Oliko virolaissyntyinen Hella Wuolijoki uhka suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle? – Aarrekirjasto goes SuomiAreena

IMG_20160713_151208328_HDR (Medium)Tämä viikko on jälleen elelty Porin superviikon tuiskeessa. SuomiAreena-viikon mielenkiintoisinta antia kirjabloggarille tarjoiltiin keskiviikkona 13.7. otsikolla ”Maahanmuutto uhka kansalliskirjallisuudelle?”. Keskustelu käytiin kaiken hässäkän ytimessä, Eetunaukion lavalla, tosin tuulinen sää verotti ehkä hiukan kuulijakuntaa. Järjestäjinä olivat Goethe-instituutti ja Saksan suurlähetystö. Saksahan on syksyllä suomalaisen kirjallisuusmaailman parrasvaloissa, Turun kirjamessujen toisena teemana kotoisen Satakuntamme lisäksi. Aiheeseen sopivasti juontajana toimi saksalaissyntyinen kirjailija ja kääntäjä Stefan Moster. Keskustelussa kuultiin kirjailija Sirpa Kähkösen, kirjailija-toimittaja Roman Schatzin, muun muassa kirjailijoiden monia kieliä tutkineen Turun yliopiston tutkijan Heidi Grönstrandin sekä iranilaislähtöisen kirjailija-kääntäjä Kiamars Baghbanin mietteitä.

Keskustelussa pohdittiin hyvin laveasti sitä, mitä ylipäätään on kansalliskirjallisuus ja onko sen merkitys muuttunut ajan saatossa. Voiko muulla kuin suomen kielellä kirjoittava suomalaistunut tai suomalaistuva lukeutua kansalliskirjailijoihin, suomen kieltä eteenpäin vievään kirjoittajakuntaan? Puheenvuorot tosin veivät keskustelijat välillä omiin kirjoituksiinsa, välillä maahanmuuttokysymyksiin yleensä. Suomalaisen ja saksalaisen kirjallisuusperinteen eroja ja samankaltaisuuksia ruodittiin niin ikään, tosin keskustelun konteksti huomioon ottaen se oli ymmärrettävääkin.

Roman Schatz kuvaili kansalliskirjailijoita kivijaloiksi, joita tarvittiin muinoin suomalaisuuden luomisessa. Näistä viimeisenä hän piti Hannu Salamaa juhannustansseineen. Schatzin mukaan jo haudattuja kansalliskirjailijoita eivät maahanmuuttajat, tai muukaan, voi enää uhata. Nykysuomalaiset ovat erilaista väkeä. Vanhoja kirjallisuusauktoreja ei välttämättä enää tarvita päivittäisessä kulttuurissa tai identiteetin luomisessa, sillä kansallinen identiteetti on moninaistunut. Sirpa Kähkönen toi esille sen, että vaikeina aikoina suomalainen identiteetti on usein rakennettu kuvitteellisen varaan, kirjallisuudesta löytyneisiin ihannekuviin. Näitä tarjosi esimerkiksi Topelius kieli-identiteetteineen ja isänmaallisine kuvineen. Kansankirjallisuuden ja suomen kielenkin suojeleminen on katsottu tarpeelliseksi, kun ne olivat niin pitkään venäläisen paineen alla. Heti keskustelun alussa juontaja Stefan Moster esitti, että Suomessa kansalliskirjallisuuteen suhtaudutaan suuremmalla vakavuudella kuin monessa muussa maassa. Ehkä totta onkin, että kalevalalainen identiteetti on sitkeässä meissä tunnetusti vaatimattomissa suomalaisissa. Kirjallisuudesta voimme sentään olla ylpeitä, meillähän on Kalevala, Seitsemän veljestä, Tuntematon sotilas ja jopa Minna Canth. Kuitenkin meillä on myös tuoreempia kasvoja, monikulttuurisuutta, dialogia erilaisten kirjoittamisen kulttuurien välillä ja uutta suomalaisuutta.

