Oliko virolaissyntyinen Hella Wuolijoki uhka suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle? – Aarrekirjasto goes SuomiAreena

IMG_20160713_151208328_HDR (Medium)Tämä viikko on jälleen elelty Porin superviikon tuiskeessa. SuomiAreena-viikon mielenkiintoisinta antia kirjabloggarille tarjoiltiin keskiviikkona 13.7. otsikolla ”Maahanmuutto uhka kansalliskirjallisuudelle?”. Keskustelu käytiin kaiken hässäkän ytimessä, Eetunaukion lavalla, tosin tuulinen sää verotti ehkä hiukan kuulijakuntaa. Järjestäjinä olivat Goethe-instituutti ja Saksan suurlähetystö. Saksahan on syksyllä suomalaisen kirjallisuusmaailman parrasvaloissa, Turun kirjamessujen toisena teemana kotoisen Satakuntamme lisäksi. Aiheeseen sopivasti juontajana toimi saksalaissyntyinen kirjailija ja kääntäjä Stefan Moster. Keskustelussa kuultiin kirjailija Sirpa Kähkösen, kirjailija-toimittaja Roman Schatzin, muun muassa kirjailijoiden monia kieliä tutkineen Turun yliopiston tutkijan Heidi Grönstrandin sekä iranilaislähtöisen kirjailija-kääntäjä Kiamars Baghbanin mietteitä.

Keskustelussa pohdittiin hyvin laveasti sitä, mitä ylipäätään on kansalliskirjallisuus ja onko sen merkitys muuttunut ajan saatossa. Voiko muulla kuin suomen kielellä kirjoittava suomalaistunut tai suomalaistuva lukeutua kansalliskirjailijoihin, suomen kieltä eteenpäin vievään kirjoittajakuntaan? Puheenvuorot tosin veivät keskustelijat välillä omiin kirjoituksiinsa, välillä maahanmuuttokysymyksiin yleensä. Suomalaisen ja saksalaisen kirjallisuusperinteen eroja ja samankaltaisuuksia ruodittiin niin ikään, tosin keskustelun konteksti huomioon ottaen se oli ymmärrettävääkin.

Roman Schatz kuvaili kansalliskirjailijoita kivijaloiksi, joita tarvittiin muinoin suomalaisuuden luomisessa. Näistä viimeisenä hän piti Hannu Salamaa juhannustansseineen. Schatzin mukaan jo haudattuja kansalliskirjailijoita eivät maahanmuuttajat, tai muukaan, voi enää uhata. Nykysuomalaiset ovat erilaista väkeä. Vanhoja kirjallisuusauktoreja ei välttämättä enää tarvita päivittäisessä kulttuurissa tai identiteetin luomisessa, sillä kansallinen identiteetti on moninaistunut. Sirpa Kähkönen toi esille sen, että vaikeina aikoina suomalainen identiteetti on usein rakennettu kuvitteellisen varaan, kirjallisuudesta löytyneisiin ihannekuviin. Näitä tarjosi esimerkiksi Topelius kieli-identiteetteineen ja isänmaallisine kuvineen. Kansankirjallisuuden ja suomen kielenkin suojeleminen on katsottu tarpeelliseksi, kun ne olivat niin pitkään venäläisen paineen alla. Heti keskustelun alussa juontaja Stefan Moster esitti, että Suomessa kansalliskirjallisuuteen suhtaudutaan suuremmalla vakavuudella kuin monessa muussa maassa. Ehkä totta onkin, että kalevalalainen identiteetti on sitkeässä meissä tunnetusti vaatimattomissa suomalaisissa. Kirjallisuudesta voimme sentään olla ylpeitä, meillähän on Kalevala, Seitsemän veljestä, Tuntematon sotilas ja jopa Minna Canth. Kuitenkin meillä on myös tuoreempia kasvoja, monikulttuurisuutta, dialogia erilaisten kirjoittamisen kulttuurien välillä ja uutta suomalaisuutta.

Neljä vuotta sitten saavutin tason neljä. Sen jälkeen olen ollut suomalainen kirjailija. – Roman Schatz kielitaitonsa kehittymisestä

