Matkoilta palataan, niiltä palataan mutkitellen lähtöpisteeseen, ei ikinä samanlaisena. Matkoille lähdetään kysymyksen kanssa, ja se joka ei halua kysyä, ei lähde minnekään vaan jää kotoisiin nurkkiinsa. Kysyminen on riski. Vastaus voi olla epämukava.
Kun matkalta palataan, on vastaus valmiina. Tai sitten koko kysymys on unohtunut, ja sekin on vastaus.
Näinä päivinä teen aivan uudenlaista matkaa itseeni. Aika muhkurainen matka, täynnä mullistuksia ja taantumia, mutta myös vapauttavaa valaistumista ja kaiken ylittävää rakkautta. Luin aivan sattumalta kirjan, joka sopi elämäntilanteeseeni kuin porkkana lumiukon naamatauluun.
Johanna Venhon Kaukana jossain onnenmaa (WSOY 2015) liikkuu kehyskertomuksena kahdessa ajassa: Nuoren naisen äitiyteen opettelussa ja hänen aikuistuneen poikansa aviokriisihaparoinnissa. Kumpikin etsii sekä omaa paikkaansa vanhempana ja puolisona (tai rakastettuna) että yhteyttä omiin tarpeisiinsa ja tunteisiinsa. Ovatko ne pelkästään muiden asettamia vaateita ja tarpeita, ristiriitoja sielussa ja sydämessä? On sekä haluja että velvollisuuksia, ja niiden välissä hauen kitana ammottava suomuinen kuilu.
Keskenään ristiriidassa olevat halut ovat onnen este. Lapset synnyttävät vuoren ristiriitaisia haluja. Otto haluaa rauhoittua lukemaan ja hän haluaa pelata jalkapalloa Valon kanssa. Ottoa haluaa omistautua työlleen ja antaa pojalle kaikkensa. Otto haluaa olla menestyvä psykologi ja täydellinen isä, ne kaksi pyrkimystä ovat ristiriidassa keskenään, koska hänen työnsä ei ole työtä, johon lapsen voi ottaa mukaan. Se on työtä, jossa istutaan tuntitolkulla vastaanotoilla kuuntelemassa kaikkia muita ihmisiä paitsi omaa lasta.
Elämää opetteleva lapsi on vielä selvemmin hämmentynyt tutkija kuin uuden elämäntilanteen heittelemä aikuinen. Lapsen uteliaisuus on puhdasta, suru spontaania ja syvää, ilo hersyvää ja pitelemätöntä. Aikuisilta poisopetettuja ominaisuuksia. Uusien taitojen opettelu herättää öisinkin (myös äidin, toim. huom.), sillä päivän tunnit eivät riitä mullistusten käsittelyyn. Myös minun poikani, kuten kirjan Valo, haluaa aina vain enemmän, ja ilmaisee sen voimakkaasti.
Kun Valo syntyi, hän oli heti voimakas ja herkkä lapsi, ei ollut toeta syntymänsä järkytyksestä pitkään aikaan, rauhoittui vain Eloisan sylissä ja rinnalla. Valoon oli kirjoitettu alusta asti kaikki se, mitä hänestä voisi tulla. Kaikki se musta pelko ja kauhu. Ja mahdollisuuksien kimppu, hillitön hakeutuminen liikkeelle, pystyyn, eteenpäin. Otto ihmetteli muiden vauvoja, jotka makailivat rauhassa lattialla äitiyspakkauksen täkin päällä. Valo ähki, huitoi käsillään, pyrki eteenpäin, lähti ryömimään, pinnisteli yhdeksänkuisena jaloilleen, halusi aina enemmän.
Joinain päivinä niin tiedostaa elävänsä, päiviensä kuluvan kaupassakäynneissä ja vessanpesuissa, marketissa valitsemassa vessanpesuainetta, wc-ankka vai kukkanen, pestessä lakanoita ja sujahtaessa puhtaisiin. Välillä päivä vain kuluvat ilman, että sitä tulee ajatelleeksi, ajelehtii vain ajan virrassa kuin laulun tonttu. Katselee toki, mutta näkeekö. Näkee unia, joiden jälkeen havahtuu hetkeksi – onneksi olen tässä, onneksi tämä on minun elämäni, rakkaat vierellä nyt.
Kirjan tarinalla ei ole oikeastaan minkäänlaista ratkaisevaa päätöstä. Henkilöt pohtivat paljon sitä, mitä onni ylipäätään on, tieteellisesti, subjektiivisesti, historian havinassa tai juuri tässä ja nyt. Sitä kaukana jossain siintävää onnenmaata ei tavoita kukaan. Kaikki jää keskeneräiseksi. Niinhän se on elämässä usein, me kaikki olemme keskeneräisiä ja tunteemme, ajatuksemme ja toimemme ovat jatkuvassa muutoksessa. Valmius on illuusio, hetki, huominen tuo mukanaan uudet ilot, surut ja mahdollisuudet. Mutta tämä kaunis ja upeasti kirjoitettu tarina sanoitti kokemusta, joka on minulle vielä uusi. Äitiyden matkaa, joka on vasta alussa. Liikuttuneena luin tekstiä, jonka monet kohdat olivat kuin omasta kynästäni. Osuvimpaan sitaattiin lopetan tämän kirjoitukseni.
Kukaan ei tiedä ennalta, miltä tuntuu, kun sydän jakautuu moneen osaan.
Aarrekirjasto 