Neljä vuotta sitten saavutin tason neljä. Sen jälkeen olen ollut suomalainen kirjailija. – Roman Schatz kielitaitonsa kehittymisestä

Ratkaisevaksi kysymykseksi nousi se, millä kielellä kirjoitetaan, kielen merkitys kirjoittamisessa ylipäätään. Keskusteltiin siitä, kuinka maahanmuuttajat käyttävät suomen kieltä kirjoittaessaan omasta kulttuuristaan ja omista kokemuksistaan. Kähkösen mukaan hienoja asioita olisivat sekä se, että uudet suomalaiset voisivat kirjoittaa enemmän myös omalla kielellään että se, että he voisivat kirjoittaa ”omalla suomellaan”, siis siten kuin suomen kieli heille avautuu. Moster hihkaisi suostuneensa juontajaksi keskusteluun juuri siksi, että ”suomalaiset tottuisivat siihen, että suomea puhutaan aksentilla ja se on normaalia”. Iloisia ja avarakatseisia näkökulmia toden totta. Tutkija Grönstrand huomautti kuitenkin, että vaikka Suomessa on historiallisestikin käytetty suomen ja ruotsin lisäksi monia muita kieliä, niin suomella kirjoittaessaan kirjailijat saavat kuitenkin eniten huomiota. Kähkönen oli huolissaan kulttuurimäärärahojen suuntautumisesta vain vähän maahanmuuttajien kirjallisuuteen, mutta mainitsi myöhemmin Kulttuuri kaikille -palvelun (linkki), jonka tarkoituksena on edistää avoimempaa, moninaisempaa ja saavutettavampaa kulttuuria. Ehdolla kirjallisuuspalkintojen saajiksi on nykyään ollut myös useita maahanmuttajataustaisia kirjailijoita, kuten keskustelussakin kävi ilmi.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä vähemmän hän pelkää söpöyttä. – Sirpa Kähkönen keskusteltaessa siitä, kuinka söpöä slangilla kirjoittaminen on

Kähkönen pohti suomalaisen kirjallisuuden ja suomalaisen kansankirjallisuuden eroja. Hänen mukaansa ”ei tarvitse kirjoittaa suomeksi ollakseen suomalainen kirjailija”. Tämä on ehdottomasti totta. Myös Schatz kommentoi, että suomalainen kirjallisuus on aina ahminut aineksia kaikesta, joten nykyään maahanmuuttajien tarjoama anti on vain osa tätä kahmintaa. Schatz otti leppoisasti kantaa myös kuviteltuun uhkaan siitä, että maahanmuuttajat muokkaisivat suomen kieltä vieraaseen suuntaan. Hänen mukaansa kieleen vaikuttavat nykyään enemmänkin pissikset ja markkinoijat.

Kuinka maahanmuuttajakirjailijan kirjoittajuus sitten kehittyy? Uudet suomalaiset aloittavat kirjoittamispolkunsa eri tavoin: toiset kirjoittavat yhtä aikaa monella kielellä, toiset äidinkielellään, mutta monet myös vain suomeksi. Baghbanin kuvaa henkilökohtaistakin prosessiaan siten, että maahan tullessaan kirjoittaja on fyysisesti Suomessa, mutta henkisesti vielä toisaalla. Hänen mukaansa ”kieli on ikkuna, jonka kautta voi kurkistaa yhteiskunnan sisälle”, ja huomata lopulta, että tämä uusi ympäristökin on koti. Grönstrand kommentoi maahanmuuttajien kirjoittamista sanomalla, että nämä tuovat kirjoihinsa häivähdyksiä omasta kulttuuristaan, mutta tarinat on yleensä kirjoitettu suomalaisille ja oman kielen sanoja käytetään varovasti. Toisaalta Schatz kommentoi keskustelun loppupuolella kärkevästi, että maahanmuuttajat ovat hyvin heterogeeninen ryhmä ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Tämä on tietysti hyvä huomio, ja yhtä lailla jokainen kirjoittaja on erilainen, taustastaan ja samankaltaisistakin kokemuksista riippumatta.

