseen maailmaan. Käännöskirjoissa, esimerkiksi Maeve Binchyn ja Cecilia Samartinin romaaneissa, uskonto tuo kuvaukseen lämminhenkisyyttä. Poliittinen tilannekin voi olla tapetilla, kun se on maantieteellisesti tarpeeksi kaukana meistä suomalaisista. Kevyt kirjallisuus tuo lohtua, poistaa maailmantuskan hetkeksi mielen päältä. Kepeys antaa lukijalle oman salatun lukuhetken, jota ei juuri mainosteta (kts. kuva alla) eikä kirjoittajia liioin nosteta jalustella tai Finlandia-palkintopalleille. Ellilän mukaan varsinainen kioskikirjallisuus on kuolemassa, joskin marketit tarjoavat hyllyillään yhä lääkäriromaaneja ja ”halpaa rakkautta”. Sen sijaan ”Anni Polvan henki” elää yhä muun muassa Anneli Kivelän ja Tuija Lehtisen kynissä. Mutta meiltä puuttuvat moninaiset kepeämmät sankarittaret, kepeyskentällä käännöskirjallisuus jyrää kotimaiset kirjailijat. Arvostetaanko Suomessa itseisarvoisesti ainoastaan historiallista, vakavaa romaania, mietin ja pohdin minä kuulija. Vastauksena kepeän kirjallisuuden epätodellisista rakkauskuvauksista saamaan kritiikkiin Ellilä totesi oivaltavasti, että kysymys ei ole epätodellisuudesta vaan siitä, missä kohtaa tarinalle laitetaan piste.
Tapahtuman jälkeen meillä järjestäjillä oli kiitollinen ja lämmin olo. Kiitos kaikille mukana olleille ja tervetuloa uudelleen – Mitähän saamme nähdä ja kuulla ensi vuonna?
Olen kasvanut runkojen ja oravien vieressä, uittanut varpaani ruttuiseksi meressä, surrut puolisonsa menettänyttä yksinäistä joutsenkoirasta. Silti luontosuhteeni on aivan vaillinainen. Lapsena osasin varmasti puhua menninkäisten kielellä, mutta sitten tulivat velvollisuudet. Luonto on osa minua – mutta niin on toimiva astianpesukonekin.
Nämä luontosuhdepohdinnat ovat mielessäni siksi, että kuuntelin juuri Anni Kytömäkeä Porin Kirjojen Yö -tapahtumassa ja luin heti perään hänen uusimman romaaninsa Kivitaskun (Gummerus, 2017). Kytömäki esiintyi mediahuomiotaan vaatimattomammin, orastavammin, ja puhui teoksensa taustoista erittäin sympaattisesti. Hän kertoi menneisyydestä kirjoittamisen olevan itselleen helpompaa kuin nyky-yhteiskunnan kuvaaminen. ”Menneisyys on täynnä mahdollisuuksia”, hän totesi, ja nykyajan kiinnostavia teemoja voi hyvinkin kirjoittaa läpi menneisyyden kautta. Ah, sanoi historioitsija itsessäni. Kytömäen mukaan kirjailijan ei myöskään tarvitse tietää kaikkea kirjoittamastaan ajankohdasta. Kun fokus on ihmisissä ja heidän ajatuksissaan, ajankohta toimii ilman nippelitietojakin taustoittajana ja tunnelmanluojana.
Kivitaskussa toistuvat Kultarinnasta (Gummerus, 2014) tutut teemat: Luonnon arvostaminen, ikiaikaisuus, myyttisyys ja persoonan jakautuminen kahdeksi. Mutta erojakin on. Kytömäen mukaan Kultarinta kuvaa ihmisen luontosuhdetta, Kivitasku taas enemmän ihmisluontoa. Ihmisen vapaudenkaipuu, oli se sitten vapautta kahleista, odotuksista, sairaudesta tai sijainnista, on Kivitaskussa vangitseva ja vallitseva teema. Kytömäki kertoi kirjoittavansa mielellään toisinajattelijoiden, ”systeemin laitamilla olevien sankarien”, näkökulmasta, koska hän on kokenut olevansa itsekin hieman sellainen. Mutta pyrkimyksenä on ymmärtää myös niitä muita, teoksissa kirjailijan kanssa täysin eri tavalla ajattelevia hahmoja. Ymmärtävä ote kirjoittamisessa ehkä mahdollistaakin sen, että Kytömäen kirjoja lukiessa harva hahmo alkaa tuskastuttaa.