Ratkaisevaksi kysymykseksi nousi se, millä kielellä kirjoitetaan, kielen merkitys kirjoittamisessa ylipäätään. Keskusteltiin siitä, kuinka maahanmuuttajat käyttävät suomen kieltä kirjoittaessaan omasta kulttuuristaan ja omista kokemuksistaan. Kähkösen mukaan hienoja asioita olisivat sekä se, että uudet suomalaiset voisivat kirjoittaa enemmän myös omalla kielellään että se, että he voisivat kirjoittaa ”omalla suomellaan”, siis siten kuin suomen kieli heille avautuu. Moster hihkaisi suostuneensa juontajaksi keskusteluun juuri siksi, että ”suomalaiset tottuisivat siihen, että suomea puhutaan aksentilla ja se on normaalia”. Iloisia ja avarakatseisia näkökulmia toden totta. Tutkija Grönstrand huomautti kuitenkin, että vaikka Suomessa on historiallisestikin käytetty suomen ja ruotsin lisäksi monia muita kieliä, niin suomella kirjoittaessaan kirjailijat saavat kuitenkin eniten huomiota. Kähkönen oli huolissaan kulttuurimäärärahojen suuntautumisesta vain vähän maahanmuuttajien kirjallisuuteen, mutta mainitsi myöhemmin Kulttuuri kaikille -palvelun (linkki), jonka tarkoituksena on edistää avoimempaa, moninaisempaa ja saavutettavampaa kulttuuria. Ehdolla kirjallisuuspalkintojen saajiksi on nykyään ollut myös useita maahanmuttajataustaisia kirjailijoita, kuten keskustelussakin kävi ilmi.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä vähemmän hän pelkää söpöyttä. – Sirpa Kähkönen keskusteltaessa siitä, kuinka söpöä slangilla kirjoittaminen on

Kähkönen pohti suomalaisen kirjallisuuden ja suomalaisen kansankirjallisuuden eroja. Hänen mukaansa ”ei tarvitse kirjoittaa suomeksi ollakseen suomalainen kirjailija”. Tämä on ehdottomasti totta. Myös Schatz kommentoi, että suomalainen kirjallisuus on aina ahminut aineksia kaikesta, joten nykyään maahanmuuttajien tarjoama anti on vain osa tätä kahmintaa. Schatz otti leppoisasti kantaa myös kuviteltuun uhkaan siitä, että maahanmuuttajat muokkaisivat suomen kieltä vieraaseen suuntaan. Hänen mukaansa kieleen vaikuttavat nykyään enemmänkin pissikset ja markkinoijat.

Kuinka maahanmuuttajakirjailijan kirjoittajuus sitten kehittyy? Uudet suomalaiset aloittavat kirjoittamispolkunsa eri tavoin: toiset kirjoittavat yhtä aikaa monella kielellä, toiset äidinkielellään, mutta monet myös vain suomeksi. Baghbanin kuvaa henkilökohtaistakin prosessiaan siten, että maahan tullessaan kirjoittaja on fyysisesti Suomessa, mutta henkisesti vielä toisaalla. Hänen mukaansa ”kieli on ikkuna, jonka kautta voi kurkistaa yhteiskunnan sisälle”, ja huomata lopulta, että tämä uusi ympäristökin on koti. Grönstrand kommentoi maahanmuuttajien kirjoittamista sanomalla, että nämä tuovat kirjoihinsa häivähdyksiä omasta kulttuuristaan, mutta tarinat on yleensä kirjoitettu suomalaisille ja oman kielen sanoja käytetään varovasti. Toisaalta Schatz kommentoi keskustelun loppupuolella kärkevästi, että maahanmuuttajat ovat hyvin heterogeeninen ryhmä ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Tämä on tietysti hyvä huomio, ja yhtä lailla jokainen kirjoittaja on erilainen, taustastaan ja samankaltaisistakin kokemuksista riippumatta.

Paras lahja, jonka Suomi on antanut minulle kirjailijana, on vapaus. – Kiamars Baghbani kirjoittamisestaan

Entä onko maahanmuuttajakirjallisuudelle yleisöä? Kähkönen piti todennäköisenä, että nuorta uutta sukupolvea ne ainakin kiinnostavat. Keskustelusta kävi ilmi, että ainakin omaelämäkerrallisuus toimii. Schatz tosin kommentoi, että oman tarinansa voi kirjoittaa vain kerran, ja sen jälkeen on osoitettava osaavansa muutakin. Baghbani kertoi kirjoittavansa ensin itselleen, miettimättä mahdollista yleisöä, ilman rajoituksia ja tavoitteenaan rauhallinen tulevaisuus ja kulttuurien lähentäminen. Schatz taas totesi, että ihmisen perustarinat, kuten rakkaus ja sota, eivät muutu. Ne kiinnostavat aina, ja kirjailijan on kirjoitettava sellaisista aiheista, jotka lukijakuntaa kiinnostavat. Tämä pakottaa hänen mukaansa myös hyvällä tavalla jatkuvasti miettimään kirjoittamisensa laatua.

Nuoret ovat kasvaneet sekoittuneessa todellisuudessa. –  Sirpa Kähkönen kommentoidessaan sitä, miksi nuori yleisö on avoimempaa monenlaiselle kirjallisuudelle

Keskustelu oli ansiokas, lennokkaan polveileva, mutta myös asiapitoinen. Tämä bloggari seurasi sitä mielenkiinnolla ja painoi taas mieleensä muutamia hyviä kommentteja.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s