Paras lahja, jonka Suomi on antanut minulle kirjailijana, on vapaus. – Kiamars Baghbani kirjoittamisestaan

Entä onko maahanmuuttajakirjallisuudelle yleisöä? Kähkönen piti todennäköisenä, että nuorta uutta sukupolvea ne ainakin kiinnostavat. Keskustelusta kävi ilmi, että ainakin omaelämäkerrallisuus toimii. Schatz tosin kommentoi, että oman tarinansa voi kirjoittaa vain kerran, ja sen jälkeen on osoitettava osaavansa muutakin. Baghbani kertoi kirjoittavansa ensin itselleen, miettimättä mahdollista yleisöä, ilman rajoituksia ja tavoitteenaan rauhallinen tulevaisuus ja kulttuurien lähentäminen. Schatz taas totesi, että ihmisen perustarinat, kuten rakkaus ja sota, eivät muutu. Ne kiinnostavat aina, ja kirjailijan on kirjoitettava sellaisista aiheista, jotka lukijakuntaa kiinnostavat. Tämä pakottaa hänen mukaansa myös hyvällä tavalla jatkuvasti miettimään kirjoittamisensa laatua.

Nuoret ovat kasvaneet sekoittuneessa todellisuudessa. –  Sirpa Kähkönen kommentoidessaan sitä, miksi nuori yleisö on avoimempaa monenlaiselle kirjallisuudelle

Keskustelu oli ansiokas, lennokkaan polveileva, mutta myös asiapitoinen. Tämä bloggari seurasi sitä mielenkiinnolla ja painoi taas mieleensä muutamia hyviä kommentteja.

Mainokset

Pirkko Saision omaelämäkerrallinen trilogia

Kuva: Kirjasampo
Kuva: Kirjasampo

Teen Kirjan vuoden 2015 lukuhaastetta, kuten blogiani seuraavat ovat huomanneetkin. Taannoin myös paljon lukeva ystäväni suositteli, että lukisin haasteen kirjatrilogia-kohtaan Pirkko Saisiota. Well, kiitos suosituksesta. Kaikki kolme kirjaa veivät sydämeni jo ensilehdillään.

Trilogia pitää sisällään teokset Pienin yhteinen jaettava (WSOY 1998), Vastavalo (WSOY 2000) ja Punainen erokirja (WSOY 2003).

Pienin yhteinen jaettava lukupäiväkirjassani toukokuussa 2015: Omaelämäkerrallinen teos kuvaa Saision lapsuutta ja keski-ikää linkittäen nämä ikäkaudet tarinallisesti yhteen. Isän sairaus ja kuolema saavat kirjailijan miettimään menneisyyttään. Trilogian ensimmäinen osa on hyvin koskettava lapsuuden kuvaus. Itsensä kieltäminen, kiltteys, arkuus ja pelko. Syyllisyys, joka kietoutuu erilaisuuden tunteeseen. Taiteellisuuden alku, Tiina-kirjat ja hautausmaat. Tässä on jotain hyvin melankolisen nostalgista ja puhtaan arkista.

Ja kaikki asiat, jotka maailmassa ovat, odottavat, että minä rupean keksimään niitä kirjoiksi.

Vastavalo lukupäiväkirjassani heinäkuussa 2015: Nuoren tytön kehitys, vaativa isä, kuulumattomuus, parittomuus, Sveitsin orpokodissa vietetyt oudot työkuukaudet ja häikäisevä vastavalo. Tarkkanäköisyys, ironinen kuivuus, mahtavuutta. Samalla kovin koskettava kasvukertomus ja irrallisuuden kuvaus.

Nousen sängyltä, johon ovat painuneet tavoittamattoman minuuteni ääriviivat.

Punainen erokirja lukupäiväkirjassani elokuussa 2015: Päätösosa käsittelee Saision kipeitä parisuhteita, lapsen saamista, ristiriitaista äitisuhdetta ja vaikeaa teatterimaailmaa, kirjailijanelämän alkutaivalta. 1970-luvun vahvaa poliittisuutta sekä seksuaali-identiteetin haparoivaa etsintää – ja löytämistä. Kirjailija keskustelee kirjoittavan itsensä kanssa, nykyhetkessä, monilla aikatasoilla samanaikaisesta. Miten upeaa! Haluaisin tietää niin paljon lisää.

Pitää hengittää rauhassa, istua paikallaan ja juoda hyvät kahvit, kun ei tiedä miksi rakastaa niin paljon, että vihaa koko ajan.

 

Oma suosikkini näistä on Vastavalo, mikä sinun?

Leikkokukkia poimin vain sulle

Kuva: Gummerus
Kuva: Gummerus

Michael Cunningham, Tunnit (Gummerus 2011, alkuteos ilmestyi v. 1998). Kolme naista, kolme aikaa, kolme turrutettua tunnetta, jotka ovat yksi.