Entä sanoma, jonka kirjailija haluaa lukijoilleen välittää? Haastattelijan mukaan Kytömäen romaaneista välittyy pikkuhiljaa muodostuva ymmärrys ihmisen paikasta ajan ja luonnonkierron jatkumossa. Kytömäki ei täysin tyrmää tätä ajatusta, mutta toteaa, että sanoma saa tulla kullekin ”rivien välistä hienovaraisesti ujuttautumalla”. Lukijana löysin sekä itseni että Kivitaskun hahmot kulkemassa omaa polkuaan ajan monenlaisilla, limittäisillä ja päällekkäisillä jatkumoilla: Omien sukujuurten onkaloissa, luonnon muovaamissa maisemissa, uskomustodellisuuden ja näkyvän todellisuuden leikkauskohdissa sekä nuoremman ja nykyisen minän moninaisissa kerroksissa.
Suomalaisten kadotetuksikin leimattu luontosuhde on näkyvissä ainakin siinä, kuinka paljon Kytömäen romaaneita luetaan ja arvostetaan. Kultarinnassa ja Kivitaskussa luonto on niin läsnä, että sen voi aistia sivuilla hengittävän. Olen monta vuotta työskennellyt paikassa, joka on vuorattu koristekivin, mutta vasta Kivitaskun lukeminen sai minut ajattelemaan kivien sielukkuutta. Sitä, mitä ne kertoisivat kotipaikoistaan, kantajistaan, sorvaajistaan, omasta ikävästään ja iästään. Ymmärrys kasvoi – myös siitä, miksi Finlandia-talon marmori aina vain pitää uusia. Kivi ei halua elää väärässä ympäristössä.
Kesä on hellinyt mieltä (joskin paahde tukahduttanut välillä aivosoluja), mutta kirjankannet ovat auenneet taajaan. Ja aivan upeita elämyksiä olenkin kokenut etenkin naiskirjailijoiden hengentuotosten äärellä. Tässä suositukseni loppukesään – tai alkavan syksyn hulmuaviin iltoihin.
Taina Latvala – Välimatka (WSOY, 2012)
Äiti ja tytär lähtevät yhteiselle Teneriffan-matkalle. Isä on kadonnut vuosia sitten, se näkyy äidin kasvoissa ja painaa tyttären harteita. Puhumattomuus on luonut muureja heidän välilleen, mutta lämmössä arvoitukset aukeavat ja aito kohtaaminen mahdollistuu.
Latvalan osittain murteella kirjoitettu kieli hehkuu pohjalaista maisemallista avaruutta, suru ja kaipaus eivät ole pohjattomia vaan elämää värittäviä voimia. Lempeys on kaikessa läsnä. Vaikka kaikki ei ratkeakaan, niin romaani antaa täyttymyksen.
Gin Phillips – Niin kuin me olisimme kauniita (S&S, 2018)
Äiti jää pienen poikansa kanssa loukkuun väkivallaksi muuntuvaan eläintarhaan. Yksi ilta, elämänmittaiselta tuntuva taistelu pienen elämän suojelemiseksi, viattomuuden säilyttämiseksi. Jotta leikit saisivat jatkua ja lelufiguurit eivät putoaisi tyhjään maahan.
Phillips kuvaa äidinrakkautta ja äidin ja pojan suhdetta niin kauniisti, että tuore äidinsydämeni pakahtui jokaisella sivulla. Uskon tämän antavan jotain kelle tahansa lukijalle, mutta pienten lasten vanhemmille eritoten.
Maritta Lintunen – Stella (WSOY, 2018)
Nuori nainen muuttaa vanhenneen laulajattaren vuokralaiseksi. Pikkuhiljaa naisen toiveet ja suunnitelmat kietoutuvat diivan tahtoon, tämän suunnitelmien marionetiksi. Myöhemmin aikuistuneen naisen jo aikuinen lääkäripoika löytää tien todellisen intohimonsa pariin säestäessään laulajatarlupausta.
Lintunen sai minut pohtimaan sitä, kuka oikeasti päättää kohtalostamme. Kenelle annamme vallan vaikuttaa elämäämme, tähän ainutkertaiseen ja ainutlaatuiseen tiehemme, jonka pitäisi kuulua vain meille. Yllätyin myötätunnosta, jota vanha diiva herätti. En yllättynyt siitä, että kirjan nuorempi diiva herätti suurta inhotusta. Kaunista ja sisältörikasta sivulta toiselle.
Satu Vasantola – En palaa takaisin koskaan luulen (Tammi, 2018)
Eri vuosikymmenillä kulkevat alkoholisoituneesta miehestään kärsinyt nainen, sittemmin suvun vanhin, hänen poikansa rakennuksien uraohjus ja lapsenlapsensa ihmisoikeustaistelija. Jokaisella sanansa sanottavana elämisestä ja olemisesta, ymmärrystä toiselle hiukan, joskus enemmänkin. Rakkautta aina.
Hieman erikoinen hahmokavalkadi, mutta toimivan rakenteen ja kiinnostavaa kerrontaa tämä Vasantolan uutuusteos pitää sisällään. Lue ennakkoluulottomasti.
Aarrekirjasto 