Tämä blogikirjoitus on laadittu tunneittain.

 

Ensimmäinen tunti.

Linja-autossa on tunnelmaa. Ulkona sataa loputtomantuntuisesti. Illalla join viiniä, nukuin huonosti ja olen nyt väsynyt. Kello on vasta vähän yli kahdeksan. Linja-autossa tuoksuu pöly, matkustajien märät vaatteet. Tuokion verran mietin jaksanko avata kirjaa. Avomies puhuu vieressä niitänäitä.

Huolellisesti asetellut leikkokukat, aavistus juhlista. Mielessä muisto nuoruudesta ja huumasta, joka kesti niin pitkään kuin saattoi. Rakkaus ystävyys, joka sortui valintojen viidakkoon ja syöpyi kuin rutto. Kulissi, jonka on tarkoitus kestää. Pystyttävä katsomaan ilman kyyneliä kohti tuskaa.

Lue lisää

Punatukkaiselle tytölleni

Kuva: Bazar
Kuva: Bazar

Perhesalaisuus, sukusalaisuus, salattu menneisyys, vaiettu ja piilotettu. Ja sitten vielä salainen puutarha! Kate Mortonin Hylätty puutarha (Bazar 2014) vaikuttaa ensi alkuun juuri sellaiselta tarinalta, johon itsensä lukijana vakavasti ottavat kaunosielut eivät koskisi. Kannessa on häivähdys 90-luvun lapsuudessa katsottua, sinällään varsin herttaista, Salainen puutarha -elokuvaa. Takakansi lupaa järkyttäviä käänteitä ja arvoituksellisia perintöjä. Hohhoijaa. Tämähän kuulostaa illanviettojen myöhäisinä tunteina keksityiltä Rappakalja-pelin elokuvajuonilta. Lupasin kuitenkin itselleni viimeistään tätä blogia perustaessani, että tartun jatkossa monenlaisiin kirjoihin. Joten tässä ollaan, ja arvatkaapa, yllätyinkin ihan positiivisesti.

Lue lisää

Pieni kirjapuoti

Kuva: Gummerus
Kuva: Gummerus

Suurena kirjojen rakastajana, suorastaan kirjoista eläjänä, en tiedä juuri mitään vastustamattomampaa kuin pienet ja tunnelmalliset kirjapuodit. Ne kätkevät sisäänsä oikeastaan kaikki mahdolliset aarteet, koko elämän. Ei, en tarkoita, että haluaisin elää kirjapuodissa. Mutta olettehan käyneet sellaisessa ja aistineet sen tunnelman? Niin. Eihän sille löydy sanoja.

Mutta tunnelman vangitsemisessa onnistuu Gabrielle Zevin kirjassaan Tuulisen saaren kirjakauppias (Gummerus 2014). Kyseinen kirja on Zevinin ensimmäinen suomennettu romaani. Liekö viehätys osittain suomentajan ansiota, tuskin sentään, joten uskallan toivoa tämän teoksen menestyksen myötä sijaa löytyvän neidon vanhempienkin kirjojen kääntämiselle.

Lue lisää

Valona yössä vain

Kuva: LIKE
Kuva: LIKE

Makeaa mettä ja apilapeltoa, jostain kaukaa kiertyvää utua, lämmintä turvasyliä ja iltasatua, sitä se oli, vanuun kietomista ja paijaamista johon Elena saattoi siirtyä hetkessä, ihan kuin minä olisinkin ollut se joka alun perin soitti ja oli vailla jotain järjetöntä. 

Lapsena pidin kovasti eräästä talvisen juhlan ajan piirretystä. Se kertoi ompelijanaisesta ja hänen tyttärestään. Naisen oli tarkoitus toimittaa juhla-asu rikkaalle rouvalle, joka asui hieman kauempana. Naisen sairastuttua toimitusmatkalle lähtikin tyttönen. Lumipuhurin ja hankien läpi hän taivalsi määränpäähänsä. Matkalla melkein lumeen hautautuen, perillä kohmeessa. Mutta onnellinen täytettyään äidin antaman tehtävän. Tyttö jäi juhliin, nautti lämmöstä ja humusta sekä pääsi lopulta, lämpimästi reen kyytiin peiteltynä, kotiin huolestuneen äitinsa helmaan. Miten lämminhenkistä!

Lue lisää